Joulu on perhejuhla, jota vietetään läheisten ihmisten ympäröimänä.
Entä jos syystä tai toisesta näin ei olekaan?
Joulun aikaan yksinäisyydestä puhutaan paljon ja hyvä niin. Toki siitä kannattaisi puhua muulloinkin, mutta jouluna yksinäisyys korostuu ihan erilaisiin ulottuvuuksiin. Sosiaalinen media täyttyy ihmisten päivityksistä, miten kaikilla tuntuu olevan lämmin ja rakkaudentäyteinen elämä juuri erityisesti nyt joulun aikaan.
Oma jouluni on tänä vuonna hyvin erilainen kuin ennen. Jokainen eronnut tietää, miten vaikeaa joka toinen joulu on, kun lapset viettävät sen toisaalla. Onnekseni saan omat lapseni luokseni aattona osaksi päivää.. Onhan sekin tyhjää parempi. Ja joulupäivänähän lapsoset saapuvat jo kokonaan kotiin, mutta kieltämättä haikeus ja surumielisyys tuntuvat silti vyöryvän päälle vahvasti.
Poissa on aattoaamun jännitys ja odotus, lastenohjelmien tauoton ääni ja ne miljoonat kysymykset, että koska pukki tulee. Yritän miettiä positiivisesti, että saanhan kuitenkin olla lasteni kanssa jouluaaton iltapäivän, availla lahjoja yhdessä ja herkutella. Meidän joulumme nyt vain typistyy muutamaan tuntiin, mutta mitä sitten. Joka tapauksessa saan rakkaimpani lähelleni myös tuona vuoden tärkeimpänä päivänä, vaikka se perinteinen joulu tänä vuonna jääkin haaveeksi.
Ja aattoillan vietän parhaan ystäväni kanssa, että voisihan sitä huonomminkin asiat olla. Moni on yksinäinen oikeasti ja juuri nyt ymmärrän ehkä hieman sitä tuskaa, joka noilla ihmisillä on erityisesti joulun aikaan.
Jouluna moni herkistyy ottamaan yhteyttä niihinkin, joiden kanssa ei normaalisti olla paljonkaan tekemisissä. Hyvä niin. Tässä kiireisessä maailmassa ei ole koskaan liikaa rakkautta ja toisten huomioimista, joten hyvä, että edes jouluna kaikki saisivat kuulla olevansa jonkun ajatuksissa. Jo se voi auttaa yksinäistä, vaikka eihän se tietenkään sama ole kuin viettää aikaa läheisten seurassa.
Te kaikki, jotka saatte viettää joulua rakkaidenne seurassa: nauttikaa joka hetkestä, sillä maailmassa tärkeintä on rakkaus ja läheiset ihmiset, ei lahjat, täydellinen jouluruokapöytä tai siisti koti.
Rauhallista Joulua itse kullekin. <3
perjantai 23. joulukuuta 2016
keskiviikko 30. marraskuuta 2016
Ympäröi itsesi hyvällä
Miksi moni meistä sietää elämässään huonoa kohtelua toisten ihmisten taholta aivan liian pitkään? Johtuuko se huonosta itsetunnosta tai kenties siitä, ettei muusta tiedä tai ei osaa ajatella, että ansaitsisi parempaa? Miksi rajojen vetäminen on niin vaikeaa varsinkin, kun kyse on itselle tärkeistä ihmisistä?
On tietysti hyvä yrittää ymmärtää toisen ihmisen käytöstä.. tiettyyn pisteeseen saakka. Mutta liika ymmärtäminen ja toisen ihmisen huonon käytöksen puolustelu itselle ja muille onkin sitten toinen juttu. Olemme mestareita selittämään asioita itsellemme parhain päin. Tärkeämpää olisi kuitenkin pysähtyä miettimään, mitä todella tarvitsemme ja mikä on parasta oman hyvinvoinnin kannalta. Monikaan ei tähän kykene, vaan valitsee mieluummin tutun tien, koska merkittävä muutos elämässä tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Mieluummin jatketaan vanhassa tutussa, koska sillä tavalla ainakin tietää, mitä saa.Vastuu omasta elämästä tarkoittaa kuitenkin välillä raskaita ja vaikeita päätöksiä. Ja vahvuutta ymmärtää ja myöntää, mikä itselle on parasta.
Itselläni tämän ymmärtäminen on vaatinut monta päänhakkausta seinään. Miten helppoa onkaan syyttää toisia omasta onnettomuudestaan ja toisaalta myös antaa kiitosta omasta onnesta jollekin toiselle. Entäpä jos sitä ottaisikin ohjat omiin käsiin ja järjestelisi oman elämänsä sellaiseksi, joka on juuri itselle sopiva? Tämä toki vaatii asenteen muutosta ja vahvuutta oman tien kulkemiseen. Uskon kuitenkin, että kun itselle on selvää se, mitä haluaa ja ennen kaikkea tarvitsee elämäänsä, niin on helpompi tehdä päätöksiä sen mukaisesti.
Itselleni oli valtava oivallus ymmärtää juurikin se, että mitä haluaa ja mitä tarvitsee eivät välttämättä ole sama asia. Otetaan nyt vaikka parisuhde. Monesti sitä halutaan säihkettä, jännitystä ja suurta dramaattista tunnetta, mutta onko se välttämättä juuri sitä, mitä oma sydän tarvitsee? Yleensä ei.
Aina tulee vastaan ihmisiä ja asioita, jotka eivät mene niin kuin toivoisi. Ja aina ei saa vastauksia omassa mielessä pyöriviin kysymyksiin. Kirjailija Kimmo Takasen sanoin: "Mielenrauhan voi saavuttaa sillä, ettei yritä saada kaikkia vastauksia".
Ihmiset tekevät päätöksiä aina omista lähtökohdistaan. Toisen ihmisen teko ei kerro muusta kuin kyseisestä ihmisestä itsestään ja sen ymmärtäminen ja sisäistäminen avaa aivan uudenlaisen näkökulman elämään. Näin se ainakin minulle teki.
Välillä on vaikea sulattaa läheisen ihmisen loukkaavaa käytöstä. Voi olla, ettei voi millään käsittää, miten joku voi toimia niin kuin toimii. Eikö jo se kerro siitä, että arvot ovat perustavaa laatua olevalla tavalla eriävät? Miksi sitä haluaisi sovittaa elämäänsä ihmisiä, joiden arvomaailma poikkeaa omasta valtavan paljon? Kannattaa olla rehellinen itselle ja ymmärtää ero toiveiden ja realismin välillä.
Ole itsellesi lempeä ja ympäröi itsesi ihmisillä, jotka ovat juuri sinulle sopivia, sillä meillä on vain tämä yksi elämä. Ja siitä kannattaa tehdä itselle mahdollisimman mukava matka.
<3
On tietysti hyvä yrittää ymmärtää toisen ihmisen käytöstä.. tiettyyn pisteeseen saakka. Mutta liika ymmärtäminen ja toisen ihmisen huonon käytöksen puolustelu itselle ja muille onkin sitten toinen juttu. Olemme mestareita selittämään asioita itsellemme parhain päin. Tärkeämpää olisi kuitenkin pysähtyä miettimään, mitä todella tarvitsemme ja mikä on parasta oman hyvinvoinnin kannalta. Monikaan ei tähän kykene, vaan valitsee mieluummin tutun tien, koska merkittävä muutos elämässä tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Mieluummin jatketaan vanhassa tutussa, koska sillä tavalla ainakin tietää, mitä saa.Vastuu omasta elämästä tarkoittaa kuitenkin välillä raskaita ja vaikeita päätöksiä. Ja vahvuutta ymmärtää ja myöntää, mikä itselle on parasta.
Itselläni tämän ymmärtäminen on vaatinut monta päänhakkausta seinään. Miten helppoa onkaan syyttää toisia omasta onnettomuudestaan ja toisaalta myös antaa kiitosta omasta onnesta jollekin toiselle. Entäpä jos sitä ottaisikin ohjat omiin käsiin ja järjestelisi oman elämänsä sellaiseksi, joka on juuri itselle sopiva? Tämä toki vaatii asenteen muutosta ja vahvuutta oman tien kulkemiseen. Uskon kuitenkin, että kun itselle on selvää se, mitä haluaa ja ennen kaikkea tarvitsee elämäänsä, niin on helpompi tehdä päätöksiä sen mukaisesti.
Itselleni oli valtava oivallus ymmärtää juurikin se, että mitä haluaa ja mitä tarvitsee eivät välttämättä ole sama asia. Otetaan nyt vaikka parisuhde. Monesti sitä halutaan säihkettä, jännitystä ja suurta dramaattista tunnetta, mutta onko se välttämättä juuri sitä, mitä oma sydän tarvitsee? Yleensä ei.
Aina tulee vastaan ihmisiä ja asioita, jotka eivät mene niin kuin toivoisi. Ja aina ei saa vastauksia omassa mielessä pyöriviin kysymyksiin. Kirjailija Kimmo Takasen sanoin: "Mielenrauhan voi saavuttaa sillä, ettei yritä saada kaikkia vastauksia".
Ihmiset tekevät päätöksiä aina omista lähtökohdistaan. Toisen ihmisen teko ei kerro muusta kuin kyseisestä ihmisestä itsestään ja sen ymmärtäminen ja sisäistäminen avaa aivan uudenlaisen näkökulman elämään. Näin se ainakin minulle teki.
Välillä on vaikea sulattaa läheisen ihmisen loukkaavaa käytöstä. Voi olla, ettei voi millään käsittää, miten joku voi toimia niin kuin toimii. Eikö jo se kerro siitä, että arvot ovat perustavaa laatua olevalla tavalla eriävät? Miksi sitä haluaisi sovittaa elämäänsä ihmisiä, joiden arvomaailma poikkeaa omasta valtavan paljon? Kannattaa olla rehellinen itselle ja ymmärtää ero toiveiden ja realismin välillä.
Ole itsellesi lempeä ja ympäröi itsesi ihmisillä, jotka ovat juuri sinulle sopivia, sillä meillä on vain tämä yksi elämä. Ja siitä kannattaa tehdä itselle mahdollisimman mukava matka.
<3
tiistai 25. lokakuuta 2016
Mistä sinä olet kiitollinen juuri nyt?
Ajelin tänä aamuna työpaikalle hirveässä ruuhkassa ja räntäsateessa. Liikenne oli tukkoista ja vähän kaaostakin paikoitellen, kun ihmiset tekivät hulluja ohituksia kiireessä, jotta pääsisivät mahdollisimman pian määränpäähänsä.
Minä istuin rauhallisesti omassa autossani ja mietin, että elämä on aika siistiä. Että kuinka paljon minulla on asioita, joista voin olla kiitollinen. Olin juuri vienyt 6-vuotiaani eskariin, joka jäi sinne iloisena vilkuttamaan kerrottuaan ensin, että olen ihana. Ja kolmasluokkalaiseni lähti samanaikaisesti ulkoiluttamaan pientä koiraamme, koska koulu alkoi hänellä vasta myöhemmin. Tämä on meidän arkeamme, meidän pieni kolmen naisen ja yhden poikakoiran tiimi, joka toimii jouhevasti ja jossa puhutaan tunteista, niin huonoista kuin hyvistäkin. Olemme kaikki terveitä, meillä on kiva koti ja toisemme. Ja paljon muuta.
Ihmiset, kuten minäkin liian usein, keskittyvät siihen, mitä heillä ei ole tai mikä on huonosti. Niinhän se toki on, että monia asioita pitää itsestäänselvyytenä, koska ei huonommasta tiedä.
Tänä aamuna tuossa aamuruuhkassa ajaessani ymmärsin olla kiitollinen paitsi tuosta juuri kertomastani, niin myös siitä, että nyt 40-vuotiaana olen fyysisesti ja henkisesti erinomaisessa kunnossa. Kaikenlaisia henkisiä kolhuja on tullut matkan varrella, mutta olen pystynyt niistä aina nousemaan. Ja myös kehoni on joutunut läpikäymään monenlaisia asioita, joita en edes halua tässä mainita, mutta niistäkin olen selvinnyt. Mitä muuta voin olla kuin kiitollinen?
Ymmärrän nykyään entistä paremmin sen, että vain itseään ja omaa suhtautumistaan asioihin voi muuttaa. Aina voi ja mielestäni pitääkin yrittää ymmärtää asioita ja toisia ihmisiä, mutta joskus on parempi vain antaa olla ja ymmärtää se, ettei aina voi eikä tarvitse ymmärtää kaikkea. Vain sillä tavalla voi löytää henkisen tasapainon.
Milloin sinä olet viimeksi pysähtynyt miettimään, mitä kaikkea hyvää on elämässäsi? Ja kuinka usein vastaavasti löydät itsesi valittamasta asioista, jotka eivät ole kuten haluaisit? Veikkaan, että monella vaaka kääntyy sinne negatiivisen puoleen.
Olen aina uskonut, että ihminen on oman onnensa seppä. Aikaisemmin vaan toteutin sitä ehkä aika eri tavalla. Nyt olen ymmärtänyt, että onni tulee tasapainosta, joka syntyy silloin kun ympärillä olevat asiat ja ihmiset ovat sopivia ja tukevat juuri sinun elämänfilosofiaasi, arvojasi ja taustaasi. Kimmo Takasen vertaus on mielestäni hyvä liittyen ihmisen tunnelukkoihin: keitosta voi tulla hyvä erilaisilla resepteillä, mutta jotkut ainesosat eivät vain sovi yhteen. Niin se on elämässäkin. Jotta omasta keitostasi tulisi hyvä siihen kannattaa sisällyttää vain sopivia ainesosia, koska kuka haluaa syödä pahaa keittoa?
Mieti tänään edes yksi asia, joka on elämässäsi hyvin juuri tällä hetkellä. Aurinkoa pimeään syyspäivään!
<3
Minä istuin rauhallisesti omassa autossani ja mietin, että elämä on aika siistiä. Että kuinka paljon minulla on asioita, joista voin olla kiitollinen. Olin juuri vienyt 6-vuotiaani eskariin, joka jäi sinne iloisena vilkuttamaan kerrottuaan ensin, että olen ihana. Ja kolmasluokkalaiseni lähti samanaikaisesti ulkoiluttamaan pientä koiraamme, koska koulu alkoi hänellä vasta myöhemmin. Tämä on meidän arkeamme, meidän pieni kolmen naisen ja yhden poikakoiran tiimi, joka toimii jouhevasti ja jossa puhutaan tunteista, niin huonoista kuin hyvistäkin. Olemme kaikki terveitä, meillä on kiva koti ja toisemme. Ja paljon muuta.
Ihmiset, kuten minäkin liian usein, keskittyvät siihen, mitä heillä ei ole tai mikä on huonosti. Niinhän se toki on, että monia asioita pitää itsestäänselvyytenä, koska ei huonommasta tiedä.
Tänä aamuna tuossa aamuruuhkassa ajaessani ymmärsin olla kiitollinen paitsi tuosta juuri kertomastani, niin myös siitä, että nyt 40-vuotiaana olen fyysisesti ja henkisesti erinomaisessa kunnossa. Kaikenlaisia henkisiä kolhuja on tullut matkan varrella, mutta olen pystynyt niistä aina nousemaan. Ja myös kehoni on joutunut läpikäymään monenlaisia asioita, joita en edes halua tässä mainita, mutta niistäkin olen selvinnyt. Mitä muuta voin olla kuin kiitollinen?
Ymmärrän nykyään entistä paremmin sen, että vain itseään ja omaa suhtautumistaan asioihin voi muuttaa. Aina voi ja mielestäni pitääkin yrittää ymmärtää asioita ja toisia ihmisiä, mutta joskus on parempi vain antaa olla ja ymmärtää se, ettei aina voi eikä tarvitse ymmärtää kaikkea. Vain sillä tavalla voi löytää henkisen tasapainon.
