tiistai 21. lokakuuta 2014

Kauhean itsekästä

Ihmisen elämä kulkee ajanjaksoissa. Välillä tulee pysähdyksiä, jolloin pitää miettiä, mihin suuntaan elämää jatkaa. Ainakin omassa elämässäni näin tuntuu tapahtuvan. Vaikeudet ja kriisit kuuluvat elämään, mutta mistä johtuu, että joillakin ihmisillä niitä tuntuu tulevan useammin tai ne ovat syvempiä? Mistä johtuu joidenkin ihmisten sisäinen levottomuus, joka myllää elämän perinpohjaisesti tasaisin väliajoin?
Maailmassa on paljon normeja, joiden mukaan monet yrittävät elää tai joita seurataan ihan automaattisesti kyseenalaistamatta tai miettimättä sen enempää. Eletään ympäristön odotusten mukaisesti, vaikka se ei välttämättä ole ollenkaan sitä, mitä itse haluaa tai mihin soveltuu. Sitä saattaa jopa itse kuvitella elävänsä ihanne-elämää, mutta selittämätön tyhjyys painaa. "Sulla on kriisi, kyl se siitä", saattavat ystävät ja läheiset kommentoida, jos uskaltautuu kyseenalaistamaan elämäänsä. Varsinkin, jos kaikki on niin sanotusti hyvin.
Jos joku repäisee ja tekee mullistavia päätöksiä elämässään lähipiirin ensimmäinen reaktio on yleensä hämmennys. Kauhistellaan ja päivitellään, koska se on normaalia käyttäytymistä.
 Loppujen lopuksi monikaan ei uskalla edes miettiä, onko oma elämä sellaista, jota oikeasti haluaa elää. Tai vaikka joskus miettisikin, niin moniko uskaltaa tehdä asialle jotain? On kuitenkin helpompi hiljentää oma sisäinen äänensä arjen pyörityksen taakse ja elää normien mukaista yleisesti hyväksyttyä elämää, kuin mullistaa oma ja läheisten elämä vain siksi, ettei itsellä ole hyvä olla. Sehän olisi jumankauta itsekästä. Ja itsekkyyshän on kauheaa.
Tänä päivänä puhutaan paljon siitä, että ihmisellä on oikeus olla itsekäs. Siihen jopa kannustetaan tietyissä asioissa. Kuten, että pienen lapsen äiti voisi välillä olla itsekäs ja käydä kampaajalla, että vähän piristyisi tai muuta vastaavaa.
Mutta itsekkyydelläkin on toden totta normit. Ja auta armias, jos itsekkyytesi ylittää hyväksytyn rajan.. Niin että mitä sitten? No ei yhtään mitään. Ihmiset puhuvat, kauhistelevat ja neuvovat teki sitten niin tai näin. Tärkeintä lienee olla sen verran itsekäs, että on omalle itselle uskollinen. Miettiä, kuka on, mitä haluaa ja elää sen mukaisesti. Eräs ystäväni sanoi kerran, että "omaa päätä ei pääse pakoon". Ei tosiaan. Eikä omaa sydäntä.

