torstai 18. heinäkuuta 2013

Järki vai tunteet?

Nuorempana päätin vakaasti elää kuten sydän sanoo. Lasteni syntymän jälkeen tuntui kun päähäni olisi kaadettu järkeä saavikaupalla. Punnitsin kaikenlaiset päätökset moneen kertaan ja järjen ääni huusi milloin mistäkin asiasta. Näin käy aika monelle äidille. Sitä kutsutaan aikuistumiseksi. Tai vastuuksi. Tai jotain.
Ruuhkavuosien keskellä usein juuri naisilta unohtuu se, mitä itse haluaa. Lapsen tarpeet menevät edelle, sehän on selvää, mutta pitääkö siinä rytäkässä unohtaa itsensä? Mistä johtuu, että niin moni nainen sairastuu lapsen saadessaan tähän nykypäivänä niin yleiseen sairauteen: elämän suorittamiseen? Ja mikä pahinta, se tuntuu myös jäävän monelle päälle vaikka lapset kasvavat.
Jatkuvasti näkee ympärillään, mitä tapahtuu, kun ihminen (lue: nainen/äiti) syventyy perheeseen siinä määrin, että unohtaa välillä miettiä, missä itse menee. Tai mitä haluaa. Kauheaa, kuka sellaista nyt ehtisi miettiä kaiken härdellin keskellä?
Tasapaino. Se lienee tässäkin ydin. Jokaisen pitänee itse määritellä, mikä on tasapainoinen olotila. Lempikirjailijani Anna-Leena Härkönen kirjoitti jossain että "Rakastan lastani ja voisin kuolla hänen puolestaan mutta en jäädä kotiäidiksi". Arvatenkin kommentista nousi hirveä haloo mutta ymmärrän pointin erittäin hyvin. Äidit ovat kovia syyllistymään ja myös syyllistämään. Hullua, sanon minä. En ymmärrä sitä ainaista äitien välistä sanaharkkaa siitä, miten äitiyttä tulisi suorittaa. No, mutta se on ihan oma juttunsa.
Jossain elämänsä vaiheessa jokainen miettii valintojaan ja tulevaisuuttaan. Se lienee sitä jonkin kympin kriisiä, tiedä häntä. Joka tapauksessa on ihan viisasta miettiä välillä, mitä itselle kuuluu. Turhan monet viettävät suurimman osan vuorokaudestaan työssä, jota inhoavat tai pysyvät parisuhteessa, joka ei toimi. Mistä se johtuu? Siitäkö, että vaatii rohkeutta elää niinkuin haluaa?
Väitän, että ihminen joka elää vastoin omia arvojaan ei ole kovin miellyttävää seuraa. Ei itselleen eikä muille. Ei se ehkä olekaan niin hullua elää kuten sydän sanoo. Vai onko?

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Ei se oo niin justiinsa

Kesä on monelle hyvän olon aikaa. Auringolla on valtava voima. Sen näkee ympärillään ja tuntee nahoissaan. Ihmiset ovat kummasti avoimempia, aurinkoisempia ja avuliaampia. Hymy on herkässä eikä ikävätkään asiat tunnu ihan niin ikäviltä kuin ne tuntuisivat marraskuun kylmässä ja pimeässä.
Itselläni on kerrankin aikaa viettää rentoa kesää. Huomaan yhä useammin pysähtyväni ihmettelemään kaunista kukkaa, kastematoa tai muuta ötökkää. Pienillä tyttärilläni lienee tähän iso osuus. Tuskin sitä itsekseen tulisi kiljahdeltua riemusta, kun näkee kadulla madon, mutta lasten riemu kyllä tarttuu! Omalla mielentilalla on tässä tietysti iso merkitys. Jotkut eivät pysty lomallaankaan rentoutumaan siihen tilaan, että jaksaisivat rauhoittua lasten kanssa tutkimaan kaiken maailman itsestäänselvyyksiä. Onhan sitä nyt herranen aika paljon hoidettavaa loman aikana. Kaikki sukulaiset pitäisi ainakin kertaalleen tavata. Kavereillekin pitää löytyä aikaa ja miten se kotikin likaantuu paljon useammin kuin arkena. Ja ruokaa pitää jaksaa laittaa, ainakin lapsille. Entäs sitten ne muumimaailmat, huvipuistot, eläintarhat ja täytyy se nyt jossain välissä ehtiä koko perheen voimalla pyöräretkelle tai jollekin piknikille. Huh.
Suosittelen lämpimästi kokeilemaan mitä tapahtuu, jos rauhoitut imuroinnin tai ruoanlaitoin sijasta katselemaan pilviä tai touhuamaan lasten kanssa jotain muuta älytöntä. Veikkaan, että pölyt eivät ole kadonneet lattioilta, eikä kukaan kuole vaikka ruoka tulisi tänään puoli tuntia myöhemmin pöytään.
Enpä olisi uskonut vielä pari vuotta sitten, että minä, kaikkien suorittajien äiti, paasaan omassa blogissani moista hömppää ja vielä ihan tosissani. Kyllä se vanhakin koira oppii uusia temppuja niin halutessaan.
Aurinkoista kesää ja lomailua ihan jokaiselle. Ottakaa rennosti, ei se oo niin justiinsa.

 

 
Kuvat: Terhi Valkeapää