Milloin sinä olet viimeksi pysähtynyt miettimään, mitä kaikkea hyvää on elämässäsi? Ja kuinka usein vastaavasti löydät itsesi valittamasta asioista, jotka eivät ole kuten haluaisit? Veikkaan, että monella vaaka kääntyy sinne negatiivisen puoleen.
Olen aina uskonut, että ihminen on oman onnensa seppä. Aikaisemmin vaan toteutin sitä ehkä aika eri tavalla. Nyt olen ymmärtänyt, että onni tulee tasapainosta, joka syntyy silloin kun ympärillä olevat asiat ja ihmiset ovat sopivia ja tukevat juuri sinun elämänfilosofiaasi, arvojasi ja taustaasi. Kimmo Takasen vertaus on mielestäni hyvä liittyen ihmisen tunnelukkoihin: keitosta voi tulla hyvä erilaisilla resepteillä, mutta jotkut ainesosat eivät vain sovi yhteen. Niin se on elämässäkin. Jotta omasta keitostasi tulisi hyvä siihen kannattaa sisällyttää vain sopivia ainesosia, koska kuka haluaa syödä pahaa keittoa?
Mieti tänään edes yksi asia, joka on elämässäsi hyvin juuri tällä hetkellä. Aurinkoa pimeään syyspäivään!
<3
maanantai 3. lokakuuta 2016
Eronneiden deittimarkkinat - pahoinvoinnin suo
Silmiini osui tuossa taannoin jossain nettikirjoittelun yhteydessä kommentti, jossa ihmeteltiin, että nykyään sinkkujen määrä vain kasvaa ja syyksi epäiltiin sitä, että nykypäivän naisten vaatimukset parisuhteissa ovat niin korkealla. Ja että nuo naiset ovat mieluummin yksin, kuin laskisivat standardejaan.
Niin.
Olen ollut ns. vapailla markkinoilla jo tovin eroni jälkeen ja täytyy sanoa, että aikamoinen hullunmylly on tuo eronneiden (ja karanneiden) deittiviidakko. Minulla on myös useampi ystävä samassa tilanteessa, joten näkökulmani pohjautuu hieman laajemmalle kuin vai omiin kokemuksiini.
Allekirjoitan toki, että tänä päivänä naiset tosiaan taitavat olla vaativampia ja vahvempia kuin "ennen vanhaan", jolloin riitti, että löysi miehen ja pääsi naimisiin. Siinä sitä pitikin sitten pysyä, vaikka helvetti olisi irti.
Tiedä sitten, onko se välttämättä huono asia, että nykyään ymmärretään hieman vaatiakin jotain miessukupuolelta. Mikä on sitten liikaa, niin siihen on varmaan yhtä monta mielipidettä kuin on ihmisiäkin.
Joka tapauksessa tässä iässä treffailu on aika erilaista kuin nuorempana. Toki kaikenlaiset paineet ja kiireet suhteen vakavoittamisesta ovat poissa, koska on jo niitä lapsia ja exiä ja sitä sun tätä, mutta suurin ongelma tuntuu olevan eronneiden pääkoppaongelmat. Kun on elettyä elämää sen verran takana, niin siihen mahtuu jos jonkinlaista kriisiä ja traumaa. Ja tästä päästäänkin asiaan.
Me naiset vatkaamme ongelmiamme ja traumojamme yleensä vähän liikaakin. Työstämme niitä kaiken maailman verkkokursseilla, terapioissa tai kavereiden kanssa puhuen yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta mitä tekee mies? Valitettavan monesti upottaa itsensä työhön, harrastuksiin, kavereihin, alkoholiin tai mihin vaan, joka saa ajatukset muualle, ettei tarvitse miettiä ja työstää vaikeita tunteita. Ja yleensä mies myös lähtee hyvin nopeasti eron jälkeen etsimään uutta kumppania. Nykypäivänä seuran etsiminen on naurettavan helppoa esimerkiksi erilaisten deittisovellusten ansiosta. Mikä sen mukavampaa kuin selailla kännykällä Tinderiä ja katsella tarjontaa kotisohvalta käsin. Tuntuu, kuin ihan oikeasti olisi jotain vipinää elämässä, jos jonkun kanssa vaikka vähän viestittelee. Ja kalenterin saa kyllä melko helposti täytettyä vaikka juurikin Tinderin avulla kahvi-, lenkki-, tai lounastreffeillä tuiki tuntemattomien kanssa, jos niin haluaa. Treffeillä voidaan sitten nopeasti nähdä löytyykö sitä kuuluisaa "kemiaa".
Huolestuttavan usein sitä kuulee (ja valittavasti näistä on myös omakohtaista kokemusta), että joku tosi hyvä tyyppi osuu kohdalle ja homma lähtee etenemään hienosti. Ihastutaan ja ehkä jopa enemmänkin mutta sitten.. Muutaman kuukauden jälkeen iskee se kuuluisa paniikki. Siis sille miehelle. Yhtäkkiä ei enää halutakaan seurustella, tai ei oikein tiedetä mitä halutaan vai halutaanko sittenkään mitään. Annetaan silmät suurina ihmettelevälle naiselle väkinäisiä selityksiä siitä, miten "pää on jumissa" tai "emmä oikein tiedä, mitä mä haluan". Ja auta armias, jos naiselle nuo selitykset eivät mene läpi, niin tehdään se nykyään helpoksi havaittu kikka - häivytään savuna ilmaan. Katkaistaan yhteydet, ettei tarvitse enää päätään vaivata moisella jutulla ja voidaan palata takaisin omaan turvalliseksi koettuun ohjelmoituun arkeen. Se nimittäin on yksi juttu näillä ikävuosilla. Arki on niin ohjelmoitua töiden, lasten, harrastusten, kissojen ja koirien ym. takia, että siihen jonkun uuden ihmisen sovittaminen vaatii oikeasti töitä. Ja halua.
Nähtävästi eronneille miehille se tulee yllätyksenä, että parisuhde vaatii aikaa, kompromisseja ja kykyä / halua järjestellä omaa arkea niin, että aikaa saa parisuhteelle. En tiedä.
Valitettavan monesti tuollaisen äkkinäisen stopin jälkeen nainen jää kuitenkin suremaan ja taas kerran käsittelemään sitä haavaa, jonka moinen häipyminen jätti. Ja siinä samassa yhteydessä nousee tietenkin kaikki vanhatkin traumat esille, jolloin pahimmillaan nainen on sumussa useamman kuukauden. Kun mies taas on takaisin Tinderissä jo seuraavalla viikolla. Huikeaa.
Katselin viime perjantaina Vain Elämää -ohjelmaa, jossa nuori räppäri Mikael Gabriel avautui elämästään ja tunteistaan harvinaisen avoimesti. Siinä yhteydessä muusikko Lauri Tähkä totesi, että "jos kaikki miehet puhuisivat kuten Mikael Gabriel, niin Suomen naiset voisivat paljon paremmin". Hyvin sanottu.
Yksi ystävistäni, joka totta vieköön on joutunut kokemaan liian monta yllä mainitsemani kaltaista tapausta, kertoi tulleensa siihen tulokseen, ettei miehillä yksinkertaisesti ole kapasiteettia eikä välineitä käsitellä asioita kuten naisella. Mitä sekin tarkoittaa? Ihan kuin aikuinen mies olisi joku vajakki, jonka vuoksi voi kohdella toisia ihmisiä huonosti kun ei muuhun kykene? Mielenkiintoista.
Minun "standardini" näissä asioissa on, että miehen pitää olla terveellä itsetunnolla varustettu, keskusteluun kykenevä aikuinen ihminen, joka tietää mitä tahtoo ja joka pystyy ottamaan vastuun omista tunteistaan ja tekemisistään.
Ja jos sellaista ei vastaan kävele, niin totta vieköön elän mieluummin yksin.
Niin.
Olen ollut ns. vapailla markkinoilla jo tovin eroni jälkeen ja täytyy sanoa, että aikamoinen hullunmylly on tuo eronneiden (ja karanneiden) deittiviidakko. Minulla on myös useampi ystävä samassa tilanteessa, joten näkökulmani pohjautuu hieman laajemmalle kuin vai omiin kokemuksiini.
Allekirjoitan toki, että tänä päivänä naiset tosiaan taitavat olla vaativampia ja vahvempia kuin "ennen vanhaan", jolloin riitti, että löysi miehen ja pääsi naimisiin. Siinä sitä pitikin sitten pysyä, vaikka helvetti olisi irti.
Tiedä sitten, onko se välttämättä huono asia, että nykyään ymmärretään hieman vaatiakin jotain miessukupuolelta. Mikä on sitten liikaa, niin siihen on varmaan yhtä monta mielipidettä kuin on ihmisiäkin.
Joka tapauksessa tässä iässä treffailu on aika erilaista kuin nuorempana. Toki kaikenlaiset paineet ja kiireet suhteen vakavoittamisesta ovat poissa, koska on jo niitä lapsia ja exiä ja sitä sun tätä, mutta suurin ongelma tuntuu olevan eronneiden pääkoppaongelmat. Kun on elettyä elämää sen verran takana, niin siihen mahtuu jos jonkinlaista kriisiä ja traumaa. Ja tästä päästäänkin asiaan.
Me naiset vatkaamme ongelmiamme ja traumojamme yleensä vähän liikaakin. Työstämme niitä kaiken maailman verkkokursseilla, terapioissa tai kavereiden kanssa puhuen yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta mitä tekee mies? Valitettavan monesti upottaa itsensä työhön, harrastuksiin, kavereihin, alkoholiin tai mihin vaan, joka saa ajatukset muualle, ettei tarvitse miettiä ja työstää vaikeita tunteita. Ja yleensä mies myös lähtee hyvin nopeasti eron jälkeen etsimään uutta kumppania. Nykypäivänä seuran etsiminen on naurettavan helppoa esimerkiksi erilaisten deittisovellusten ansiosta. Mikä sen mukavampaa kuin selailla kännykällä Tinderiä ja katsella tarjontaa kotisohvalta käsin. Tuntuu, kuin ihan oikeasti olisi jotain vipinää elämässä, jos jonkun kanssa vaikka vähän viestittelee. Ja kalenterin saa kyllä melko helposti täytettyä vaikka juurikin Tinderin avulla kahvi-, lenkki-, tai lounastreffeillä tuiki tuntemattomien kanssa, jos niin haluaa. Treffeillä voidaan sitten nopeasti nähdä löytyykö sitä kuuluisaa "kemiaa".
Huolestuttavan usein sitä kuulee (ja valittavasti näistä on myös omakohtaista kokemusta), että joku tosi hyvä tyyppi osuu kohdalle ja homma lähtee etenemään hienosti. Ihastutaan ja ehkä jopa enemmänkin mutta sitten.. Muutaman kuukauden jälkeen iskee se kuuluisa paniikki. Siis sille miehelle. Yhtäkkiä ei enää halutakaan seurustella, tai ei oikein tiedetä mitä halutaan vai halutaanko sittenkään mitään. Annetaan silmät suurina ihmettelevälle naiselle väkinäisiä selityksiä siitä, miten "pää on jumissa" tai "emmä oikein tiedä, mitä mä haluan". Ja auta armias, jos naiselle nuo selitykset eivät mene läpi, niin tehdään se nykyään helpoksi havaittu kikka - häivytään savuna ilmaan. Katkaistaan yhteydet, ettei tarvitse enää päätään vaivata moisella jutulla ja voidaan palata takaisin omaan turvalliseksi koettuun ohjelmoituun arkeen. Se nimittäin on yksi juttu näillä ikävuosilla. Arki on niin ohjelmoitua töiden, lasten, harrastusten, kissojen ja koirien ym. takia, että siihen jonkun uuden ihmisen sovittaminen vaatii oikeasti töitä. Ja halua.
Nähtävästi eronneille miehille se tulee yllätyksenä, että parisuhde vaatii aikaa, kompromisseja ja kykyä / halua järjestellä omaa arkea niin, että aikaa saa parisuhteelle. En tiedä.
Valitettavan monesti tuollaisen äkkinäisen stopin jälkeen nainen jää kuitenkin suremaan ja taas kerran käsittelemään sitä haavaa, jonka moinen häipyminen jätti. Ja siinä samassa yhteydessä nousee tietenkin kaikki vanhatkin traumat esille, jolloin pahimmillaan nainen on sumussa useamman kuukauden. Kun mies taas on takaisin Tinderissä jo seuraavalla viikolla. Huikeaa.
Katselin viime perjantaina Vain Elämää -ohjelmaa, jossa nuori räppäri Mikael Gabriel avautui elämästään ja tunteistaan harvinaisen avoimesti. Siinä yhteydessä muusikko Lauri Tähkä totesi, että "jos kaikki miehet puhuisivat kuten Mikael Gabriel, niin Suomen naiset voisivat paljon paremmin". Hyvin sanottu.
Yksi ystävistäni, joka totta vieköön on joutunut kokemaan liian monta yllä mainitsemani kaltaista tapausta, kertoi tulleensa siihen tulokseen, ettei miehillä yksinkertaisesti ole kapasiteettia eikä välineitä käsitellä asioita kuten naisella. Mitä sekin tarkoittaa? Ihan kuin aikuinen mies olisi joku vajakki, jonka vuoksi voi kohdella toisia ihmisiä huonosti kun ei muuhun kykene? Mielenkiintoista.
Minun "standardini" näissä asioissa on, että miehen pitää olla terveellä itsetunnolla varustettu, keskusteluun kykenevä aikuinen ihminen, joka tietää mitä tahtoo ja joka pystyy ottamaan vastuun omista tunteistaan ja tekemisistään.
Ja jos sellaista ei vastaan kävele, niin totta vieköön elän mieluummin yksin.
sunnuntai 2. lokakuuta 2016
Kehonhuoltoa ei kannata unohtaa
Tämän kuntoiluinnostukseni huumassa olen joutunut muistuttelemaan itselleni, että kehon pitää myös muistaa antaa levätä. Ja sitä pitää myös huoltaa. Ikään kuin palkita rankasta työstä. Ja nyt en siis tarkoita sitä, että pitäisi hakea suklaalevy kaupasta ja palkita itsensä sillä rankan treeniviikon päätteeksi.
Itselläni on ollut nyt sen verran tiukka tahti treenaamisessa, että toinen takareisi alkoi viime viikolla antaa ikäviä merkkejä. Eihän siinä muu auttanut, kun pitää useampi lepopäivä peräkkäin. Kolme päivää pysyin poissa salilta, tosin kävin kyllä yhtenä lepopäivänä pitkällä ja reippaalla kävelylenkillä, jonka jälkeen venyttelin. Mutta tuotahan ei lasketa. :)
Mutta totuus siis on, että lihashuolto on tosi tärkeää. Varsinkin tässä iässä, kun kroppa ei enää toimi kuin unelma. Joka on muuten myös tuottanut minulle pieniä ongelmia. Nimittäin sen ymmärtäminen, että kroppani on 40-vuotias, vaikka mieleni on puolet siitä. Ja sitä kun on nuorempana treenannut paljon, niin jotenkin ne ajat ovat mielessä kirkkaana ja sitten sitä ihmettelee, ettei oma kroppa enää taivukaan kaikkeen, mihin se on silloin joskus taipunut. Jokainen vertaa siihen, mitä on joskus ollut. Tai näin ainakin itselläni pukkaa tapahtuvan. Ei siinä paljon lohduta kavereiden vakuuttelut, että "mut sähän oot tosi hyvässä kunnossa nelikymppiseksi". Ihan kuin ikä olisi joku syy olla heikossa, tai heikommassa, kunnossa kuin joskus aiemmin.
Toki realiteetit pitää muistaa, mutta olen kyllä sitä mieltä, että itseään on myös hyvä haastaa. Ainakin, jos on valmis tekemään töitä omien tavoitteidensa eteen.
Ja mikä motivoi sen paremmin kuin ne pienet muutokset, mitä alkaa pikkuhiljaa huomaamaan omassa kehossaan ja omassa jaksamisessaan. Huikea fiilis!