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Elämästä pitää nauttia

Lomien loppuessa ja kesän kääntyessä kohti syksyä moni havahtuu siihen, miten housut kiristävät ja olo on turvonnut. Arjen alkaessa tehdään usein myös päätös palata "takaisin ruotuun" herkutteluntäyteisen kesän jälkeen. Lomaan kuuluvat yleisesti grilliruoat, jätskittelyt, sauna- ja terassi- ym. oluet, siiderit ja viinittelyt. Pitäähän sitä nyt lomalla rentoutua!
Naistenlehdet jakavat neuvoja, miten päästä eroon muutamasta kesäkilosta. Sama rumbahan käydään itse asiassa läpi montaa kertaa vuodessa.
Yleisin uuden elämän alku on tietysti tammikuu. Kuntosalit ja jumppatunnit täyttyvät päättäväisistä ihmisistä, jotka kerta kaikkiaan aikovat saada täysin uuden ulkomuodon ja lähes huippu-urheilijan kunnon. Helmikuussa päättäväisyys onkin sitten jo monella hälvennyt.
Huhti-toukokuun tienoilla lehdet huutavat, miten vielä ehtii päästä bikinikuntoon kesäksi. Sillä pitäähän bikinikuntoon päästä, jotta voi sitten kesällä rentoutua ja nauttia.
Olen monesti toitottanut maalaisjärjestä ja kohtuudesta. Tasapainosta niin ruoan kuin liikunnankin suhteen. Elämästä pitää toki nauttia, mutta mitä se kenellekin tarkoittaa?
Väitän, että laihuus tai bikinikunto eivät tuo onnea. Miksi ihmiset ylipäätään haluavat "päästä ruotuun"? Tuleeko se ulkoapäin annetuista tai itse kehitetyistä ulkonäköpaineista vai rehellisesti siitä, ettei voi hyvin? Muutama liikakilo ei liene paha juttu, jos olo tuntuu kaikin puolin hyvältä ja tasapainoiselta.
Pitäkää huolta itsestänne, arvostakaa omaa kehoanne sekä elämää ja kuunnelkaa sisintänne. Se lienee avain kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Siinä riittää opettelemista itse kullekin.

tiistai 27. toukokuuta 2014

Motivaatiota etsimässä

Motivaatio.
Sen kanssa joutuu tekemisiin hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Mistä löytää motivaation, kun työ ei kiinnosta, kuntoilu maistuu puulta tai parisuhde tökkii?
Kaikissa on hieman erilainen näkökulma, mutta kyse on osittain aina motivaatiosta. Miksi motivaatio katoaa ja voiko sen löytää uudelleen? Yleensä, jos motivaatio on kadoksissa tarvitaan jonkinlainen muutos tai käännekohta. Mitä pahemmin ollaan kadoksissa, sitä suurempi herätys tarvitaan, jotta motivaatio taas löytyy. Joskus sitä ei löydy enää millään, vaikka kuinka herättelisi.
Mietitään vaikka kuntoilua. Jokainen tietää, paljonko pitäisi liikkua päivittäin ja kuinka hyvä olo siitä tulee. Vaan saavatko kaikki itsestään irti lähteä lenkille, jumppaan tai salille säännöllisesti? Syitä kyllä löytyy aina. Ajanpuute lienee niistä yleisin. Mutta miettikää nyt vaikkapa Alexander Stubbia. Kaverilla on aika kiireinen työ, mutta nähtävästi ehtii silti kuntoilemaan kuin huippu-urheilija. Että se siitä. Mielenkiintoista olisi kyllä seurata hänen arkeaan pari päivää. Niin, ja keskustella hänen vaimonsa kanssa.
No entäpä jos työ maistuu puulta? Ainahan sitä voi irtisanoutua ja heittäytyä virran vietäväksi, mutta se ei monellekaan ole mahdollista. Siis ihan oikeasti. Siinä ei paljon auta ajatella, että "elämä kantaa" tai "kyllä asiat järjestyvät",  kun laskut tulevat aina ajallaan ja ruokaakin pitäisi saada pöytään.
Entä sitten parisuhde? Voidaanko siinä puhua motivaatiosta tai sen puutteesta? No todellakin. Kaikki tietävät, miten suhteen alussa molemmat osapuolet ovat hyvin motivoituneita panostamaan parisuhteeseen ja toisen huomioimiseen. Jos suhde sitten joistakin syistä taantuu tietylle tasolle motivaatio muuttuu merkittävästi. Se saattaa jopa loppua kokonaan ja silloin ollaankin jo huonossa jamassa.
Motivaatioon voi vaikuttaa järjellä, mutta kyllä siihen tarvitaan paljon muutakin. Sydämen ääntä ei voi kovin kauaa hiljentää, eikä motivaatiota ylläpidetä pelkällä järjellä. Vai mitä mieltä olette? Oli kyse sitten mistä asiasta hyvänsä, niin motivaatio löytyy, kun kaikki palaset loksahtavat kohdalleen, niin järki kuin tunteetkin.
Ja jos ei löydy, niin kannattaa miettiä, mihin suuntaan siinä elämän käännekohdassa lähtee.

