Överikulttuuri valloittaa

Välillä tuntuu, että olen ajatuksiltani varsinainen dinosaurus.
Elämme tänä päivänä monessakin mielessä varsinaisessa överikulttuurissa. Mikään ei tunnu riittävän, vaan kaikki vedetään överiksi. Itse liputan maalaisjärjen puolesta ja se tuntuu olevan kovin tylsää.

Viikonlopun Hesarista luin, että uusimmissa ruokasuosituksissa kannustetaan perheitä syömään yhdessä. Ihan loistavaa! Mutta se, että sitä pitää erikseen suositella on ehkä hippasen surullista. Ruoasta puhuttaessa vallalla on ollut pitkään kaikenlaiset ääriesimerkit. Kai se on ihan ymmärrettävää, että ihmiset tarttuvat mielellään äärimmäisiin trendikuureihin jahdatessaan täydellistä vartaloa tai nopeita tuloksia. Eihän kukaan oikeasti halua kuulla, että vain pysyvä elämänmuutos takaa kestävät tulokset. Ja se tosiasia, että pitäisi syödä oman kulutuksen mukaan, jotta pysyy mitoissaan ei toki ole kovin eksoottista.

Överikulttuuri tulee vastaan myös ulkonäköasioissa. Me naiset olemme toki aina tykänneet puunata ja näyttää hyvältä, mutta miten minusta tuntuu, että tässäkin asiassa edustan jotain varsin ikiaikaista.
Tänä päivänä tekoripset löytyvät joka toiselta naiselta. Ja samoin rakennekynnet. On kaikenlaista kauneustatuointia, jolla laitetaan kestorajaukset silmien ympärille, huuliin tai kulmiin, jotta näyttää meikatulta vähän koko ajan. En tajua.
Olen kahden tytön äiti ja minua kauhistuttaa, mihin tämä maailma on menossa. Miten sekaisin tämän päivän tyttölapset ovat kymmenen vuoden päästä, kun luojan luoma ei tätä menoa todellakaan ole riittävää ja normaalia?

Haluan uskoa, että kotikasvatus luo pohjan terveelle itsetunnolle, joka perustuu johonkin muuhun kuin ulkonäköön. Onni ei saa eikä voi olla kiinni siitä, onko pitkät ripset tai isot tissit.
Veikkaisin, että ihan jokaisella naisella on omat ulkonäkökriisinsä. Se, miten niiden kanssa oppii elämään on sitten oma juttunsa. Antaako niille niin suuren merkityksen, että koko elämä pyörii niiden ympärillä?
Itselläni esimerkiksi on aina ollut pienet rinnat. Sain kuulla siitä varsin pisteliästä ja jatkuvaa kommentointia kouluaikana. Kertaakaan mieleeni ei tullut, että pitäisi käydä hankkimassa silikonit. Minä mietin lähinnä, että kommentoijat ovat varsinaisia urpoja.

Viime vuonna sosiaalisessa mediassa alkoi villitys, jossa monet naiset jakoivat itsestään kuvia "luonnonkauniina ja meikittömänä". Täytyy sanoa, etten todellakaan nähnyt silloin kovin montaa aidosti meikitöntä naamakuvaa. Jos on tekoripset ja kaiken maailman kestorajaukset ja värjäykset, niin siitä vain jos joku niin haluaa, mutta miksi pitää antaa yleisesti kuva, että se on luonnollista? Ketä sillä haluaa huijata? Itseäänkö?

Toki käytän itsekin meikkiä ja tykkään laittautua, mutta miksi voi miksi, kaiken täytyy mennä överiksi? Eikö voisi vain olla ylpeä itsestään ilman ulkokultaisia rakennettuja raameja?
Itse haluan antaa omille tytöilleni sen kuvan, että onni tulee ihan muista asioista kuin täydellisestä vartalosta tai naamataulusta.

Tältä näyttää meikitön ja luonnollinen 39 vuotias nainen ilman photoshopia. Niin kuin oikeasti.

Vuodet tuovat perspektiiviä

Juttelin tässä taannoin ystäväni kanssa stressistä ja sen aiheuttamista oireista. Heitin puolihuolimattomasti vitsillä, että minulla on ollut jonkinlainen stressi varmaan viimeiset 10 vuotta. Oma kommenttini sai minut kuitenkin pysähtymään ja miettimään, mitä kaikkea elämässäni on itse asiassa tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana. Heittoni ei ollut kovin kaukaa haettu.
Viimeiseen 10 vuoteeni mahtuu kaksi raskautta ja synnytystä, naimisiinmeno, avioero, burnout, työttömyys, yrityksen perustaminen ja sen lopettaminen.. Ja pari muutakin juttua, joita en nyt halua tähän listata. Onhan tuossa jo ihan riittävästi.

Kuitenkin tällä hetkellä tunnen olevani paremmassa kunnossa kuin ikinä. Vahvempi kuin koskaan. Ja rauhallisempi kuin aikaisemmin.
Juuri nyt on hyvä näin.

Rehellisesti sanottuna en usko, että olisin tässä ilman terveitä elämäntapojani ja loputonta kiinnostustani ihmismielen liikkeisiin. Lukuisista lukemistani tietokirjoista olen saanut lisää ymmärrystä omiin ajatuksiini, tapoihini, reagointiini ja oppinut muokkaamaan omia ajatuksiani.
Eikä pidä aliarvioida ravinnon merkitystä yleiseen vireystilaan ja henkiseen hyvinvointiin. Olen aiemminkin todennut, että fraasi "olet mitä syöt" pitää paikkansa.