Tästä on hyvä aloittaa uusi viikko! Ihanaa sunnuntaina, ihmiset. <3
Itselläni on ollut nyt sen verran tiukka tahti treenaamisessa, että toinen takareisi alkoi viime viikolla antaa ikäviä merkkejä. Eihän siinä muu auttanut, kun pitää useampi lepopäivä peräkkäin. Kolme päivää pysyin poissa salilta, tosin kävin kyllä yhtenä lepopäivänä pitkällä ja reippaalla kävelylenkillä, jonka jälkeen venyttelin. Mutta tuotahan ei lasketa. :)
Mutta totuus siis on, että lihashuolto on tosi tärkeää. Varsinkin tässä iässä, kun kroppa ei enää toimi kuin unelma. Joka on muuten myös tuottanut minulle pieniä ongelmia. Nimittäin sen ymmärtäminen, että kroppani on 40-vuotias, vaikka mieleni on puolet siitä. Ja sitä kun on nuorempana treenannut paljon, niin jotenkin ne ajat ovat mielessä kirkkaana ja sitten sitä ihmettelee, ettei oma kroppa enää taivukaan kaikkeen, mihin se on silloin joskus taipunut. Jokainen vertaa siihen, mitä on joskus ollut. Tai näin ainakin itselläni pukkaa tapahtuvan. Ei siinä paljon lohduta kavereiden vakuuttelut, että "mut sähän oot tosi hyvässä kunnossa nelikymppiseksi". Ihan kuin ikä olisi joku syy olla heikossa, tai heikommassa, kunnossa kuin joskus aiemmin.
Toki realiteetit pitää muistaa, mutta olen kyllä sitä mieltä, että itseään on myös hyvä haastaa. Ainakin, jos on valmis tekemään töitä omien tavoitteidensa eteen.
Ja mikä motivoi sen paremmin kuin ne pienet muutokset, mitä alkaa pikkuhiljaa huomaamaan omassa kehossaan ja omassa jaksamisessaan. Huikea fiilis!
Tästä on hyvä aloittaa uusi viikko! Ihanaa sunnuntaina, ihmiset. <3
 |
| Terkut mun toisesta kodista! :) |
maanantai 26. syyskuuta 2016
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty
Viime jutussani kirjoitin, että olen vihdoinkin innostunut uudelleen aktiivisesta treenaamisesta. Into on iskenyt ihan kunnolla ja hyvä niin, koska tässä iässä ja elämäntilanteessa joutuu välillä olemaan melkoisen luova, että saa aikataulutettua treenit hektiseen elämänrytmiin.
Minulla on kaksi lasta ja koira. Tosin modernisti vain joka toinen viikko, mutta ei siitä sen enempää. Lisäksi työskentelen melko vaativissa markkinointitehtävissä, joten työpäivät jatkuvat monesti läppäri sylissä vielä kotonakin.
Onnekseni olen aina ollut hyvä organisoimaan asioitani niin töissä kuin kotona ja se helpottaa paljon. En tiedä, miten selviäisin muuten tässä arjen pyörityksessä.
Minulla on vahva periaate, että mitä pitää tärkeänä ja haluaa elämäänsä niin sille löytyy kyllä aikaa. Joutuu ehkä vähän järjestelemään, mutta niin se vain on.
Minulla esimerkiksi nyt treenit on merkitty selkeästi kalenteriin, koska elän kalenterin varassa muutenkin. Jos en merkitsisi niitä sinne, niin saattaisi käydä helposti niin, että menisi useampi päivä ja huomaisin tehneeni kaikenlaista arkihommaa, mutta ei yhtään liikuntaa. Sillä tavalla liikkumiseni tapahtuikin useamman vuoden. Se perustui fiiliksen mukaan liikkumiseen ja hyötyliikuntaan. Eikä siinä mitään pahaa tietysti ole, pysyinhän ihan hyvässä kunnossa silläkin tavalla. Mutta nyt kun tavoitteeni ovat sillä saralla hieman erilaiset, niin täytyy treenaamisenkin muuttua.
Yksi iso muutos tämän projektini yhteydessä on ollut ruokavalioni muokkaaminen. Olen jo pitkään syönyt terveellisesti ja monipuolisesti, mutta myös minulla on ollut tiettyjä tapoja ja päähänpinttymiä, joissa on ollut korjaamisen varaa. Tämän projektini myötä ruokavaliooni on tullut muutamia pieniä, mutta merkittäviä muutoksia: joka-aamuinen vihersmoothie sen ainaisen leivän tilalle (lisäksi syön kyllä edelleen kaurapuuroni marjoineen), proteiinin lisääminen joka aterialle, kunnollisen välipalan syöminen iltapäivällä (aiemmin se oli pahimmillaan kahvi ja suklaa!) ja pastan tilalle kasviksia tai vähemmän vehnäinen ja hiilarinen vaihtoehto papupasta. Ja viherjauhejuoma päivittäin.
Näiden muutosten kylkiäisenä on tapahtunut niin, että olen syönyt leipää äärimmäisen vähän, juustoa en yhtään ja kasviksia huimasti enemmän. Ruoka-annokseni ovat tosin melkoisen isoja, koska muuten en jaksaisi treenata. Ja okei myönnetään, olen alkanut juoda myös proteiinijauheesta tehtyä palautusjuomaa treenin jälkeen. Olen aina aiemmin ollut erittäin skeptinen kaiken maailman jauhejuttuihin, mutta minulle ei ole ongelma tarkastella omia päähänpinttymiäni ja periaatteitani, jos joku pystyy perustelemaan asiaan toisenlaisen vaihtoehdon paremmaksi.
Tosin aion kyllä jatkossakin nauttia ihan aidosta ruoasta, koska hyvä ruoka on yksi elämän suurista nautinnoista. :)
Mutta takaisin treenien rytmittämiseen. Eihän se toki aina ole niin helppoa, että kun merkkaa kaiken kalenteriin niin homma pelaa jouhevasti. Kun arjessa on paljon kaikenlaista, on myös suurempi riski, että jotain odottamatonta tapahtuu. Lapset sairastuvat tai koira sairastuu, töissä tulee jotain erikoista vastaan, joka pitää hoitaa heti eikä huomenna, oma jaksaminen tai terveys saattaa heikentyä vaikka ihmissuhdeongelmien myötä tai ihan mitä tahansa.
Silti olen sitä mieltä, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ja mikä tärkeintä, kun tankkaa oikein eli pitää kiinni terveellisestä ruokavaliosta, niin jaksaa ottaa paremmin vastaan arjen erilaiset haasteet olivat ne sitten mitä hyvänsä. Ja sekin kannattaa muistaa, että mikään ei ole pysyvää. Jos juuri nyt on haastava aika elämässä se menee kyllä ohi.
Kun keskityt vaikeuksienkin keskellä huolehtimaan omasta hyvinvoinnistasi jaksat paremmin rämpiä ongelmien yli ja kestää erilaisia tilanteita.
Tsemppiä uuteen viikkoon! <3
Minulla on kaksi lasta ja koira. Tosin modernisti vain joka toinen viikko, mutta ei siitä sen enempää. Lisäksi työskentelen melko vaativissa markkinointitehtävissä, joten työpäivät jatkuvat monesti läppäri sylissä vielä kotonakin.
Onnekseni olen aina ollut hyvä organisoimaan asioitani niin töissä kuin kotona ja se helpottaa paljon. En tiedä, miten selviäisin muuten tässä arjen pyörityksessä.
Minulla on vahva periaate, että mitä pitää tärkeänä ja haluaa elämäänsä niin sille löytyy kyllä aikaa. Joutuu ehkä vähän järjestelemään, mutta niin se vain on.
Minulla esimerkiksi nyt treenit on merkitty selkeästi kalenteriin, koska elän kalenterin varassa muutenkin. Jos en merkitsisi niitä sinne, niin saattaisi käydä helposti niin, että menisi useampi päivä ja huomaisin tehneeni kaikenlaista arkihommaa, mutta ei yhtään liikuntaa. Sillä tavalla liikkumiseni tapahtuikin useamman vuoden. Se perustui fiiliksen mukaan liikkumiseen ja hyötyliikuntaan. Eikä siinä mitään pahaa tietysti ole, pysyinhän ihan hyvässä kunnossa silläkin tavalla. Mutta nyt kun tavoitteeni ovat sillä saralla hieman erilaiset, niin täytyy treenaamisenkin muuttua.
Yksi iso muutos tämän projektini yhteydessä on ollut ruokavalioni muokkaaminen. Olen jo pitkään syönyt terveellisesti ja monipuolisesti, mutta myös minulla on ollut tiettyjä tapoja ja päähänpinttymiä, joissa on ollut korjaamisen varaa. Tämän projektini myötä ruokavaliooni on tullut muutamia pieniä, mutta merkittäviä muutoksia: joka-aamuinen vihersmoothie sen ainaisen leivän tilalle (lisäksi syön kyllä edelleen kaurapuuroni marjoineen), proteiinin lisääminen joka aterialle, kunnollisen välipalan syöminen iltapäivällä (aiemmin se oli pahimmillaan kahvi ja suklaa!) ja pastan tilalle kasviksia tai vähemmän vehnäinen ja hiilarinen vaihtoehto papupasta. Ja viherjauhejuoma päivittäin.
Näiden muutosten kylkiäisenä on tapahtunut niin, että olen syönyt leipää äärimmäisen vähän, juustoa en yhtään ja kasviksia huimasti enemmän. Ruoka-annokseni ovat tosin melkoisen isoja, koska muuten en jaksaisi treenata. Ja okei myönnetään, olen alkanut juoda myös proteiinijauheesta tehtyä palautusjuomaa treenin jälkeen. Olen aina aiemmin ollut erittäin skeptinen kaiken maailman jauhejuttuihin, mutta minulle ei ole ongelma tarkastella omia päähänpinttymiäni ja periaatteitani, jos joku pystyy perustelemaan asiaan toisenlaisen vaihtoehdon paremmaksi.
Tosin aion kyllä jatkossakin nauttia ihan aidosta ruoasta, koska hyvä ruoka on yksi elämän suurista nautinnoista. :)
Mutta takaisin treenien rytmittämiseen. Eihän se toki aina ole niin helppoa, että kun merkkaa kaiken kalenteriin niin homma pelaa jouhevasti. Kun arjessa on paljon kaikenlaista, on myös suurempi riski, että jotain odottamatonta tapahtuu. Lapset sairastuvat tai koira sairastuu, töissä tulee jotain erikoista vastaan, joka pitää hoitaa heti eikä huomenna, oma jaksaminen tai terveys saattaa heikentyä vaikka ihmissuhdeongelmien myötä tai ihan mitä tahansa.
Silti olen sitä mieltä, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ja mikä tärkeintä, kun tankkaa oikein eli pitää kiinni terveellisestä ruokavaliosta, niin jaksaa ottaa paremmin vastaan arjen erilaiset haasteet olivat ne sitten mitä hyvänsä. Ja sekin kannattaa muistaa, että mikään ei ole pysyvää. Jos juuri nyt on haastava aika elämässä se menee kyllä ohi.
Kun keskityt vaikeuksienkin keskellä huolehtimaan omasta hyvinvoinnistasi jaksat paremmin rämpiä ongelmien yli ja kestää erilaisia tilanteita.
Tsemppiä uuteen viikkoon! <3
perjantai 16. syyskuuta 2016
Tsemppaajalla on väliä
Olen pari kertaa aiemminkin tehnyt päätöksen saada treenaamiseni säännölliseksi, mutta loppupelissä se on jäänyt kuitenkin arjen jalkoihin ja liikkumiseni on jäänyt säännöllisen epäsäännölliseksi. Ja mikäs siinä, olenhan minä aina ollut kohtuullisen aktiivinen liikkuja ja harrastanut paljon hyötyliikuntaa.
Nyt kuitenkin on tapahtunut jotain perin kummallista. Ilmeisesti kaikella on aikansa ja paikkansa.
Kesän jälkeen päätin taas, että nyt viimeistään täytyy alkaa lenkkeilyn ja jumppaamisen sijaan panostaa lihaskuntoon jo ihan senkin takia, että tässä iässä kroppa ei enää oikein vaan "tule mukana".
Sain vinkin hyvästä personal trainerista ja ajattelin, että otetaan nyt sitten joku kiva saliohjelma ja aloitellaan siitä pikkuhiljaa.
En tiedä, mitä tapahtui, mutta jo ensimmäisessä konsultaatiossa tyyppi otti homman haltuun siinä määrin, että olin täynnä virtaa jo pelkästä keskustelusta.
Itsekin hyvinvointialan yrittäjänä toimineena voin todeta, että yksi suurimmista motivaattoreista tällaisessa kuntoremontissa on yhteys tsemppariin. Ainakin minulla se näytti olevan juuri se juttu.
Olen ennenkin tavannut personal trainereita, jotka ovat olleet "kivoja", mutta veikkaan, että siinä se ongelma on ollutkin. Ovat olleet liian kivoja minulle. Vahvan liikuntataustan omaavana vaadin itseltäni aika paljon ja sen takia tarvitsen trainerin, joka ei päästä helpolla.
Jo tässä vaiheessa voin todeta, että tällä kertaa olen tainnut kohdata vertaiseni. :)
On ollut myös mielenkiintoista huomata, miten ihmiset ovat suhtautuneet tähän projektiini, jos sitä nyt siksi voi kutsua. Moni on kysellyt, että mitä varten treenaan ja olenko kenties menossa johonkin kisoihin. Siis minä. 40-vuotias maalaisjärjellä varustettu, kaikkea teennäistä karsastava nainen. Hah.
Tänä päivänä sosiaalinen media on pullollaan parikymppisten puolialastomien fitnesstypyjen kuvia ja sana "kuntosali" luo välittömästi yhteyden tuohon osastoon. Jokainen saa olla mitä haluaa, mutta tuo maailma ei ole missään nimessä minua varten.
Tällä hetkellä olen vain iloinen siitä, että olen löytänyt taas treenaamisen ilon ja vienyt sen ehkä perustasolta hieman kovemmalle tasolle. Sinne, jossa se on joskus ollut. Olen siis löytänyt uudelleen itseni; sen nuoren tytön, joka nautti itsensä fyysisestä haastamisesta.
On uskomaton fiilis huomata, miten innostus johonkin asiaan muuttaa koko olemusta ja ajatusmaailmaa. Treenaamisesta tuleva energia vie mennessään ja puhdistaa paljon negatiivista pois omasta päästä. Elämä näyttää ja tuntuu paljon kirkkaammalta.
Olen jo ennen tätä "projektia" elänyt tervehenkistä elämää, joten minulle tuli melkoisena yllätyksenä, että tämä kaikki on vaikuttanut jopa minuun näin vahvasti. Mikä mahtaa olla se fiilis ihmiselle, joka aloittaa kuntoremontin paljon heikommalta pohjalta, joka on elänyt aiemmin huonolla ravinnolla ja vähällä liikunnalla?
Taas kerran täytyy julistaa, että panostakaa ihmiset itseenne ja omaan hyvinvointiinne! Se maksaa itsensä takaisin.
Nyt kuitenkin on tapahtunut jotain perin kummallista. Ilmeisesti kaikella on aikansa ja paikkansa.
Kesän jälkeen päätin taas, että nyt viimeistään täytyy alkaa lenkkeilyn ja jumppaamisen sijaan panostaa lihaskuntoon jo ihan senkin takia, että tässä iässä kroppa ei enää oikein vaan "tule mukana".
Sain vinkin hyvästä personal trainerista ja ajattelin, että otetaan nyt sitten joku kiva saliohjelma ja aloitellaan siitä pikkuhiljaa.
En tiedä, mitä tapahtui, mutta jo ensimmäisessä konsultaatiossa tyyppi otti homman haltuun siinä määrin, että olin täynnä virtaa jo pelkästä keskustelusta.
Itsekin hyvinvointialan yrittäjänä toimineena voin todeta, että yksi suurimmista motivaattoreista tällaisessa kuntoremontissa on yhteys tsemppariin. Ainakin minulla se näytti olevan juuri se juttu.