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Karman laki

Monilla ihmisillä, itseni mukaan lukien, on tapana miettiä, mitä kamalaa on tullut tehtyä, jos elämä heittää eteen jotain negatiivista. Tiedättehän, kun mikään ei tunnu onnistuvan ja joka suunnalta tulee ovi vastaan? Jossain vaiheessa tullaan pisteeseen, jossa itsesääli pääsee valloilleen ja sitä tulee mietittyä, että mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämän kaiken? Siinä tunteessa sitten pyöriskellään, jotkut lyhyemmän ja jotkut pidemmän kaavan mukaan. Itselläni nuo hetket menevät onneksi nopeasti ohi ja lähinnä kasvattavat taistelutahtoani ja laittavat yrittämään enemmän.
Sanotaan, että kaikella on merkityksensä. Välillä niitä merkityksiä on todella vaikea löytää, mutta viime aikoina olen itse pysähtynyt useammankin kerran miettimään, miten elämä johdattaa eteen ihmisiä ja asioita, jotka antavat vanhoille tapahtumille merkityksen.
Olen muutaman kerran kirjoittanutkin täällä yhdestä elämäni käännekohdasta, joka tapahtui tammikuussa 2013, kun minut irtisanottiin työstäni. Olin ollut jo pitkään tyytymätön ja ajatellut, että haluan tehdä jotakin muuta työtä. Kävin läpi työuupumuksen ja monia muita vaikeita vaiheita. Sitten YT-neuvotteluissa vedin niin sanotusti lyhyemmän korren. En ollut siitä juurikaan pahoillani, vaan otin sen mahdollisuutena.
Viisi kuukautta sen jälkeen myös mieheni joutui YT-neuvottelujen seurauksena työttömäksi. Silloin en enää ollutkaan niin kovin positiivinen. Kahden pienen lapsen ja jumalattoman suuren asuntolainan kanssa uusi tilanteemme ei naurattanut. Ja kaiken kukkuraksi olin itse juuri päättänyt perustaa toiminimen, joten perheemme taloudellinen tulevaisuus ei näyttänyt kovin ruusuiselta. Vuoden 2013 aikana elämämme muuttui melko radikaalisti. Ennen perheessämme oli kaksi hyvin toimeentulevaa aikuista, kaksi työsuhdeautoa eikä kaupassa tarvinnut miettiä, mitä voi ostella. Yhtäkkiä olimmekin tilanteessa, jossa toinen sai ansiosidonnaista ja toinen kulutti säästöjään saadakseen yrityksen toimimaan. Uusi tilanne vei perheeltä myös autot, joka rehellisyyden nimissä kahden lapsen kanssa on haastava tilanne. Ottaen huomioon, että emme myöskään asu erityisen keskeisellä paikalla.
Monenlaista tunnetilaa tuli käytyä läpi ja yritys tilanteen muuttamiseen oli kova niin minulla kuin miehellänikin. Haimme molemmat rankasti töitä ja sen lisäksi tein hartiavoimin töitä saadakseni toiminimeni pyörimään. Onneksi tämän vuoden maaliskuussa alkoi valo pilkottamaan, kun saimme molemmat työpaikan. Oma työpaikkani on osa-aikainen asiakaspalvelutyö, jota ajattelin olevan helppo hoitaa yrittämisen ohella. Iloitsen myös siitä, että minulla on kerrankin työ, jossa minun ei tarvitse olla 24/7 tavoitettavissa ja stressata kaikkea vapaa-aikaani. Toki se näkyy palkkapussissakin.
Yrittäminen tässä tilanteessa on haastavaa, jopa mahdotonta ja todennäköisesti joudun siitä unelmastani luopumaan ainakin joksikin aikaa. Kaikkea ei kai voi saada. Tällä hetkellä tärkeintä on lapsien hyvinvointi ja perheemme kodin säilyttäminen. Valitettavasti se ei onnistu pelkällä pyhällä hengellä.
Paljon olen kokenut parin vuoden sisällä, mutta muutama asia on muuttunut täysin päinvastaiseksi. Työmotivaationi on nykyään todella korkealla ja arvostan sitä, että minulla on työpaikka. En ajattele, miltä CV:ni näyttää tai minkälaista uraa minun pitäisi rakentaa. Menen työvuoroon silloin kun minulla sellainen on ja teen työni tunnollisesti ja tyytyväisenä.
Olen muutamien kuukausien aikana törmännyt moniin ihmisiin, jotka inhoavat työtään ja joiden työmotivaatio on täysin kateissa. He ovat raskasta seuraa. En voi olla miettimättä, miksi he sattuvat juuri minun kohdalleni. Yrittääkö joku peilata minulle jotain menneisyydestäni? Niin tai näin, niin se toimii. Entistä selvemmin näen itseni ja oman käytökseni pari vuotta sitten. Mahdoin olla varsin rasittava työkaveri. Joidenkin pitää saada kunnolla nenilleen, jotta ymmärtää oman käytöksensä merkityksen eri asioissa. Uskoisin, että olen ymmärtänyt.
Toinen merkittävä muutos elämässäni on tapahtunut kuluttamisen suhteen. Olin pitkään hyväpalkkaisissa töissä ja totuin sen mukaiseen elämään. Perheemme arki pyöri kahdella autolla mukavasti ja ruokakaupasta ostettiin juuri sitä, mitä haluttiin. Kun pipoa vähän kiristi saatoin lähteä shoppailemaan elämää mukavammaksi. Enää en mieti minkälaisia kevätvaatteita ostaisin itselleni tai koska menisin kasvohoitoon. Nyt mietin, miten saamme pidettyä juuri tämän katon päämme päällä, jotta lasten ei tarvitsisi muuttaa pois tuttujen kavereiden ja hoitopaikkojen läheisyydestä.
Vähän erilaista perspektiiviä elämään.