Olen ennenkin tavannut personal trainereita, jotka ovat olleet "kivoja", mutta veikkaan, että siinä se ongelma on ollutkin. Ovat olleet liian kivoja minulle. Vahvan liikuntataustan omaavana vaadin itseltäni aika paljon ja sen takia tarvitsen trainerin, joka ei päästä helpolla.
Jo tässä vaiheessa voin todeta, että tällä kertaa olen tainnut kohdata vertaiseni. :)
On ollut myös mielenkiintoista huomata, miten ihmiset ovat suhtautuneet tähän projektiini, jos sitä nyt siksi voi kutsua. Moni on kysellyt, että mitä varten treenaan ja olenko kenties menossa johonkin kisoihin. Siis minä. 40-vuotias maalaisjärjellä varustettu, kaikkea teennäistä karsastava nainen. Hah.
Tänä päivänä sosiaalinen media on pullollaan parikymppisten puolialastomien fitnesstypyjen kuvia ja sana "kuntosali" luo välittömästi yhteyden tuohon osastoon. Jokainen saa olla mitä haluaa, mutta tuo maailma ei ole missään nimessä minua varten.
Tällä hetkellä olen vain iloinen siitä, että olen löytänyt taas treenaamisen ilon ja vienyt sen ehkä perustasolta hieman kovemmalle tasolle. Sinne, jossa se on joskus ollut. Olen siis löytänyt uudelleen itseni; sen nuoren tytön, joka nautti itsensä fyysisestä haastamisesta.
On uskomaton fiilis huomata, miten innostus johonkin asiaan muuttaa koko olemusta ja ajatusmaailmaa. Treenaamisesta tuleva energia vie mennessään ja puhdistaa paljon negatiivista pois omasta päästä. Elämä näyttää ja tuntuu paljon kirkkaammalta.
Olen jo ennen tätä "projektia" elänyt tervehenkistä elämää, joten minulle tuli melkoisena yllätyksenä, että tämä kaikki on vaikuttanut jopa minuun näin vahvasti. Mikä mahtaa olla se fiilis ihmiselle, joka aloittaa kuntoremontin paljon heikommalta pohjalta, joka on elänyt aiemmin huonolla ravinnolla ja vähällä liikunnalla?
Taas kerran täytyy julistaa, että panostakaa ihmiset itseenne ja omaan hyvinvointiinne! Se maksaa itsensä takaisin.
keskiviikko 29. kesäkuuta 2016
Irti päästämisen vaikeus
Olen lähtökohtaisesti itsepäinen tapaus.
Ja olen myös aina ollut sitä mieltä, että kaikki on mahdollista.
Ikä on tuonut mustavalkoiseen ajatusmaailmaani onneksi harmaan sävyjä, joka taas on antanut jonkinlaista rauhaa ja ymmärrystä.
Silti tuntuu, että on vielä pitkä matka sisäiseen rauhaan, jossa voisin luottaa siihen, että elämä menee niin kuin sen on tarkoitettu menevän.
Minulla on aina ollut vahva tunne-elämä, joka sinällään on ihan kiva, mutta tiukan paikan tullen kun järki ja tunteet taistelevat, niin järki jää monesti toiseksi.
Kantapään kautta olen oppinut senkin, että aiempi ohjenuorani "tee niin kuin sydän sanoo", ei välttämättä ole se kaikista paras ja terveellisin vaihtoehto. Tunteella eläminen on henkisesti ja fyysisesti raskasta, joten jo senkin takia balanssi tunteiden ja järjen välillä olisi hyvä löytää.
Irti päästäminen on todellisuuden hyväksymistä. Ja se piru vie on ainakin minulle vaikeaa, jos olen asiasta eri mieltä. Minussa taitaa olla vähän maailmanparantajan vikaa.. Olen helposti nousemassa barrikadeille, jos huomaan epäkohtia tai epäreilua käytöstä ympäristössäni.
Eräs vanha kollegani sanoi joskus viisaasti, että kannattaa valita taistelut, jotka voi voittaa. En sitä silloin vielä ymmärtänyt, mutta nykyään kyllä. Sen vuoksi osaankin jo välillä hiljentyä, vaikka mieli tekisi alkaa avautumaan.
Oli kyse sitten työ- tai yksityiselämästä, niin asioita pitää uskaltaa nostaa pöydälle ja puhua. Mutta pitää osata myös antaa periksi. Asioita eikä varsinkaan ihmisiä pysty muuttamaan, vaikka kuinka yrittäisi.
Itselläni on vaikeuksia ymmärtää ihmisiä, joiden toimintatapa on vetäytyminen. Joille irti päästäminen tuntuu käyvän kovin helposti.
Mutta tarvitseeko kaikkea aina ymmärtää? Se on toinen asia, jossa minulla riittää oppimista.
Että ei tarvitse vetää itseään äärimmilleen yrittääkseen muuttaa mahdotonta mahdolliseksi tai ymmärtääkseen jotain, mikä ei millään istu omaan sisimpään.
Muutama päivä sitten eräs toinen vanha kollegani heitti sloganin, joka itse asiassa sopii tähän loppukaneetiksi erittäin hyvin: "Elämän tarkoitus on ikävän karkoitus".
Liikunta ja ruokavalio on vielä helppoa korjata, mutta omien sisäisten uskomusten, lukkojen ja traumojen käsittely ja sitä kautta henkisen tasapainon löytäminen on kokonaan toinen juttu. Ilman sitä kokonaisvaltainen hyvinvointi ei kuitenkaan ole mahdollista. Ja ainakin minä hitto vieköön haluan voida hyvin. Kokonaan.
Ja tässä asiassa en aio antaa periksi.
Ja olen myös aina ollut sitä mieltä, että kaikki on mahdollista.
Ikä on tuonut mustavalkoiseen ajatusmaailmaani onneksi harmaan sävyjä, joka taas on antanut jonkinlaista rauhaa ja ymmärrystä.
Silti tuntuu, että on vielä pitkä matka sisäiseen rauhaan, jossa voisin luottaa siihen, että elämä menee niin kuin sen on tarkoitettu menevän.
Minulla on aina ollut vahva tunne-elämä, joka sinällään on ihan kiva, mutta tiukan paikan tullen kun järki ja tunteet taistelevat, niin järki jää monesti toiseksi.
Kantapään kautta olen oppinut senkin, että aiempi ohjenuorani "tee niin kuin sydän sanoo", ei välttämättä ole se kaikista paras ja terveellisin vaihtoehto. Tunteella eläminen on henkisesti ja fyysisesti raskasta, joten jo senkin takia balanssi tunteiden ja järjen välillä olisi hyvä löytää.
Irti päästäminen on todellisuuden hyväksymistä. Ja se piru vie on ainakin minulle vaikeaa, jos olen asiasta eri mieltä. Minussa taitaa olla vähän maailmanparantajan vikaa.. Olen helposti nousemassa barrikadeille, jos huomaan epäkohtia tai epäreilua käytöstä ympäristössäni.
Eräs vanha kollegani sanoi joskus viisaasti, että kannattaa valita taistelut, jotka voi voittaa. En sitä silloin vielä ymmärtänyt, mutta nykyään kyllä. Sen vuoksi osaankin jo välillä hiljentyä, vaikka mieli tekisi alkaa avautumaan.
Oli kyse sitten työ- tai yksityiselämästä, niin asioita pitää uskaltaa nostaa pöydälle ja puhua. Mutta pitää osata myös antaa periksi. Asioita eikä varsinkaan ihmisiä pysty muuttamaan, vaikka kuinka yrittäisi.
Itselläni on vaikeuksia ymmärtää ihmisiä, joiden toimintatapa on vetäytyminen. Joille irti päästäminen tuntuu käyvän kovin helposti.
Mutta tarvitseeko kaikkea aina ymmärtää? Se on toinen asia, jossa minulla riittää oppimista.
Että ei tarvitse vetää itseään äärimmilleen yrittääkseen muuttaa mahdotonta mahdolliseksi tai ymmärtääkseen jotain, mikä ei millään istu omaan sisimpään.
Muutama päivä sitten eräs toinen vanha kollegani heitti sloganin, joka itse asiassa sopii tähän loppukaneetiksi erittäin hyvin: "Elämän tarkoitus on ikävän karkoitus".
Liikunta ja ruokavalio on vielä helppoa korjata, mutta omien sisäisten uskomusten, lukkojen ja traumojen käsittely ja sitä kautta henkisen tasapainon löytäminen on kokonaan toinen juttu. Ilman sitä kokonaisvaltainen hyvinvointi ei kuitenkaan ole mahdollista. Ja ainakin minä hitto vieköön haluan voida hyvin. Kokonaan.
Ja tässä asiassa en aio antaa periksi.
torstai 19. toukokuuta 2016
Oma aika
Tänä päivänä tuntuu vähän eri yhteyksissä nousevan esille ns. oman ajan tarve.
Kiireisen arjen keskellä kaivataan "omaa aikaa", jolloin saa tehdä ihan mitä itseä huvittaa. Ja onhan se toki tärkeää. Olen itse aina ollut sitä mieltä, että omaa tilaa pitää olla ja sen vuoksi elämäntilanteeni onkin sen mukainen.
Entä jos kalenteri on elämäntilanteen johdosta jo niin jumissa, että sinne ei kerta kaikkiaan mahdu kaikki, mitä haluaisi? Tai mitä kuvittelee haluavansa.
On lapsia, töitä, lasten harrastuksia, omia harrastuksia.. Joku osa-aluehan siinä eittämättä kärsii, koska kukaan meistä ei taida olla superihminen vaikka kuinka yrittäisi.
Olen aina ollut sitä mieltä, että aina löytyy aikaa asioille, joita pitää oikeasti tärkeinä. Vaikka kaikenlaista on tullut elämässä vastaan, niin tätä "periaatetta" kukaan ei ole pystynyt kumoamaan. Elämä on täynnä valintoja ja viimeistään tiukassa paikassa punnitaan se, mikä on kenellekin tärkeää.
Kaikenlaista voi mielestään haluta, mutta jos asiat eivät ota onnistuakseen lienee syytä istua alas ja miettiä haluaako kaikkea kuitenkaan tosissaan.
Tärkeintä on elää omannäköistään elämää omien arvojensa mukaisesti, jos meinaa yhtään viihtyä omissa nahoissaan.
Omien arvojen mukaisesti eläminen vaatii vahvuutta ja välillä ikäviäkin päätöksiä, mutta vain sillä tavalla voi tuntea itsensä kokonaiseksi.
Kiireisen arjen keskellä kaivataan "omaa aikaa", jolloin saa tehdä ihan mitä itseä huvittaa. Ja onhan se toki tärkeää. Olen itse aina ollut sitä mieltä, että omaa tilaa pitää olla ja sen vuoksi elämäntilanteeni onkin sen mukainen.
Entä jos kalenteri on elämäntilanteen johdosta jo niin jumissa, että sinne ei kerta kaikkiaan mahdu kaikki, mitä haluaisi? Tai mitä kuvittelee haluavansa.
On lapsia, töitä, lasten harrastuksia, omia harrastuksia.. Joku osa-aluehan siinä eittämättä kärsii, koska kukaan meistä ei taida olla superihminen vaikka kuinka yrittäisi.
Olen aina ollut sitä mieltä, että aina löytyy aikaa asioille, joita pitää oikeasti tärkeinä. Vaikka kaikenlaista on tullut elämässä vastaan, niin tätä "periaatetta" kukaan ei ole pystynyt kumoamaan. Elämä on täynnä valintoja ja viimeistään tiukassa paikassa punnitaan se, mikä on kenellekin tärkeää.
Kaikenlaista voi mielestään haluta, mutta jos asiat eivät ota onnistuakseen lienee syytä istua alas ja miettiä haluaako kaikkea kuitenkaan tosissaan.
Tärkeintä on elää omannäköistään elämää omien arvojensa mukaisesti, jos meinaa yhtään viihtyä omissa nahoissaan.
Omien arvojen mukaisesti eläminen vaatii vahvuutta ja välillä ikäviäkin päätöksiä, mutta vain sillä tavalla voi tuntea itsensä kokonaiseksi.
"Kun alkaa hiljalleen tietää
mitä todella on
minkä muotoinen minkä kuuloinen
miltä mikäkin omissa silmissä
näyttää ja miltä tuntuu
silloin vähenee tarve
selitellä ja silotella itseään
tai mahtua vieraiden
räätäleiden vaatteisiin
silloin tietää jo
ettei joustavinkaan ihminen
veny rispaantumatta
ja että barbababoja elää
totta puhuen
vain saduissa."
Elina Salminen
tiistai 16. helmikuuta 2016
Ruisleipä vehnäjauholla, ei kiitos.
Ravintovalmentajaksi kouluttautuessani minulle valkeni monenmoista niin ravitsemuksesta kuin ruokien sisällöstäkin.
Tavallaan ikävin oppini tuosta koulutuksesta oli ainesosaluetteloiden tulkinta. Tieto lisää tuskaa!
Väitän, että tänä päivänäkin on paljon kuluttajia, jotka ajattelevat syövänsä terveellisesti, mutta todennäköisesti syövät paljon sellaista, mitä eivät ehkä tajuakaan.
Sokeri on yksi pirulainen, jota on joka paikassa. Minua välillä vähän hymyilyttää ne kohkaamiset sokerin kokonaan pois jättämisestä. Ei ole nimittäin oikeasti ihan yksinkertainen homma. Ainesosaluetteloissa kun sokeri ei aina edes ole sillä nimellä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.
Entäs sitten se paljon puhuttu vehnä? Jos sitä haluaa vältellä, niin täytyy myös syventyä ainesosaluetteloihin aika huolella.
Itse olen todellakin kaikkiruokainen enkä välttele mitään ruoka-aineita. Olen ns. kotiruoan puolesta puhuja. Mutta minua lähtökohtaisesti ärsyttää se, jos en tiedä, mitä syön. Tai jos johdetaan harhaan, kuten kuluttajia ikävä kyllä usein johdetaan.
Selkein esimerkki on suomalaisten iki-ihana ruisleipä. Ei muuten löydy kovin montaa ruisleipää kaupan hyllyltä, jossa on pelkästään ruista. Monessa "ruisleivässä" ensimmäisenä mainitaan vehnäjauho. Ja tiesittekö muuten, että ainesosaluettelon ensimmäisenä mainitaan se raaka-aine, jota tuotteessa on eniten? Jep.
Törmäsin yhtenä päivänä kaupassa käydessäni tuote-esittelijään, joka sai minut kiinnostumaan tuotteestaan. Vaikutusta toki oli myös sillä, että kyseessä oli pienyrittäjä. He kun ovat sattuneesta syystä sydäntäni lähellä..
Tämä herttainen nainen maistatti pienen leipomonsa leipiä, joiden ainesosaluettelo oli lyhyt ja helposti ymmärrettävä. Juureva täysjyväleipä, joka ostoskoriini siirtyi on leivottu 100% täysjyvärukiista. Löytyyhän näitä toki muiltakin leipomoilta, mutta naisen sydämellisyys ja ylpeys omista tuotteistaan jäivät mieleeni niin, että halusin tehdä poikkeuksen ja kirjoittaa siitä blogiini.
Ostettuani yhden leivän, sain rehellisen kiitoksen siitä, että tuen pienyrittäjää. Kerrassaan hurmaavaa.
Kyseinen leipomo sijaitsee Espoossa ja nettisivuilta löytyy lista myyntipaikoista sekä -päivistä. Leipomosta voi myös tilata tuotteita toimitettuna vaikkapa suoraan kotiin.
Käykäähän katsomassa: http://www.taysjyva-gourmet.fi/
Tavallaan ikävin oppini tuosta koulutuksesta oli ainesosaluetteloiden tulkinta. Tieto lisää tuskaa!
Väitän, että tänä päivänäkin on paljon kuluttajia, jotka ajattelevat syövänsä terveellisesti, mutta todennäköisesti syövät paljon sellaista, mitä eivät ehkä tajuakaan.
Sokeri on yksi pirulainen, jota on joka paikassa. Minua välillä vähän hymyilyttää ne kohkaamiset sokerin kokonaan pois jättämisestä. Ei ole nimittäin oikeasti ihan yksinkertainen homma. Ainesosaluetteloissa kun sokeri ei aina edes ole sillä nimellä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.
Entäs sitten se paljon puhuttu vehnä? Jos sitä haluaa vältellä, niin täytyy myös syventyä ainesosaluetteloihin aika huolella.
Itse olen todellakin kaikkiruokainen enkä välttele mitään ruoka-aineita. Olen ns. kotiruoan puolesta puhuja. Mutta minua lähtökohtaisesti ärsyttää se, jos en tiedä, mitä syön. Tai jos johdetaan harhaan, kuten kuluttajia ikävä kyllä usein johdetaan.
Selkein esimerkki on suomalaisten iki-ihana ruisleipä. Ei muuten löydy kovin montaa ruisleipää kaupan hyllyltä, jossa on pelkästään ruista. Monessa "ruisleivässä" ensimmäisenä mainitaan vehnäjauho. Ja tiesittekö muuten, että ainesosaluettelon ensimmäisenä mainitaan se raaka-aine, jota tuotteessa on eniten? Jep.
Törmäsin yhtenä päivänä kaupassa käydessäni tuote-esittelijään, joka sai minut kiinnostumaan tuotteestaan. Vaikutusta toki oli myös sillä, että kyseessä oli pienyrittäjä. He kun ovat sattuneesta syystä sydäntäni lähellä..
Tämä herttainen nainen maistatti pienen leipomonsa leipiä, joiden ainesosaluettelo oli lyhyt ja helposti ymmärrettävä. Juureva täysjyväleipä, joka ostoskoriini siirtyi on leivottu 100% täysjyvärukiista. Löytyyhän näitä toki muiltakin leipomoilta, mutta naisen sydämellisyys ja ylpeys omista tuotteistaan jäivät mieleeni niin, että halusin tehdä poikkeuksen ja kirjoittaa siitä blogiini.
Ostettuani yhden leivän, sain rehellisen kiitoksen siitä, että tuen pienyrittäjää. Kerrassaan hurmaavaa.
Kyseinen leipomo sijaitsee Espoossa ja nettisivuilta löytyy lista myyntipaikoista sekä -päivistä. Leipomosta voi myös tilata tuotteita toimitettuna vaikkapa suoraan kotiin.
Käykäähän katsomassa: http://www.taysjyva-gourmet.fi/
lauantai 13. helmikuuta 2016
Ystävyys auttaa hyvinvointiin
Kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin tarvitaan muutakin kuin kuntoilua ja terveellistä ruokavaliota. Toimivat ihmissuhteet ovat vähintäänkin yhtä tärkeitä.
Yksinäisyys on suuri terveysriski, josta ei puhuta yhtä terhakasti kuin vaikkapa ylipainosta tai korkeasta kolesterolista.
On valtavan tärkeää, että ihmisellä on edes yksi ystävä, jonka seurassa voi olla täysin oma itsensä. Juuri se on nimittäin todellisen ystävyyden määritelmä. Sama pätee tietenkin parisuhteeseen tai mihin tahansa ihmissuhteeseen. Luottamus ja turvallisuuden tunne tuovat vapauden olla oma itsemme ja se on arvokasta oman persoonan kehittymisessä ja vaikuttaa hyvinvointiimme sekä pidentävät sitä kautta elämäämme.
Nykyään ystävyyssuhteiden hoitaminen on pitkälti siirtynyt sosiaaliseen mediaan. Kiire tuntuu olevan läsnä jokaisen arjessa ja ystävyyssuhteet jäävät vähälle huomiolle kaiken kaaoksen keskellä. Tietysti on mukava saada viesti kaverilta edes Facebookin kautta, mutta kyllä todelliset kontaktit ovat edelleen niitä arvokkaimpia. Viestittely eri kanavia pitkin jättää kontaktin aika pinnalliseksi ja hyvinvointiin vaikuttava syvyys jää puuttumaan. Koska viimeksi joku tuli kylään ilmoittamatta? Eihän sitä enää tapahdu, valitettavasti.
Luottamus, tai enemmänkin sen puute, tuntuu vaivaavan tänä päivänä monia ihmisiä. Itselläni on lähtökohtaisesti vaikea luottaa ihmisiin, jonka vuoksi ystäväpiirini onkin melko pieni. Tuttuja ja kavereita on paljonkin, mutta ihmisiä joihin luotan sata prosenttisesti on vain pari. Mutta tässäkin tapauksessa laatu korvaa määrän!
Paras ystäväni löytyi aikuisiällä ja tänä vuonna vietämme melkoista juhlavuotta. Täytämme molemmat 40 vuotta ja on ystävyytemme 15v. juhlavuosi. Siis minähän en tätä muistanut, mutta se ei vähennä asian merkitystä minulle.
Tämä blogikirjoitus olkoon minun kiitokseni rakkaalle ystävälleni, jonka seurassa saan olla oma itseni. Varsinkin minulle on valtavan arvokasta, että voin luottaa johonkin.
Kiitos että olet.
Ja kiitos myös niille muutamalle ihanalle, jotka kuuluvat lähipiiriini. Tiedätte keitä olette. Myös teidän seurassanne saan olla minä. Pus!
Ihanaa ystävänpäivää kaikille. <3
Yksinäisyys on suuri terveysriski, josta ei puhuta yhtä terhakasti kuin vaikkapa ylipainosta tai korkeasta kolesterolista.
On valtavan tärkeää, että ihmisellä on edes yksi ystävä, jonka seurassa voi olla täysin oma itsensä. Juuri se on nimittäin todellisen ystävyyden määritelmä. Sama pätee tietenkin parisuhteeseen tai mihin tahansa ihmissuhteeseen. Luottamus ja turvallisuuden tunne tuovat vapauden olla oma itsemme ja se on arvokasta oman persoonan kehittymisessä ja vaikuttaa hyvinvointiimme sekä pidentävät sitä kautta elämäämme.
Nykyään ystävyyssuhteiden hoitaminen on pitkälti siirtynyt sosiaaliseen mediaan. Kiire tuntuu olevan läsnä jokaisen arjessa ja ystävyyssuhteet jäävät vähälle huomiolle kaiken kaaoksen keskellä. Tietysti on mukava saada viesti kaverilta edes Facebookin kautta, mutta kyllä todelliset kontaktit ovat edelleen niitä arvokkaimpia. Viestittely eri kanavia pitkin jättää kontaktin aika pinnalliseksi ja hyvinvointiin vaikuttava syvyys jää puuttumaan. Koska viimeksi joku tuli kylään ilmoittamatta? Eihän sitä enää tapahdu, valitettavasti.
Luottamus, tai enemmänkin sen puute, tuntuu vaivaavan tänä päivänä monia ihmisiä. Itselläni on lähtökohtaisesti vaikea luottaa ihmisiin, jonka vuoksi ystäväpiirini onkin melko pieni. Tuttuja ja kavereita on paljonkin, mutta ihmisiä joihin luotan sata prosenttisesti on vain pari. Mutta tässäkin tapauksessa laatu korvaa määrän!
Paras ystäväni löytyi aikuisiällä ja tänä vuonna vietämme melkoista juhlavuotta. Täytämme molemmat 40 vuotta ja on ystävyytemme 15v. juhlavuosi. Siis minähän en tätä muistanut, mutta se ei vähennä asian merkitystä minulle.
Tämä blogikirjoitus olkoon minun kiitokseni rakkaalle ystävälleni, jonka seurassa saan olla oma itseni. Varsinkin minulle on valtavan arvokasta, että voin luottaa johonkin.
Kiitos että olet.
Ja kiitos myös niille muutamalle ihanalle, jotka kuuluvat lähipiiriini. Tiedätte keitä olette. Myös teidän seurassanne saan olla minä. Pus!
Ihanaa ystävänpäivää kaikille. <3
torstai 11. helmikuuta 2016
Pidä kuntoa yllä vaikka kotikonstein
Monet kiireisten aikataulujensa kanssa painivat ihmiset huokaisevat liikunnan suhteen, että "olishan se kiva, kun olis aikaa".
Millä ihmeen ilveellä kaiken arjen pyörityksen väliin löytäisi aikaa aktiiviselle liikuntaharrastukselle? Paineet iskevät pelkästä ajatuksesta, että liikuntaa "pitäisi" harrastaa vähintään kolme kertaa viikossa.
Ensinnäkin kannattaa muistaa, että kaikki on kotiinpäin. Elämässä on erilaisia ajanjaksoja ja jos oikeasti haluaa pitää itsestään huolta, siihen löytyy aikaa. Aina. Joskus enemmän ja joskus vähän vähemmän.
Itse olen lasten tulon jälkeen paininut saman asian kanssa ja olenkin vuosia pitänyt itseni kunnossa lähinnä satunnaisella kuntoilulla sekä hyötyliikunnalla. Olen myös rytmiltäni nopea ja aktiivinen ihminen, joka sinällään auttaa tietyn kuntotason ylläpitämisessä.
Hyötyliikuntaa ei muuten todellakaan kannata väheksyä! Portaiden valitseminen hissin sijasta ja kävely tai pyöräily autoilun sijaan tekee hyvää niin keholle kuin mielellekin. Nuo pienet arjen valinnat auttavat huomaamatta pitämään peruskuntoa yllä.
Nyt olen saanut vuosien jälkeen taas innostuksen ja sitä kautta myös ajan aktiiviseen kuntoiluun, mutta se ei toki mennyt aluksi ihan niin kuin ajattelin..
Otin personal traineriltä parin kerran paketin ja ostin myös kuntosalikortin. Tavoite oli, että salitreeniä kaksi kertaa viikossa ja lisäksi pari juoksulenkkiä, koska juoksu on saanut minut koukuttumaan ja haluan sitä ehdottomasti jatkaa.
No, niinhän siinä siis kävi, etten yksinkertaisesti päässyt sinne salille tuota kahta kertaa viikossa. En edes yhtä kertaa. Ei vaan yksinkertaisesti onnistu, koska minua ei kiinnosta. Piste.
Minulla on kuitenkin vahva halu liikkua ja nimenomaan niin, että se olisi säännöllistä. Niinpä pyysin personal traineriltani ohjelman oman kehon painoilla tehtävään kotitreeniin. Lisäksi minulla on myös aiemmin minulle räätälöity ohjelma kahvakuulatreeniin, joten tästä alkoikin sitten rakentua ihan hyvä setti.
Lisäksi, koska koko elämäni valitettavasti rakentuu kalenterin varaan, päätin aikatauluttaa myös treenit. Niinpä kalenteroin joka viikolle kotitreenit ja juoksulenkit, joka auttaa siihen, että ne todella tulee tehtyä. Tietenkin joskus joku treeni jää välistä, kun tulee jotain akuuttia tilalle, mutta sehän on elämää.
Kotitreenaus ei ehkä sovi kaikille, mutta kehotan ehdottomasti kokeilemaan. Omassa viikko-ohjelmassani on 1-2 juoksulenkkiä sekä yksi kahvakuula- ja yksi oman kehon painoilla tehtävä treeni. Rakennan viikon treeniohjelmani aina sen mukaan, mikä tuntuu mieluisalta. Ja kun välillä on raskaita ja aikataulullisesti normaalia haastavampia viikkoja, silloin voi ottaa vähän rennommin kuntoilun kanssa, sillä myös lepo on tärkeää. Elämä ei saa olla pelkkää suorittamista.
Välillä se on melkoista tasapainoilua tässä itse kullakin, ettei lipsahda suorittamisen puolelle, mutta tässäkin kannattaa kuunnella omaa fiilistä. Sitä paitsi treenistä saa voimaa, jotta jaksaa taas paremmin arjen paineet ja aikataulut!
Tässä vielä muutama autenttinen kuva kotitreenistä. Ei ehkä kovin coolin näköistä, mutta erittäin toimivaa!
Millä ihmeen ilveellä kaiken arjen pyörityksen väliin löytäisi aikaa aktiiviselle liikuntaharrastukselle? Paineet iskevät pelkästä ajatuksesta, että liikuntaa "pitäisi" harrastaa vähintään kolme kertaa viikossa.
Ensinnäkin kannattaa muistaa, että kaikki on kotiinpäin. Elämässä on erilaisia ajanjaksoja ja jos oikeasti haluaa pitää itsestään huolta, siihen löytyy aikaa. Aina. Joskus enemmän ja joskus vähän vähemmän.
Itse olen lasten tulon jälkeen paininut saman asian kanssa ja olenkin vuosia pitänyt itseni kunnossa lähinnä satunnaisella kuntoilulla sekä hyötyliikunnalla. Olen myös rytmiltäni nopea ja aktiivinen ihminen, joka sinällään auttaa tietyn kuntotason ylläpitämisessä.
Hyötyliikuntaa ei muuten todellakaan kannata väheksyä! Portaiden valitseminen hissin sijasta ja kävely tai pyöräily autoilun sijaan tekee hyvää niin keholle kuin mielellekin. Nuo pienet arjen valinnat auttavat huomaamatta pitämään peruskuntoa yllä.
Nyt olen saanut vuosien jälkeen taas innostuksen ja sitä kautta myös ajan aktiiviseen kuntoiluun, mutta se ei toki mennyt aluksi ihan niin kuin ajattelin..
Otin personal traineriltä parin kerran paketin ja ostin myös kuntosalikortin. Tavoite oli, että salitreeniä kaksi kertaa viikossa ja lisäksi pari juoksulenkkiä, koska juoksu on saanut minut koukuttumaan ja haluan sitä ehdottomasti jatkaa.
No, niinhän siinä siis kävi, etten yksinkertaisesti päässyt sinne salille tuota kahta kertaa viikossa. En edes yhtä kertaa. Ei vaan yksinkertaisesti onnistu, koska minua ei kiinnosta. Piste.
Minulla on kuitenkin vahva halu liikkua ja nimenomaan niin, että se olisi säännöllistä. Niinpä pyysin personal traineriltani ohjelman oman kehon painoilla tehtävään kotitreeniin. Lisäksi minulla on myös aiemmin minulle räätälöity ohjelma kahvakuulatreeniin, joten tästä alkoikin sitten rakentua ihan hyvä setti.
Lisäksi, koska koko elämäni valitettavasti rakentuu kalenterin varaan, päätin aikatauluttaa myös treenit. Niinpä kalenteroin joka viikolle kotitreenit ja juoksulenkit, joka auttaa siihen, että ne todella tulee tehtyä. Tietenkin joskus joku treeni jää välistä, kun tulee jotain akuuttia tilalle, mutta sehän on elämää.
Kotitreenaus ei ehkä sovi kaikille, mutta kehotan ehdottomasti kokeilemaan. Omassa viikko-ohjelmassani on 1-2 juoksulenkkiä sekä yksi kahvakuula- ja yksi oman kehon painoilla tehtävä treeni. Rakennan viikon treeniohjelmani aina sen mukaan, mikä tuntuu mieluisalta. Ja kun välillä on raskaita ja aikataulullisesti normaalia haastavampia viikkoja, silloin voi ottaa vähän rennommin kuntoilun kanssa, sillä myös lepo on tärkeää. Elämä ei saa olla pelkkää suorittamista.
Välillä se on melkoista tasapainoilua tässä itse kullakin, ettei lipsahda suorittamisen puolelle, mutta tässäkin kannattaa kuunnella omaa fiilistä. Sitä paitsi treenistä saa voimaa, jotta jaksaa taas paremmin arjen paineet ja aikataulut!
Tässä vielä muutama autenttinen kuva kotitreenistä. Ei ehkä kovin coolin näköistä, mutta erittäin toimivaa!
maanantai 1. helmikuuta 2016
Ikääntymisen oheisoireet
Minulla on ollut muutamia melko hulvattomia hetkiä ystävieni kanssa, jolloin on istuttu iltaa viinilasin äärellä ja parannettu maailmaa. Jostain kumman syystä jossain vaiheessa iltaa nousee aina esille ne mitä moninaisimmat "naisten" ongelmat, joita ikä tuo tullessaan.