tiistai 25. helmikuuta 2014

Kuoliaaksi kiusattu?

Kuulin pari päivää sitten jutun, joka pysäytti minut pitkästä aikaa miettimään hyvinvointia työelämässä. Tarinan mukaan eräs ihminen oli joutunut pitkään kärsimään työpaikkakiusaamisesta. Astetta karmaisevammaksi jutun tekee se, että tätä ihmistä ei enää ole. Hän poistui tästä elämästä saatuaan sairaskohtauksen, oltuaan pitkään sairaslomalla.
Ihmistä tai tarinaa sen enempää tuntematta en voi olla miettimättä, oliko näillä asioilla yhteys?
Työpaikkakiusaamisesta ja työhyvinvoinnista puhutaan tänä päivänä paljon enemmän kuin ennen. Siitä huolimatta teot työpaikoilla jäävät valitettavan pieniksi. Kiusattuja tai työuupuneita jopa syyllistetään omasta kohtalostaan. Mitäs ovat heikkoja?!
Nykypäivän työelämä on vahvoja varten ja pärjäämisestä on tullut ylpeilyn aihe. Se, jolla on tiukin aikataulu on suurin, paras ja kaunein. Entä onnellisin?
Miten sitten työyhteisön tuki ja apu kiusatulle tai uupuneelle? Siis mikä? Nimenomaan. Sellaista saa etsimällä etsiä. Jokainen hoitakoot omat asiansa. On muutenkin niin tiukka aikataulu (!), että vieläkö pitäisi alkaa hyysätä heikoimpia? Joillakin harvoilla saattaa omatunto kolkuttaa, kun huomaa kollegan heikon kunnon tai jatkuvan muilutuksen työyhteisössä, mutta eihän sitä nyt uskalla asiaan sekaantua. Joutuu vielä itse silmätikuksi. Siispä kiusaaminen saa jatkua ja uupuminen pahentua. Onneksi yleensä jossain vaiheessa nämä heikot tapaukset joutuvat jäämään sairaslomalle. Saadaanpa ainakin pois näkyvistä, etteivät pilaa muiden tehokasta työrytmiä.
Ongelmallista työuupumus- tai kiusaamistapausten maton alle lakaisemisessa on se, että asiat työyhteisössä eivät suinkaan parane. Kiusaajat löytävät kyllä uusia uhreja ja tämän päivän työrytmissä uupuneita tulee koko ajan lisää. Tokihan nykyinen työttömyystilanne sallii sen, että heikot lenkit voidaan vaihtaa uusiin ja tehokkaimpiin työntekijöihin, mutta miten tehokasta tämän tyyppinen meininki loppupelissä on?
Ovatko toisten ihmisten huomioiminen, arvostaminen ja auttaminen katoavia ominaisuuksia nykypäivän työelämässä? Haluaisin toivoa, että eivät.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Hyvä olo millä keinolla hyvänsä