Onhan se toki terapeuttista, kun tietää, ettei niiden kanssa ole yksin ja aika monet naurutkin on saatu noista tarinoista.
Hormonaaliset muutokset naisen kehossa tekevät kepposiaan ja yhtäkkiä sitä huomaa niiden paljon puhuttujen ryppyjen ja harmaiden hiusten lomassa paljon muitakin muutoksia.
Ja tähän nyt huomautuksena, että minullahan ei siis vielä ole yhtään harmaata hiusta. Kampaajani on luvannut infota, kun löytää ensimmäisen. Uskon hänen olevan tarpeeksi vahva persoona, jotta todella pystyy sen minulle kertomaan. :)
Aiemmin olenkin puhunut siitä, miten keho ei enää toimi tässä iässä niin kuin nuorempana. Se on toki vähän ärsyttävääkin, koska pää tekisi kyllä, mutta kroppa ei vaan taivu.
Myös muita pikkujuttuja huomaa tapahtuvan, kun vuosia kertyy.
Itselläni ei ole koskaan ollut iho-ongelmia. Nyt neljänkympin kynnyksellä minulla on lähes joka kuukausi tiettyyn aikaan (!) jonkinasteinen puberteetti naamataulussa.
Aiemmin en myöskään huomannut vaikutusta ihossani sillä, mitä laitoin suustani alas. Tänä päivänä, auta armias, jos syön vähänkään enemmän suklaata tai rasvaisia juustoja -> sen huomaa välittömästi naamasta. Ärsyttävää.
Lisäksi kaikenlaisia näppylöitä ja luomia löytää enenemissä määrin ympäri kroppaa. Ja kuulemani mukaan iän myötä myös karvankasvu aktivoituu huomattavasti ja niitä alkaa löytyä myös paikoista, mistä ei pitäisi.. Okei, tästä minulla ei ole omakohtaista kokemusta. Vielä.
Jokunen viikko sitten luin Patrik Borgin haastattelua, jossa käytiin läpi ikääntymisen tuomaa lihomista. Tiedättehän sen vanhan virren, miten aineenvaihdunta hidastuu iän myötä ja sen takia kiloja karttuu?
Nelikymppinen ei voi laittaa lihomista aineenvaihdunnan piikkiin, kertoo Borg, vaan syyt löytyvät muualta. Nelikymppiset elävät ruuhkavuosia, elämä on stressaavaa, moni kärsii unettomuudesta eikä aikaa liikuntaan meinaa löytyä millään.
Stressi itsessään on kova vastus juurikin monitahoisuutensa vuoksi ja saattaa toki hyvin tuoda niitä lisäkilojakin.
Itse olen elänyt stressaavaa elämää jo useamman vuoden ja uskon, että olen pysynyt mitoissani ja järjissäni lähtökohtaisesti terveellisten elämäntapojeni ansiosta.
Ikä tuo kaikenlaisia juttuja tullessaan, mutta keho pystyy vastaamaan niihin paremmin, jos sitä tankataan oikein.
Tässä lienee yksi syy, miksi esimerkiksi neljänkympin kynnyksellä havahdutaan omaan hyvinvointiin. Keho ei enää vaan "tule mukana" niin kuin nuorempana. On pakko tehdä muutoksia, jotta kestää hektisen maailmanmenon, ruuhkavuodet sekä iän tuomat hormonaaliset muutokset.
Voisihan sitä siis olla paljon huonompiakin keski-iän hurahduksia kuin omaan hyvinvointiin panostaminen.
Onhan se toki terapeuttista, kun tietää, ettei niiden kanssa ole yksin ja aika monet naurutkin on saatu noista tarinoista.
Hormonaaliset muutokset naisen kehossa tekevät kepposiaan ja yhtäkkiä sitä huomaa niiden paljon puhuttujen ryppyjen ja harmaiden hiusten lomassa paljon muitakin muutoksia.
Ja tähän nyt huomautuksena, että minullahan ei siis vielä ole yhtään harmaata hiusta. Kampaajani on luvannut infota, kun löytää ensimmäisen. Uskon hänen olevan tarpeeksi vahva persoona, jotta todella pystyy sen minulle kertomaan. :)
Aiemmin olenkin puhunut siitä, miten keho ei enää toimi tässä iässä niin kuin nuorempana. Se on toki vähän ärsyttävääkin, koska pää tekisi kyllä, mutta kroppa ei vaan taivu.
Myös muita pikkujuttuja huomaa tapahtuvan, kun vuosia kertyy.
Itselläni ei ole koskaan ollut iho-ongelmia. Nyt neljänkympin kynnyksellä minulla on lähes joka kuukausi tiettyyn aikaan (!) jonkinasteinen puberteetti naamataulussa.
Aiemmin en myöskään huomannut vaikutusta ihossani sillä, mitä laitoin suustani alas. Tänä päivänä, auta armias, jos syön vähänkään enemmän suklaata tai rasvaisia juustoja -> sen huomaa välittömästi naamasta. Ärsyttävää.
Lisäksi kaikenlaisia näppylöitä ja luomia löytää enenemissä määrin ympäri kroppaa. Ja kuulemani mukaan iän myötä myös karvankasvu aktivoituu huomattavasti ja niitä alkaa löytyä myös paikoista, mistä ei pitäisi.. Okei, tästä minulla ei ole omakohtaista kokemusta. Vielä.
Jokunen viikko sitten luin Patrik Borgin haastattelua, jossa käytiin läpi ikääntymisen tuomaa lihomista. Tiedättehän sen vanhan virren, miten aineenvaihdunta hidastuu iän myötä ja sen takia kiloja karttuu?
Nelikymppinen ei voi laittaa lihomista aineenvaihdunnan piikkiin, kertoo Borg, vaan syyt löytyvät muualta. Nelikymppiset elävät ruuhkavuosia, elämä on stressaavaa, moni kärsii unettomuudesta eikä aikaa liikuntaan meinaa löytyä millään.
Stressi itsessään on kova vastus juurikin monitahoisuutensa vuoksi ja saattaa toki hyvin tuoda niitä lisäkilojakin.
Itse olen elänyt stressaavaa elämää jo useamman vuoden ja uskon, että olen pysynyt mitoissani ja järjissäni lähtökohtaisesti terveellisten elämäntapojeni ansiosta.
Ikä tuo kaikenlaisia juttuja tullessaan, mutta keho pystyy vastaamaan niihin paremmin, jos sitä tankataan oikein.
Tässä lienee yksi syy, miksi esimerkiksi neljänkympin kynnyksellä havahdutaan omaan hyvinvointiin. Keho ei enää vaan "tule mukana" niin kuin nuorempana. On pakko tehdä muutoksia, jotta kestää hektisen maailmanmenon, ruuhkavuodet sekä iän tuomat hormonaaliset muutokset.
Voisihan sitä siis olla paljon huonompiakin keski-iän hurahduksia kuin omaan hyvinvointiin panostaminen.
maanantai 25. tammikuuta 2016
Överikulttuuri valloittaa
Välillä tuntuu, että olen ajatuksiltani varsinainen dinosaurus.
Elämme tänä päivänä monessakin mielessä varsinaisessa överikulttuurissa. Mikään ei tunnu riittävän, vaan kaikki vedetään överiksi. Itse liputan maalaisjärjen puolesta ja se tuntuu olevan kovin tylsää.
Viikonlopun Hesarista luin, että uusimmissa ruokasuosituksissa kannustetaan perheitä syömään yhdessä. Ihan loistavaa! Mutta se, että sitä pitää erikseen suositella on ehkä hippasen surullista. Ruoasta puhuttaessa vallalla on ollut pitkään kaikenlaiset ääriesimerkit. Kai se on ihan ymmärrettävää, että ihmiset tarttuvat mielellään äärimmäisiin trendikuureihin jahdatessaan täydellistä vartaloa tai nopeita tuloksia. Eihän kukaan oikeasti halua kuulla, että vain pysyvä elämänmuutos takaa kestävät tulokset. Ja se tosiasia, että pitäisi syödä oman kulutuksen mukaan, jotta pysyy mitoissaan ei toki ole kovin eksoottista.
Överikulttuuri tulee vastaan myös ulkonäköasioissa. Me naiset olemme toki aina tykänneet puunata ja näyttää hyvältä, mutta miten minusta tuntuu, että tässäkin asiassa edustan jotain varsin ikiaikaista.
Tänä päivänä tekoripset löytyvät joka toiselta naiselta. Ja samoin rakennekynnet. On kaikenlaista kauneustatuointia, jolla laitetaan kestorajaukset silmien ympärille, huuliin tai kulmiin, jotta näyttää meikatulta vähän koko ajan. En tajua.
Olen kahden tytön äiti ja minua kauhistuttaa, mihin tämä maailma on menossa. Miten sekaisin tämän päivän tyttölapset ovat kymmenen vuoden päästä, kun luojan luoma ei tätä menoa todellakaan ole riittävää ja normaalia?
Haluan uskoa, että kotikasvatus luo pohjan terveelle itsetunnolle, joka perustuu johonkin muuhun kuin ulkonäköön. Onni ei saa eikä voi olla kiinni siitä, onko pitkät ripset tai isot tissit.
Veikkaisin, että ihan jokaisella naisella on omat ulkonäkökriisinsä. Se, miten niiden kanssa oppii elämään on sitten oma juttunsa. Antaako niille niin suuren merkityksen, että koko elämä pyörii niiden ympärillä?
Itselläni esimerkiksi on aina ollut pienet rinnat. Sain kuulla siitä varsin pisteliästä ja jatkuvaa kommentointia kouluaikana. Kertaakaan mieleeni ei tullut, että pitäisi käydä hankkimassa silikonit. Minä mietin lähinnä, että kommentoijat ovat varsinaisia urpoja.
Viime vuonna sosiaalisessa mediassa alkoi villitys, jossa monet naiset jakoivat itsestään kuvia "luonnonkauniina ja meikittömänä". Täytyy sanoa, etten todellakaan nähnyt silloin kovin montaa aidosti meikitöntä naamakuvaa. Jos on tekoripset ja kaiken maailman kestorajaukset ja värjäykset, niin siitä vain jos joku niin haluaa, mutta miksi pitää antaa yleisesti kuva, että se on luonnollista? Ketä sillä haluaa huijata? Itseäänkö?
Toki käytän itsekin meikkiä ja tykkään laittautua, mutta miksi voi miksi, kaiken täytyy mennä överiksi? Eikö voisi vain olla ylpeä itsestään ilman ulkokultaisia rakennettuja raameja?
Itse haluan antaa omille tytöilleni sen kuvan, että onni tulee ihan muista asioista kuin täydellisestä vartalosta tai naamataulusta.
Elämme tänä päivänä monessakin mielessä varsinaisessa överikulttuurissa. Mikään ei tunnu riittävän, vaan kaikki vedetään överiksi. Itse liputan maalaisjärjen puolesta ja se tuntuu olevan kovin tylsää.
Viikonlopun Hesarista luin, että uusimmissa ruokasuosituksissa kannustetaan perheitä syömään yhdessä. Ihan loistavaa! Mutta se, että sitä pitää erikseen suositella on ehkä hippasen surullista. Ruoasta puhuttaessa vallalla on ollut pitkään kaikenlaiset ääriesimerkit. Kai se on ihan ymmärrettävää, että ihmiset tarttuvat mielellään äärimmäisiin trendikuureihin jahdatessaan täydellistä vartaloa tai nopeita tuloksia. Eihän kukaan oikeasti halua kuulla, että vain pysyvä elämänmuutos takaa kestävät tulokset. Ja se tosiasia, että pitäisi syödä oman kulutuksen mukaan, jotta pysyy mitoissaan ei toki ole kovin eksoottista.
Överikulttuuri tulee vastaan myös ulkonäköasioissa. Me naiset olemme toki aina tykänneet puunata ja näyttää hyvältä, mutta miten minusta tuntuu, että tässäkin asiassa edustan jotain varsin ikiaikaista.
Tänä päivänä tekoripset löytyvät joka toiselta naiselta. Ja samoin rakennekynnet. On kaikenlaista kauneustatuointia, jolla laitetaan kestorajaukset silmien ympärille, huuliin tai kulmiin, jotta näyttää meikatulta vähän koko ajan. En tajua.
Olen kahden tytön äiti ja minua kauhistuttaa, mihin tämä maailma on menossa. Miten sekaisin tämän päivän tyttölapset ovat kymmenen vuoden päästä, kun luojan luoma ei tätä menoa todellakaan ole riittävää ja normaalia?
Haluan uskoa, että kotikasvatus luo pohjan terveelle itsetunnolle, joka perustuu johonkin muuhun kuin ulkonäköön. Onni ei saa eikä voi olla kiinni siitä, onko pitkät ripset tai isot tissit.
Veikkaisin, että ihan jokaisella naisella on omat ulkonäkökriisinsä. Se, miten niiden kanssa oppii elämään on sitten oma juttunsa. Antaako niille niin suuren merkityksen, että koko elämä pyörii niiden ympärillä?
Itselläni esimerkiksi on aina ollut pienet rinnat. Sain kuulla siitä varsin pisteliästä ja jatkuvaa kommentointia kouluaikana. Kertaakaan mieleeni ei tullut, että pitäisi käydä hankkimassa silikonit. Minä mietin lähinnä, että kommentoijat ovat varsinaisia urpoja.
Viime vuonna sosiaalisessa mediassa alkoi villitys, jossa monet naiset jakoivat itsestään kuvia "luonnonkauniina ja meikittömänä". Täytyy sanoa, etten todellakaan nähnyt silloin kovin montaa aidosti meikitöntä naamakuvaa. Jos on tekoripset ja kaiken maailman kestorajaukset ja värjäykset, niin siitä vain jos joku niin haluaa, mutta miksi pitää antaa yleisesti kuva, että se on luonnollista? Ketä sillä haluaa huijata? Itseäänkö?
Toki käytän itsekin meikkiä ja tykkään laittautua, mutta miksi voi miksi, kaiken täytyy mennä överiksi? Eikö voisi vain olla ylpeä itsestään ilman ulkokultaisia rakennettuja raameja?
Itse haluan antaa omille tytöilleni sen kuvan, että onni tulee ihan muista asioista kuin täydellisestä vartalosta tai naamataulusta.
 |
| Tältä näyttää meikitön ja luonnollinen 39 vuotias nainen ilman photoshopia. Niin kuin oikeasti. |
torstai 21. tammikuuta 2016
Vuodet tuovat perspektiiviä
Juttelin tässä taannoin ystäväni kanssa stressistä ja sen aiheuttamista oireista. Heitin puolihuolimattomasti vitsillä, että minulla on ollut jonkinlainen stressi varmaan viimeiset 10 vuotta. Oma kommenttini sai minut kuitenkin pysähtymään ja miettimään, mitä kaikkea elämässäni on itse asiassa tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana. Heittoni ei ollut kovin kaukaa haettu.
Viimeiseen 10 vuoteeni mahtuu kaksi raskautta ja synnytystä, naimisiinmeno, avioero, burnout, työttömyys, yrityksen perustaminen ja sen lopettaminen.. Ja pari muutakin juttua, joita en nyt halua tähän listata. Onhan tuossa jo ihan riittävästi.
Kuitenkin tällä hetkellä tunnen olevani paremmassa kunnossa kuin ikinä. Vahvempi kuin koskaan. Ja rauhallisempi kuin aikaisemmin.
Juuri nyt on hyvä näin.
Rehellisesti sanottuna en usko, että olisin tässä ilman terveitä elämäntapojani ja loputonta kiinnostustani ihmismielen liikkeisiin. Lukuisista lukemistani tietokirjoista olen saanut lisää ymmärrystä omiin ajatuksiini, tapoihini, reagointiini ja oppinut muokkaamaan omia ajatuksiani.