Miksi ihmiset menevät äärimmäisyyksiin etsiessään hyvää oloa?
Tämä kysymys tulee vastaan itselleni aina uudelleen ja uudelleen. Tänä aamuna selailin ilmaisjakelulehteä, jossa oleva haastattelu pysäytti minut lukemaan. Se kertoi naisesta, joka oli löytänyt tasapainoisen ja hyvän olon siirtymällä gluteenittomaan ruokavalioon. Tällä hetkellä tämä nainen elää ilman gluteenia ja syö 50 % raakaravintoa ja käyttää runsaasti superfoodeja.
Mikä laittaa ihmisen tekemään elämästään näin hankalaa? Vai kuulostaako se vaan hankalalta minun mielestäni, koska olen kaikkiruokainen? En myöskään kärsi erityisistä yliherkkyyksistä tai allergioista lukuun ottamatta tietysti laktoosi-intoleranssia, joka tuntuu olevan joka toisella suomalaisella.
Rehellisyyden nimissä täytyy silti todeta, että jutussa mainitut reseptit kuulostivat kyllä kaikkea muuta kuin mielenkiintoisilta. Tai ehkä ne sitä olivat, mutta ne eivät herättäneet intoa lähteä kokeilemaan niitä. Miksi? No ihan vaikka siksi, että niissä oli monia "ruoka-aineita", joista en ollut kuullutkaan. En edes tiedä, mistä niitä voisi lähteä hakemaan. Tai ehkä minä saatan vielä arvailla mistä, mutta uskon vahvasti, että suuri osa ihmisistä eivät tiedä. Ja miksi pitäisikään? Tämän tyyppiset äärimmäisyyksiin menevät erikoisruokavaliot ovat vielä aika yksittäistapauksia. Onneksi. En silti säästy ajatukselta, että ovatko nämä tulleet jäädäkseen? Voiko raakaruoka, gluteenittomuus tai superfoodien runsas käyttö olla tulevaisuudessa kaikkien Maija Meikäläisten ruokavalio?
Maalaisjärkisenä kotiruokaihmisenä toivon, että ei.
Monista asioista ajattelen, että kannattaa kokeilla ennen kuin tuomitsee. Ehkä tämäkin on niitä, mutta henkilökohtaisesti en edes halua kokeilla mitään äärimmäisyyksiin menevää ruokavaliota. Tosin minulla onkin hyvä ja tasapainoinen olo, joten en myöskään tarvitse radikaaleja muutoksia ruokavaliooni.
Ymmärrän hyvin sen, että jos olo on kehno eikä mikään tunnu auttavan, lähdetään kokeilemaan kaikenlaista. Jos olo sitten paranee jonkun erikoisruokavalion kautta, voiko sitä väheksyä? No ei voi. Toki voi ihmetellä ja kyseenalaistaa, mutta väheksyä ei voi. Kokemus on henkilökohtaista ja se on kokijalleen täyttä totta.
Tosin kokemusasiantuntijoidenkin on hyvä muistaa, että kokemus ei välttämättä ole sama kaikille.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Ihminen haluaa tulla nähdyksi

Kävin pari päivää sitten kuuntelemassa Jari Sarasvuon "Terveyskarma" -luentoa ihan silkasta mielenkiinnosta.
Luento oli.. no.. mielenkiintoinen. Rönsyilevää, paikoitellen jopa saarnaamista muistuttavaa yksinpuhelua.
Monia hyviä pointteja, jotka tunnistan ja allekirjoitan täysin. Pari lausahdusta jäi erityisesti mieleen. "Elämä itkee ne kyyneleet, jotka silmät kieltäytyvät itkemästä". Aika syvissä vesissä mentiin välillä. Tai sehän varmaan riippui kuuntelijan omasta taustasta. Tuo lausahdus liittyi aiheeseen, miten surematon suru pilaa pikkuhiljaa koko elämän. Ihmiset ovat vähän liiankin tehokkaita sulkemaan ikäviä asioita ns. ulkopuolelle, vaikka käytännössä ne suljetaan syvälle omaan itseen. Häviävätkö ikävät asiat, jos niitä ei käsittele? No eivät.
Toinen lausahdus, jossa ei myöskään ollut mitään uutta, mutta sai jostain syystä huomioni oli "ihminen haluaa tulla nähdyksi". Osuu hyvin tähän päivään, kun työttömiä tulee koko ajan enemmän ja joiden päivät täyttyvät työhakemuksien tekemisestä ja lähettämisestä tai muunlaisesta yrittämisestä "tulla nähdyksi". Miksi työttömien uhkana on masennus? Olisiko yhtenä syynä se, etteivät he tule nähdyksi? Kun kukaan ei kiinnostu heidän työhakemuksistaan, osaamisestaan tai yhteydenotoistaan. Minkälainen ihminen jaksaa päivästä toiseen yrittää, jos ei saa vastakaikua? Millä pitää yllä itsetuntoa, joka on jo ennestään heikko irtisanomisen seurauksena ja joka kolhiintuu jokaisesta "tällä kertaa et valitettavasti päässyt jatkoon"-vastauksesta. Entä ne monet tyhjät yhteydenotot? Miksi ihmisillä on kännykät ja sähköpostit, jos niihin ei vastata? Eikö olisi kohteliasta vastata edes jotain? Antaa joku pieni arvon murunen ihmiselle, joka edes YRITTÄÄ. On nimittäin paljon niitäkin, jotka eivät edes yritä.
Vaikka Sarasvuon luennossa ei juuri uutta asiaa tullut, niin se teki varmasti tehtävänsä. Se sai kuulijat miettimään paitsi omaa osuuttaan elämässään, niin toivottavasti myös sitä, miten kohdella toisia.
Jokainen on toki vastuussa omasta elämästään ja omista valinnoistaan. Jotta maailma olisi vähemmän kylmä paikka, voisihan sitä vähän miettiä, miten huomioi toisia. Vai huomioiko.

perjantai 17. tammikuuta 2014

Anna Perho rakastaa ruokaa ja saa päänsäryn ruokahysteerikoista

Haastattelin toimittaja Anna Perhoa verkkopalvelu Mindon juttua varten ja ilokseni huomasin, että myös tämä sujuvasanainen nainen vannoo kotiruoan nimeen ja on muutenkin ruoan suhteen kultaisen keskitien ystävä. Loistavaa!
Sain häneltä myös kirjavinkin liittyen tähän minulle niin rakkaaseen aiheeseen, josta aina jaksan paapattaa. ”Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea”, on kirja, jossa kuulemma kiteytetään järkevän syömisen idea viihdyttävällä tavalla. Siispä kirjastoon, mars! Pakkohan tuo on lukea jo ihan senkin vuoksi, jos saisin vaikka vinkkejä omien (varsinkin sen haastavan 3-vuotiaan) lasteni nyrpistelyn vähentämiseen.
Muutenkin Annalla tuntui olevan mielipiteitä, jotka olivat kuin suoraan omasta päästäni. ”Superfoodit tulevat korvistani ulos! Jos ihminen liikkuu ja noudattaa tavallista, ravinteikasta ruokavaliota hän tuskin tarvitsee Andeilta rahdattuja, pölyltä maistuvia jauheita terveytensä vaalimiseen. Liika lisäravinteiden nauttiminen ottaa myös maksan päälle. Ja myös ruokahysteerikot ottavat minua päähän. Ei ole päivää, että jotain elintarviketta ei julistettaisi hengenvaaralliseksi. Jos piparkakkujen syöminen tappaisi ihmisiä, miksi olemme vielä elossa? Ruoan yliproblematisointi ja sensaatiohakuinen viestintä hämärtävät ihmisten käsitystä terveellisestä ruoasta."
Aamen. Enpä osaisi tuota itse paremmin kiteyttää.
Olen monesti kirjoittanut siitä, miten vanhemmilla on vastuu lasten syömisestä ja miten hyvä pohja rakennetaan jos pienestä pitäen. Tämä mielipiteeni sai vahvistusta, kun Anna kertoi tottuneensa jo lapsesta lähtien hyvään kotiruokaan. Anna kasvoi maatilalla, jossa näki, mistä ruoka tuli ja hänen äitinsä sekä  mumminsa ovat loistavia ruoanlaittajia. Tällaisella taustalla lienee suuri merkitys siihen, että osaa arvostaa hyvää kotiruokaa, sekä suhde ruokaa kohtaan ylipäätään on maalaisjärkinen.
Kaikenlaista voi ja kannattaakin kokeilla, mutta on hyvä pitää järki päässä ja muokata kokeilut itselle sopivaksi sekä unohtaa  fanaattisuus. Ja olkaa ihmiset kriittisiä myös mediaa kohtaan. Kaikki mitä lehdessä lukee tai tv:ssä näytetään ei ole absoluuttinen totuus.