Eikä pidä aliarvioida ravinnon merkitystä yleiseen vireystilaan ja henkiseen hyvinvointiin. Olen aiemminkin todennut, että fraasi "olet mitä syöt" pitää paikkansa.
Kirjoitin viimeisimmässä jutussani oman kehon kuuntelemisesta ja sen vaikeudesta tässä hektisessä maailmassa. Omat tarpeet on helppo jättää huomiotta arjen kaaoksen keskellä ja totuus on, että minäkin jaksoin pitkään paineen alla hyvän peruskuntoni ja nuoren ikäni takia. Vanhemmiten sitä ei vaan enää jaksa samalla tavalla ja keho sekä mieli reagoivat herkemmin ihan kaikkeen.
Ehkäpä juuri sen takia keski-ikäisenä monelle tuleekin tarve hidastaa tahtia ja asettaa kyseenalaiseksi kaikki se kieli vyön alla juokseminen.
Itselläni oma hyvinvointini on noussut hyvin suureen arvoon. Sekä fyysinen että henkinen.
Teen päivittäin valintoja tiedostaen niiden merkityksen omaan olooni.
Nuorempana sitä vaan paahtoi päivästä toiseen ja ajatteli, että "haudassa sitä ehtii sitten levätä".
Lepo onkin äärimmäisen tärkeä juttu. Itse huomaan liiallisen stressin ensimmäiseksi unen häiriintymisestä.
Mutta totuushan on, että ylikierroksilla käyvä mieli nyt vaan on vaikea rauhoittaa edes yön ajaksi. Siispä tärkeintä lienee rauhoittaa se mieli. Ja se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Omalla kohdallani tie on ollut pitkä, mutta nyt voin vihdoin todeta löytäneeni tasapainon edelleen hektisessä elämässäni.
Yleinen terveysbuumi on ollut pitkään päällä ja jos jonkinlaiset elämäntaparemontit ovat arkipäivää.
Henkisellä puolella homma ei olekaan niin yksinkertaista.
Toki myös päänsisäiseen "jumppaan" on kaikenlaisia ohjeita, mutta ne jäävät helposti pinnallisiksi, jos niitä yrittää alkaa suorittamaan. Ehkäpä muutoksia vaan tapahtuu, kun on oikea aika. Sitten kun on tarpeeksi elämää elettynä ja asioita koettuna. Kokemuksethan muokkaavat meitä aina suuntaan tai toiseen. Toki myös oma halu vaikuttaa muutoksien syntyyn myös henkisellä puolella. Jos et koe tarvetta muuttua, niin muutoksia tuskin tapahtuu.
Viimeiseen 10 vuoteeni mahtuu kaksi raskautta ja synnytystä, naimisiinmeno, avioero, burnout, työttömyys, yrityksen perustaminen ja sen lopettaminen.. Ja pari muutakin juttua, joita en nyt halua tähän listata. Onhan tuossa jo ihan riittävästi.
Kuitenkin tällä hetkellä tunnen olevani paremmassa kunnossa kuin ikinä. Vahvempi kuin koskaan. Ja rauhallisempi kuin aikaisemmin.
Juuri nyt on hyvä näin.
Rehellisesti sanottuna en usko, että olisin tässä ilman terveitä elämäntapojani ja loputonta kiinnostustani ihmismielen liikkeisiin. Lukuisista lukemistani tietokirjoista olen saanut lisää ymmärrystä omiin ajatuksiini, tapoihini, reagointiini ja oppinut muokkaamaan omia ajatuksiani.
Eikä pidä aliarvioida ravinnon merkitystä yleiseen vireystilaan ja henkiseen hyvinvointiin. Olen aiemminkin todennut, että fraasi "olet mitä syöt" pitää paikkansa.
Kirjoitin viimeisimmässä jutussani oman kehon kuuntelemisesta ja sen vaikeudesta tässä hektisessä maailmassa. Omat tarpeet on helppo jättää huomiotta arjen kaaoksen keskellä ja totuus on, että minäkin jaksoin pitkään paineen alla hyvän peruskuntoni ja nuoren ikäni takia. Vanhemmiten sitä ei vaan enää jaksa samalla tavalla ja keho sekä mieli reagoivat herkemmin ihan kaikkeen.
Ehkäpä juuri sen takia keski-ikäisenä monelle tuleekin tarve hidastaa tahtia ja asettaa kyseenalaiseksi kaikki se kieli vyön alla juokseminen.
Itselläni oma hyvinvointini on noussut hyvin suureen arvoon. Sekä fyysinen että henkinen.
Teen päivittäin valintoja tiedostaen niiden merkityksen omaan olooni.
Nuorempana sitä vaan paahtoi päivästä toiseen ja ajatteli, että "haudassa sitä ehtii sitten levätä".
Lepo onkin äärimmäisen tärkeä juttu. Itse huomaan liiallisen stressin ensimmäiseksi unen häiriintymisestä.
Mutta totuushan on, että ylikierroksilla käyvä mieli nyt vaan on vaikea rauhoittaa edes yön ajaksi. Siispä tärkeintä lienee rauhoittaa se mieli. Ja se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Omalla kohdallani tie on ollut pitkä, mutta nyt voin vihdoin todeta löytäneeni tasapainon edelleen hektisessä elämässäni.
Yleinen terveysbuumi on ollut pitkään päällä ja jos jonkinlaiset elämäntaparemontit ovat arkipäivää.
Henkisellä puolella homma ei olekaan niin yksinkertaista.
Toki myös päänsisäiseen "jumppaan" on kaikenlaisia ohjeita, mutta ne jäävät helposti pinnallisiksi, jos niitä yrittää alkaa suorittamaan. Ehkäpä muutoksia vaan tapahtuu, kun on oikea aika. Sitten kun on tarpeeksi elämää elettynä ja asioita koettuna. Kokemuksethan muokkaavat meitä aina suuntaan tai toiseen. Toki myös oma halu vaikuttaa muutoksien syntyyn myös henkisellä puolella. Jos et koe tarvetta muuttua, niin muutoksia tuskin tapahtuu.
"Jos haluat jotain, mitä sinulla ei ole koskaan ollut sinun pitää tehdä jotain, mitä et ole ikinä tehnyt."
keskiviikko 13. tammikuuta 2016
Mitä kehosi kertoo sinulle?
Ikä tuo tullessaan erilaisia muutoksia kehossa. Tietenkin ne ilmiselvät muutokset ovat näkyviä, mutta myös toiminnalliset muutokset voivat hankaloittaa elämää.
Itselläni on kaksi lasta ja raskaudet nostivat pintaan heikon kohtani eli selän ongelmat.
Selkäongelmat ovatkin tänä päivänä yleisesti paljon tapetilla ja varsinkin istumatyötä tekevien pitäisi ottaa huomioon joka päivä erinäisiä asioita, joista paljon puhutaan, mutta käytännössä tilanne saattaa olla hyvinkin haastava. Työergonomian tärkeydestä paasataan, mutta valitettavan useassa työpaikassa eletään edelleen sillä periaatteella että siinä on pöytä ja tuoli, ole hyvä. Työergonomia jätetään ikään kuin jokaisen omalle kontolle ja senhän voi kuvitella, miten siinä käy.
Naisille varsinkin raskaudet ja sen tuomat muutokset kehossa voivat tuoda pintaan selkäongelmia niillekin, joilla sellaisia ei aiemmin ole ilmennyt. Hormonaaliset muutokset tekevät tehtävänsä kehossa ja myös raskauden jälkeinen pikkulapsivaihe on haastavaa selälle. Tietysti raskauksien tuomat lisäkilot käyvät myös selän päälle. Itselläni molemmissa raskauksissa tuli +18 kg, joka oli aikamoinen paketti, kun normaalisti olen aina ollut hoikka.
Itselläni kesti toisen raskauden jälkeen pitkään saada selkäongelmat hallintaan ja toisinaan ne nostavat vieläkin päätään. Neuvolassa käydään noin miljoona kertaa raskausaikana ja myös sen jälkeen, niin näihin asioihin pitäisi sielläkin panostaa paljon enemmän, mutta se on sitten kokonaan toinen juttu.
Itse reagoin myös herkästi kaikenlaisiin elämänmullistuksiin kehollani. Niska-hartiaseudun ongelmat ovat minulle arkipäivää, niin kuin varmasti monelle muullekin istumatyötä tekevälle ruuhkavuosia elävälle naiselle. Ja miksei miehellekin.
Stressi tuntuu minulla hyvin nopeasti kehon jäykistymisenä. Lisäksi nuoruuden harrastukseni tanssi on muokannut selkärankani niin suoraksi, että se tuo omalta osaltaan lisähaastetta.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen oppinut ottamaan huomioon oman kehoni viestejä. Se lienee monelle ongelma tässä hektisessä maailmassa. Huomata ja noteerata oman kehon viestit.
Tänä aamuna sängystä noustessani huomasin taas kerran käveleväni kuin vanha mummo, koska otin eilen hieman tiukemman kahvakuulatreenin. Niinpä sisällytin muutenkin hektiseen aamuuni pienen venyttelyn. Siinähän sitä samalla venyttelee, kun keittelee aamupuuroa! Ja pienen aamuvenyttelyn jälkeen keho herää muuten paljon paremmin uuteen päivään!
Ja ennen kuin mietitte siellä, että just joo venyttelyä vielä tähän arjen hulinaan niin voin kertoa, että arkiaamut eivät todellakaan ole minulle helppoja ja rauhallisia, päinvastoin! Kahden pienen lapsen ja koiran kanssa töihin lähtö on yleensä yhtä kaaosta. Mutta olen päättänyt, että annan keholleni aamuisin sen pienen hetken, jotta selkäni saa tarvitsemaansa liikettä. Mitä se lopulta vaatii? Ehkä heräämään 5-10 minuuttia aiemmin.
Olen sisällyttänyt samanlaisia pieniä tuokioita päivääni muutenkin. Töissä jaloittelen useamman kerran päivässä ja ilokseni sain juuri sähköpöydän, jonka vuoksi pystyn tekemään työtä sekä istualtani että seisoen. Luksusta!
Arjen pyörityksessä se oma napa vaan meinaa unohtua ja moni meistä paahtaa päivästä toiseen ja tehtävästä toiseen suorittaen. Tiedän mistä puhun; olen läksyni oppinut kantapään kautta.
Pienillä asioilla on merkitystä. Jokainen voi miettiä oman elämänsä kannalta helpoiten toteutettavia vaihtoehtoja liikkumiseen, kehon huoltoon, ruokavalion parantamiseen.. mihin tahansa asiaan, joka vaatii huomiota tai muutosta. Ensin pitää vain kuunnella omaa kehoaan ja huomata sen viestit. Vasta sen jälkeen voi alkaa miettiä käytännön tekoja olon parantamiseen.
Itsestä huolehtiminen maksaa aina itsensä takaisin!
Pitäkää huolta.
Itselläni on kaksi lasta ja raskaudet nostivat pintaan heikon kohtani eli selän ongelmat.
Selkäongelmat ovatkin tänä päivänä yleisesti paljon tapetilla ja varsinkin istumatyötä tekevien pitäisi ottaa huomioon joka päivä erinäisiä asioita, joista paljon puhutaan, mutta käytännössä tilanne saattaa olla hyvinkin haastava. Työergonomian tärkeydestä paasataan, mutta valitettavan useassa työpaikassa eletään edelleen sillä periaatteella että siinä on pöytä ja tuoli, ole hyvä. Työergonomia jätetään ikään kuin jokaisen omalle kontolle ja senhän voi kuvitella, miten siinä käy.
Naisille varsinkin raskaudet ja sen tuomat muutokset kehossa voivat tuoda pintaan selkäongelmia niillekin, joilla sellaisia ei aiemmin ole ilmennyt. Hormonaaliset muutokset tekevät tehtävänsä kehossa ja myös raskauden jälkeinen pikkulapsivaihe on haastavaa selälle. Tietysti raskauksien tuomat lisäkilot käyvät myös selän päälle. Itselläni molemmissa raskauksissa tuli +18 kg, joka oli aikamoinen paketti, kun normaalisti olen aina ollut hoikka.
Itselläni kesti toisen raskauden jälkeen pitkään saada selkäongelmat hallintaan ja toisinaan ne nostavat vieläkin päätään. Neuvolassa käydään noin miljoona kertaa raskausaikana ja myös sen jälkeen, niin näihin asioihin pitäisi sielläkin panostaa paljon enemmän, mutta se on sitten kokonaan toinen juttu.
Itse reagoin myös herkästi kaikenlaisiin elämänmullistuksiin kehollani. Niska-hartiaseudun ongelmat ovat minulle arkipäivää, niin kuin varmasti monelle muullekin istumatyötä tekevälle ruuhkavuosia elävälle naiselle. Ja miksei miehellekin.
Stressi tuntuu minulla hyvin nopeasti kehon jäykistymisenä. Lisäksi nuoruuden harrastukseni tanssi on muokannut selkärankani niin suoraksi, että se tuo omalta osaltaan lisähaastetta.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen oppinut ottamaan huomioon oman kehoni viestejä. Se lienee monelle ongelma tässä hektisessä maailmassa. Huomata ja noteerata oman kehon viestit.
Tänä aamuna sängystä noustessani huomasin taas kerran käveleväni kuin vanha mummo, koska otin eilen hieman tiukemman kahvakuulatreenin. Niinpä sisällytin muutenkin hektiseen aamuuni pienen venyttelyn. Siinähän sitä samalla venyttelee, kun keittelee aamupuuroa! Ja pienen aamuvenyttelyn jälkeen keho herää muuten paljon paremmin uuteen päivään!
Ja ennen kuin mietitte siellä, että just joo venyttelyä vielä tähän arjen hulinaan niin voin kertoa, että arkiaamut eivät todellakaan ole minulle helppoja ja rauhallisia, päinvastoin! Kahden pienen lapsen ja koiran kanssa töihin lähtö on yleensä yhtä kaaosta. Mutta olen päättänyt, että annan keholleni aamuisin sen pienen hetken, jotta selkäni saa tarvitsemaansa liikettä. Mitä se lopulta vaatii? Ehkä heräämään 5-10 minuuttia aiemmin.
Olen sisällyttänyt samanlaisia pieniä tuokioita päivääni muutenkin. Töissä jaloittelen useamman kerran päivässä ja ilokseni sain juuri sähköpöydän, jonka vuoksi pystyn tekemään työtä sekä istualtani että seisoen. Luksusta!
Arjen pyörityksessä se oma napa vaan meinaa unohtua ja moni meistä paahtaa päivästä toiseen ja tehtävästä toiseen suorittaen. Tiedän mistä puhun; olen läksyni oppinut kantapään kautta.
Pienillä asioilla on merkitystä. Jokainen voi miettiä oman elämänsä kannalta helpoiten toteutettavia vaihtoehtoja liikkumiseen, kehon huoltoon, ruokavalion parantamiseen.. mihin tahansa asiaan, joka vaatii huomiota tai muutosta. Ensin pitää vain kuunnella omaa kehoaan ja huomata sen viestit. Vasta sen jälkeen voi alkaa miettiä käytännön tekoja olon parantamiseen.
Itsestä huolehtiminen maksaa aina itsensä takaisin!
Pitäkää huolta.
sunnuntai 3. tammikuuta 2016
Miten löytää motivaatio kuntoiluun kiireisen arjen puristuksessa?
Ruuhkavuosien keskellä kuntoilu meinaa ihan väkisin jäädä jalkoihin. Ainakin säännöllinen sellainen.
Minun arkeeni kuuluu vaativan työn lisäksi koira ja kaksi tytärtä, joista toinen on alle kouluikäinen. Siinä riittää pyöritettävää!
Olen lasten tulon jälkeen etsinyt itseäni innostavaa liikuntamuotoa, mutta se on ollut kiven takana. Nuorempana olin varsin liikkuvaista sorttia ja urheilin paljon. Rakkain harrastukseni oli tanssi, jota joskus harkitsin jopa ammatikseni. No, elämä lähti sitten vähän eri suuntaan.