Kuva: Ville Juurikkala
 

perjantai 10. tammikuuta 2014

Koko kansa nutraa - Toivottavasti ei!

Taas on se aika vuodesta, kun eri medioissa toitotetaan jos jonkinlaisia laihdutusvinkkejä. Olen korviani myöten täynnä esimerkiksi TV:n laihdutusohjelmia, joilla ei juuri ole tekemistä todellisuuden kanssa. Ymmärrän tietysti, että TV:n tarkoituksena on nimenomaan näyttää asioita, joten laihdutusohjelmissakin pitää saada tuloksia aikaan lyhyessä ajassa. Valitettavasti juuri siksi ne antavat täysin väärän kuvan niin painonhallinnasta, laihdutuksesta kuin tasapainoisesta ruokavaliostakin.
Itse lähestyn ylipainosta kärsivää asiakasta kokonaisvaltaisesti. Siis ihan samalla tavalla kuin ketä tahansa muutakin. Ravintovalmennuksessa asian ydinhän on kuitenkin aina sama: löytää tasapainoinen ja ravitseva (koti)ruokavalio. Sen puolesta itse puhun ja uskon, että kun tämä ydin on kunnossa, laihtuminenkin tapahtuu tarvittaessa "siinä sivussa". Jotta muutokset olisivat kestäviä, työ pitää tehdä pienin askelin ja jokaisen oma henkilökohtainen tilanne huomioiden.
TV:ssä toteutettuna tämänlainen valmennus tuskin näyttäisi kovin mielenkiintoiselta, tulokset kun eivät yleensä näy parissa kuukaudessa ainakaan kovin suuressa mittakaavassa.
Yksi silmiinpistävä asia nykyisissä ohjelmissa on myös se, että niissä valmennettavilla on omat valmentajat, jotka "rääkkäävät" näitä ihmispoloja kuntosaleilla tai lenkkipoluilla. Monellako meistä on mahdollisuuksia ottaa oma valmentaja, joka tulee joka kerta kiljumaan viereen, kun yrittää kuntoilla? Tai joka tulisi kotoa hakemaan, jos ei huvita lähteä jumpalle? Mielenkiintoista olisi nähdä, miten näiden ihmisten käy ohjelman jälkeen kotona, kun kukaan ei ole tekemässä superterveellistä ruokaa, huutamassa korvaan lenkillä tai alleviivaamassa, miten käy, jos siirtyy takaisin vanhoihin tapoihin.
Elämänmuutos on haastava tehtävä, jonka voi tehdä vain jokainen itse, vaikka saisikin hyvää apua asiantuntijalta. Vanhojen tapojen muuttaminen ei ole helppoa, mutta se on ainut tie kestävään muutokseen. Sitä monet ihmiset eivät tietysti halua kuulla. Motivaatioon ja sen pysyvyyteen vaikuttavat monet asiat, juuri siksi tuo tie onkin niin kivikkoinen. Tästä johtuen kaikenlaiset "oikotie onneen" -tyyppiset pika- super- hyperdieetit tai nutraukset (anna mun kaikki kestää!) saavat aina kannatusta. Ihmiset haluavat tuloksia nopeasti ja kun joku antaa sen lupauksen, siihen on helppo tarttua.
Eiväthän nuo ihmedieetit koskaan lupaa kestävää muutosta vaan ainoastaan nopean sellaisen. Tarjontahan ainoastaan vastaa kysyntään.