Tanssista sytyn vieläkin, mutta jotenkin sitä on hankala kuvitella harrastukseksi näin vanhempana, kun sitä on joskus tehnyt hyvinkin tosissaan. Kroppa kun ei enää ihan taivu siihen, mitä itse haluaisi. Pää tekisi, mutta kroppa valitettavasti ei.
Olen kokeillut myös mm. joogaa. Tykkäsin siitäkin ja harrastelin sitä muutaman kymppikortin verran. Sitten sekin jäi. Siinä lajissa on paljon hyvää ja varsinkin minulle sopivaa. Olen taipuvainen jäykistymiseen kroppani kanssa, joten jooga olisi varsin loistava kuntoilumuoto.. Ehkäpä pitäisi kokeilla sitä nyt uudelleen näin parin vuoden tauon jälkeen.
Sitten on rakas inhokkini kuntosali. En tiedä millä ilveellä saisin itseni motivoitua siellä säännöllisesti käymiseen. Ehkäpä jos kuntosali olisi kodin vieressä? Mutta kun ei ole.
Omaksi ihmetyksekseni löysin viime keväänä lajin, josta innostuin tosissani. Vanha kunnon juokseminen! Olen aina tykännyt ulkoilusta ja koirankin takia sitä tulee harrastettua useamman kerran päivässä. Mutta mikään ei vedä vertoja sille fiilikselle, joka tulee raikkaassa ulkoilmassa tehdyn juoksulenkin jälkeen!
Esimerkiksi tänä aamuna minun piti lähteä kuntosalille. Olin laittanut kassinkin valmiiksi. Aamun koittaessa en saanut itseäni millään liikkeelle. Ei vaan kerta kaikkiaan huvittanut yhtään lähteä starttaamaan kylmää autoa ajaakseni 10 km päähän salille.
Sen sijaan lähdin reippaalle lenkille 10 asteen pakkaseen. Kylmä viima ja naamaan iskevä lumisadekaan eivät haitanneet, vaan nautin raikkaasta ilmasta. Okei, monen mielestä ei ehkä niin ihanaa mutta minulle sopii juuri tuo lenkkeilyn helppous. Sinne pääsee kotiovelta, eikä tarvitse erikseen lähteä autolla ajelemaan jonnekin tehdäkseen treenin.
Tuon reippaan lenkin jälkeen tein vielä kotona kahvakuulatreenini. Aivan loistava sunnuntaipäivän aloitus! Ja veikkaan, että tuon ulkoilun ansiosta sain paljon enemmän virtaa päivääni, kuin olisin saanut salilta.
Olen ottanut kuntoilusta ja oman lajin löytämisestä ehkä vähän turhankin isoa stressiä. Kuka sanoo, että kaikilla pitäisi olla joku kortti tai jäsenyys jonnekin? Eihän se takaa sitä, että motivoituu kuntoilemaan monta kertaa viikossa. Jokaisen elämäntilanne, luonne ja motivaattorit ovat erilaisia. Se mikä sopii yhdelle, ei sovi välttämättä toiselle.
Sitä paitsi jos vaihtaa lajia vaikka vaan kyllästymisen takia, niin mikäs siinä. Vaihtelu virkistää paitsi mieltä, myös kroppaa. Turha ottaa paineita tavasta, kunhan saa itsensä liikkeelle. Ja hyötyliikunta on muuten mitä mainiointa! Itse esimerkiksi kävelen lähes aina portaita, enkä käytä hissiä.
Tällä hetkellä pystyn treenaamaan säännöllisesti, vaikka ns. oma aika on jatkuvasti kortilla. Miten se onnistuu? No, pyrin käymään 1-2 kertaa viikossa juoksemassa, 1-2 kahvakuulatreeniä kotona (aivan loistava kuntoilumuoto muuten!) minulle erityisesti tehdyn treeniohjelman mukaisesti ja 1-2 kertaa kuntosalilla. Käytännössä se menee monesti niin, että viikossa on kaksi juoksulenkkiä, yksi salitreeni ja yksi kahvakuulatreeni. Ihan vaan siksi, koska en saa motivoitua itseäni sinne hemmetin kuntosalille. Mutta mitä sitten? Olen vihdoin päässyt taas säännöllisen treenaamisen makuun ja se on ihanaa! Uskon, että liikunnan voimalla olen jaksanut talven pimeät kuukaudet paremmin kuin vuosiin.
Älä ota paineita siitä, miten monta kertaa viikossa pitäisi liikkua ja miten, vaan mieti, mitkä asiat ovat tärkeitä juuri sinulle. Mitkä asiat sinua motivoivat nousemaan sohvan pohjalta liikkumaan?
Liikunnan tuoma hyvä olo antaa voimia kiireisen arjen pyörittämiseen ja pitää mielen virkeänä. Elämän vastoinkäymisetkin tuntuvat kevyemmiltä kantaa, kun on fyysisesti hyvässä kunnossa.
Minun arkeeni kuuluu vaativan työn lisäksi koira ja kaksi tytärtä, joista toinen on alle kouluikäinen. Siinä riittää pyöritettävää!
Olen lasten tulon jälkeen etsinyt itseäni innostavaa liikuntamuotoa, mutta se on ollut kiven takana. Nuorempana olin varsin liikkuvaista sorttia ja urheilin paljon. Rakkain harrastukseni oli tanssi, jota joskus harkitsin jopa ammatikseni. No, elämä lähti sitten vähän eri suuntaan.
Tanssista sytyn vieläkin, mutta jotenkin sitä on hankala kuvitella harrastukseksi näin vanhempana, kun sitä on joskus tehnyt hyvinkin tosissaan. Kroppa kun ei enää ihan taivu siihen, mitä itse haluaisi. Pää tekisi, mutta kroppa valitettavasti ei.
Olen kokeillut myös mm. joogaa. Tykkäsin siitäkin ja harrastelin sitä muutaman kymppikortin verran. Sitten sekin jäi. Siinä lajissa on paljon hyvää ja varsinkin minulle sopivaa. Olen taipuvainen jäykistymiseen kroppani kanssa, joten jooga olisi varsin loistava kuntoilumuoto.. Ehkäpä pitäisi kokeilla sitä nyt uudelleen näin parin vuoden tauon jälkeen.
Sitten on rakas inhokkini kuntosali. En tiedä millä ilveellä saisin itseni motivoitua siellä säännöllisesti käymiseen. Ehkäpä jos kuntosali olisi kodin vieressä? Mutta kun ei ole.
Omaksi ihmetyksekseni löysin viime keväänä lajin, josta innostuin tosissani. Vanha kunnon juokseminen! Olen aina tykännyt ulkoilusta ja koirankin takia sitä tulee harrastettua useamman kerran päivässä. Mutta mikään ei vedä vertoja sille fiilikselle, joka tulee raikkaassa ulkoilmassa tehdyn juoksulenkin jälkeen!
Esimerkiksi tänä aamuna minun piti lähteä kuntosalille. Olin laittanut kassinkin valmiiksi. Aamun koittaessa en saanut itseäni millään liikkeelle. Ei vaan kerta kaikkiaan huvittanut yhtään lähteä starttaamaan kylmää autoa ajaakseni 10 km päähän salille.
Sen sijaan lähdin reippaalle lenkille 10 asteen pakkaseen. Kylmä viima ja naamaan iskevä lumisadekaan eivät haitanneet, vaan nautin raikkaasta ilmasta. Okei, monen mielestä ei ehkä niin ihanaa mutta minulle sopii juuri tuo lenkkeilyn helppous. Sinne pääsee kotiovelta, eikä tarvitse erikseen lähteä autolla ajelemaan jonnekin tehdäkseen treenin.
Tuon reippaan lenkin jälkeen tein vielä kotona kahvakuulatreenini. Aivan loistava sunnuntaipäivän aloitus! Ja veikkaan, että tuon ulkoilun ansiosta sain paljon enemmän virtaa päivääni, kuin olisin saanut salilta.
Olen ottanut kuntoilusta ja oman lajin löytämisestä ehkä vähän turhankin isoa stressiä. Kuka sanoo, että kaikilla pitäisi olla joku kortti tai jäsenyys jonnekin? Eihän se takaa sitä, että motivoituu kuntoilemaan monta kertaa viikossa. Jokaisen elämäntilanne, luonne ja motivaattorit ovat erilaisia. Se mikä sopii yhdelle, ei sovi välttämättä toiselle.
Sitä paitsi jos vaihtaa lajia vaikka vaan kyllästymisen takia, niin mikäs siinä. Vaihtelu virkistää paitsi mieltä, myös kroppaa. Turha ottaa paineita tavasta, kunhan saa itsensä liikkeelle. Ja hyötyliikunta on muuten mitä mainiointa! Itse esimerkiksi kävelen lähes aina portaita, enkä käytä hissiä.
Tällä hetkellä pystyn treenaamaan säännöllisesti, vaikka ns. oma aika on jatkuvasti kortilla. Miten se onnistuu? No, pyrin käymään 1-2 kertaa viikossa juoksemassa, 1-2 kahvakuulatreeniä kotona (aivan loistava kuntoilumuoto muuten!) minulle erityisesti tehdyn treeniohjelman mukaisesti ja 1-2 kertaa kuntosalilla. Käytännössä se menee monesti niin, että viikossa on kaksi juoksulenkkiä, yksi salitreeni ja yksi kahvakuulatreeni. Ihan vaan siksi, koska en saa motivoitua itseäni sinne hemmetin kuntosalille. Mutta mitä sitten? Olen vihdoin päässyt taas säännöllisen treenaamisen makuun ja se on ihanaa! Uskon, että liikunnan voimalla olen jaksanut talven pimeät kuukaudet paremmin kuin vuosiin.
Älä ota paineita siitä, miten monta kertaa viikossa pitäisi liikkua ja miten, vaan mieti, mitkä asiat ovat tärkeitä juuri sinulle. Mitkä asiat sinua motivoivat nousemaan sohvan pohjalta liikkumaan?
Liikunnan tuoma hyvä olo antaa voimia kiireisen arjen pyörittämiseen ja pitää mielen virkeänä. Elämän vastoinkäymisetkin tuntuvat kevyemmiltä kantaa, kun on fyysisesti hyvässä kunnossa.
perjantai 1. tammikuuta 2016
40 on uusi 30
Täytän 40 vuotta tänä vuonna. 40 vuotta! Hemmetti.
Sen kunniaksi päätin tehdä muutoksia myös IhanUusOlo -blogiin. Tähän saakka hyvin päiväkirjamaisena esiintynyt blogini jatkuu tästä eteenpäin kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin keskittyvillä jutuilla nelikymppisen naisen silmin. Eihän todellisuudelle mitään voi, niin otetaan siitä sitten kaikki irti! Sitä paitsi 40 on uus 30!
Totuus on, että olen oikein tyytyväinen juuri nyt. Tämän ikäisenä.
Eikä minusta tunnu yhtään nelikymppiseltä. Tai mistä minä tiedän, miltä sen pitäisi tuntua.
Tosin tänään näin uudenvuodenpäivänä huomaan, että vaikka eilinen meni rauhallisesti ystävättären kanssa kotioloissa, niin olo on väsynyt ja nuutunut. Kroppa reagoi välittömästi, jos jotain vähänkään arjesta poikkeavaa tapahtuu. Ja toki valvoin myös yli puoleen yöhön! En pysty edes kuvittelemaan sitä oloa, jos olisin rymynnyt aamuun saakka jossain. Okei, eli tältä taitaa tuntua nelikymppisenä. Tosin aikansa kutakin.
Mietin jo aiemmin, että vuoden 2016 alussa siirryn blogissa päiväkirjamaisesta tilityksestä säännöllisempään kirjoittamiseen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista. Ystäväni heitti ajatuksen, että josko kirjoittaisinkin nimenomaan nelikymppisen naisen näkökulmasta. Mistä muustakaan näkökulmasta voisin kirjoittaa? Mielestäni on kuitenkin hyvä idea nostaa ikäkysymys pöydälle. Onhan se nyt vaan tosiasia, että esimerkiksi treenistä palautuminen tapahtuu hieman eri tavalla tässä iässä kuin parikymppisenä. Ja ruokavaliokin nousee entistä tärkeämmäksi iän myötä. Lähinnä senkin takia, että kroppa nyt vaan sattuu reagoimaan kaikkeen mahdolliseen tässä iässä.
Mielestäni 40 on aika jees ikä huolimatta siitä, että silloin moni elää varsinaisia ruuhkavuosia. Sekin on muuten hyvä lisäsyy pitää huolta itsestään.
Nelikymppisenä sitä on myös jo jonkin verran elämässä kouliintunut, eikä itseään tarvitse ottaa enää niin vakavasti. Näin ollen kaikenlainen päteminen vähenee huomattavasti. Okei, no naama ei ehkä enää ole kuin kaksikymppisellä, mutta muutamat rypyt kertovat elämänkokemuksesta ja antavat karismaa. Ja sitä paitsi iän tuoma itsevarmuus nujertaa kaikenlaiset turhanpäiväiset ulkonäkökriisit!
Sen kunniaksi päätin tehdä muutoksia myös IhanUusOlo -blogiin. Tähän saakka hyvin päiväkirjamaisena esiintynyt blogini jatkuu tästä eteenpäin kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin keskittyvillä jutuilla nelikymppisen naisen silmin. Eihän todellisuudelle mitään voi, niin otetaan siitä sitten kaikki irti! Sitä paitsi 40 on uus 30!
Totuus on, että olen oikein tyytyväinen juuri nyt. Tämän ikäisenä.
Eikä minusta tunnu yhtään nelikymppiseltä. Tai mistä minä tiedän, miltä sen pitäisi tuntua.
Tosin tänään näin uudenvuodenpäivänä huomaan, että vaikka eilinen meni rauhallisesti ystävättären kanssa kotioloissa, niin olo on väsynyt ja nuutunut. Kroppa reagoi välittömästi, jos jotain vähänkään arjesta poikkeavaa tapahtuu. Ja toki valvoin myös yli puoleen yöhön! En pysty edes kuvittelemaan sitä oloa, jos olisin rymynnyt aamuun saakka jossain. Okei, eli tältä taitaa tuntua nelikymppisenä. Tosin aikansa kutakin.
Mietin jo aiemmin, että vuoden 2016 alussa siirryn blogissa päiväkirjamaisesta tilityksestä säännöllisempään kirjoittamiseen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista. Ystäväni heitti ajatuksen, että josko kirjoittaisinkin nimenomaan nelikymppisen naisen näkökulmasta. Mistä muustakaan näkökulmasta voisin kirjoittaa? Mielestäni on kuitenkin hyvä idea nostaa ikäkysymys pöydälle. Onhan se nyt vaan tosiasia, että esimerkiksi treenistä palautuminen tapahtuu hieman eri tavalla tässä iässä kuin parikymppisenä. Ja ruokavaliokin nousee entistä tärkeämmäksi iän myötä. Lähinnä senkin takia, että kroppa nyt vaan sattuu reagoimaan kaikkeen mahdolliseen tässä iässä.
Mielestäni 40 on aika jees ikä huolimatta siitä, että silloin moni elää varsinaisia ruuhkavuosia. Sekin on muuten hyvä lisäsyy pitää huolta itsestään.
Nelikymppisenä sitä on myös jo jonkin verran elämässä kouliintunut, eikä itseään tarvitse ottaa enää niin vakavasti. Näin ollen kaikenlainen päteminen vähenee huomattavasti. Okei, no naama ei ehkä enää ole kuin kaksikymppisellä, mutta muutamat rypyt kertovat elämänkokemuksesta ja antavat karismaa. Ja sitä paitsi iän tuoma itsevarmuus nujertaa kaikenlaiset turhanpäiväiset ulkonäkökriisit!
Tästä se lähtee; IhanUusOlo -blogin uusi suunta. Tervetuloa vuosi 2016!
"Elä elämääsi ja unohda ikäsi." - Frank Bering-
 |
| Tervetuloa uusi vuosikymmen! |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)