torstai 2. tammikuuta 2014

Tammikuu - virallinen dieettikuukausi

Tapasin tällä viikolla mielenkiintoisen tyypin, liittyen tekeillä olevaan juttuuni. Miettiessäni seuraavaa kirjoitustani verkkopalvelu Mindoon, päähäni pälkähti idea juttusarjasta, jossa haastattelisin muutamia ihmisiä heidän ruokavalioonsa liittyen.
Ensimmäistä juttua varten haastattelin Anne Kukkohovia, joka lienee monelle tuttu erilaisista TV tuotannoista, joista viimeisimpänä "Koko Suomi leipoo".
Minulla ei juuri ollut ennakkokäsitystä Annesta, joten menin tapaamiseen avoimin mielin.
Ilokseni sain todeta, että hänellä on hyvin maalaisjärkinen ja terve suhtautuminen ruokaan!
Laatu oli sana, joka tuli esille monta kertaa keskustelumme aikana. Kovin intohimoinen kokkaaja hän ei ole, mutta oli hienoa kuulla, miten oman hyvinvoinnin ollessa tärkeä, omilla valinnoilla pystyy pitämään huolen siitä, että ruokavalio on tasapainossa.
Kaikkiruokainen tyyppi, joka ei ole koskaan laihduttanut ja näyttää 43-vuotiaana varsin upealta. Mahtaa olla todella ärsyttävää monelle..
Itsekin olen törmännyt ihmisiin, jotka kuvittelevat, että narskuttelen salaattia päivät pitkät ja kun kerron syöväni "ihan kaikkea" ja myös herkuttelevani melko usein, he ärsyyntyvät. Silloin mietin aina, että miksi? Kuvittelevatko he, että ollakseen hyvässä kunnossa, pitää olla tiukalla ruokavaliolla?
Anne kertoi kokevansa lähinnä niin, että ihmiset pettyvät, koska hänellä ei olekaan mitään erikoista ruokavaliota tai tiukkaa dieettiä. Voin uskoa tämän helposti. Onhan se nyt raivostuttavaa, että joku täyttää mallinmitat, mutta onkin ihan tavallinen ihminen.
Annen kanssa keskustellessani tajusin taas kerran sen, mitä olen jo monesti aiemminkin toitottanut. Kun pohja on kunnossa, niin homma toimii. Ruoasta pitää nauttia, eikä kalorien laskeminen kuulu elämään. Kun terveet elämäntavat ovat selkärangassa, ei tarvitse laihdutella ja miettiä, mitä voi syödä. Valinnat tulevat automaattisesti ja syömisestä tulee tietoista. Kannattaa tutkailla omaa oloa, se kyllä kertoo, mitkä ruoka-aineet sopivat.
Maalaisjärjen löytäminen auttaa paljon enemmän kuin mikään kikkailu.
Näin tammikuussa moni taas aloittaa "uuden elämän" innokkaasti ja kaikenlaiset dieettiohjelmat ovat kovassa käytössä. Entä jos tällä kertaa pysähtyisit miettimään, pitäisikö omaa ruokavaliota muokata pidemmällä tähtäimellä? Olisiko tarkemmin mietityillä muutoksilla parempia tuloksia kuin muutaman viikon tai kuukauden erikoisruokavaliolla? Tiukat kuurit ovat kovia paukkuja elimistölle ja niistä saatu hyöty yleensä hyvin lyhyt ilo. Parempi olo ja kevyempi olemus kannattaa rakentaa rauhallisesti, harkiten ja pienillä muutoksilla.
Vain sillä tavoin uusi olo on pysyvä.
Ihanaa alkanutta vuotta ja parempaa oloa kaikille tasapuolisesti.

"Kaverikuvassa" Anne Kukkohovin kanssa