Kirjoitin viimeisimmässä jutussani oman kehon kuuntelemisesta ja sen vaikeudesta tässä hektisessä maailmassa. Omat tarpeet on helppo jättää huomiotta arjen kaaoksen keskellä ja totuus on, että minäkin jaksoin pitkään paineen alla hyvän peruskuntoni ja nuoren ikäni takia. Vanhemmiten sitä ei vaan enää jaksa samalla tavalla ja keho sekä mieli reagoivat herkemmin ihan kaikkeen.
Ehkäpä juuri sen takia keski-ikäisenä monelle tuleekin tarve hidastaa tahtia ja asettaa kyseenalaiseksi kaikki se kieli vyön alla juokseminen.
Itselläni oma hyvinvointini on noussut hyvin suureen arvoon. Sekä fyysinen että henkinen.
Teen päivittäin valintoja tiedostaen niiden merkityksen omaan olooni.
Nuorempana sitä vaan paahtoi päivästä toiseen ja ajatteli, että "haudassa sitä ehtii sitten levätä".

Lepo onkin äärimmäisen tärkeä juttu. Itse huomaan liiallisen stressin ensimmäiseksi unen häiriintymisestä.
Mutta totuushan on, että ylikierroksilla käyvä mieli nyt vaan on vaikea rauhoittaa edes yön ajaksi. Siispä tärkeintä lienee rauhoittaa se mieli. Ja se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Omalla kohdallani tie on ollut pitkä, mutta nyt voin vihdoin todeta löytäneeni tasapainon edelleen hektisessä elämässäni.

Yleinen terveysbuumi on ollut pitkään päällä ja jos jonkinlaiset elämäntaparemontit ovat arkipäivää.
Henkisellä puolella homma ei olekaan niin yksinkertaista.
Toki myös päänsisäiseen "jumppaan" on kaikenlaisia ohjeita, mutta ne jäävät helposti pinnallisiksi, jos niitä yrittää alkaa suorittamaan. Ehkäpä muutoksia vaan tapahtuu, kun on oikea aika. Sitten kun on tarpeeksi elämää elettynä ja asioita koettuna. Kokemuksethan muokkaavat meitä aina suuntaan tai toiseen. Toki myös oma halu vaikuttaa muutoksien syntyyn myös henkisellä puolella. Jos et koe tarvetta muuttua, niin muutoksia tuskin tapahtuu.

"Jos haluat jotain, mitä sinulla ei ole koskaan ollut sinun pitää tehdä jotain, mitä et ole ikinä tehnyt."

Mitä kehosi kertoo sinulle?

Ikä tuo tullessaan erilaisia muutoksia kehossa. Tietenkin ne ilmiselvät muutokset ovat näkyviä, mutta myös toiminnalliset muutokset voivat hankaloittaa elämää.
Itselläni on kaksi lasta ja raskaudet nostivat pintaan heikon kohtani eli selän ongelmat.
Selkäongelmat ovatkin tänä päivänä yleisesti paljon tapetilla ja varsinkin istumatyötä tekevien pitäisi ottaa huomioon joka päivä erinäisiä asioita, joista paljon puhutaan, mutta käytännössä tilanne saattaa olla hyvinkin haastava. Työergonomian tärkeydestä paasataan, mutta valitettavan useassa työpaikassa eletään edelleen sillä periaatteella että siinä on pöytä ja tuoli, ole hyvä. Työergonomia jätetään ikään kuin jokaisen omalle kontolle ja senhän voi kuvitella, miten siinä käy.

Naisille varsinkin raskaudet ja sen tuomat muutokset kehossa voivat tuoda pintaan selkäongelmia niillekin, joilla sellaisia ei aiemmin ole ilmennyt. Hormonaaliset muutokset tekevät tehtävänsä kehossa ja myös raskauden jälkeinen pikkulapsivaihe on haastavaa selälle. Tietysti raskauksien tuomat lisäkilot käyvät myös selän päälle. Itselläni molemmissa raskauksissa tuli +18 kg, joka oli aikamoinen paketti, kun normaalisti olen aina ollut hoikka.
Itselläni kesti toisen raskauden jälkeen pitkään saada selkäongelmat hallintaan ja toisinaan ne nostavat vieläkin päätään. Neuvolassa käydään noin miljoona kertaa raskausaikana ja myös sen jälkeen, niin näihin asioihin pitäisi sielläkin panostaa paljon enemmän, mutta se on sitten kokonaan toinen juttu.

Itse reagoin myös herkästi kaikenlaisiin elämänmullistuksiin kehollani. Niska-hartiaseudun ongelmat ovat minulle arkipäivää, niin kuin varmasti monelle muullekin istumatyötä tekevälle ruuhkavuosia elävälle naiselle. Ja miksei miehellekin.
Stressi tuntuu minulla hyvin nopeasti kehon jäykistymisenä. Lisäksi nuoruuden harrastukseni tanssi on muokannut selkärankani niin suoraksi, että se tuo omalta osaltaan lisähaastetta.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen oppinut ottamaan huomioon oman kehoni viestejä. Se lienee monelle ongelma tässä hektisessä maailmassa. Huomata ja noteerata oman kehon viestit.

Tänä aamuna sängystä noustessani huomasin taas kerran käveleväni kuin vanha mummo, koska otin eilen hieman tiukemman kahvakuulatreenin. Niinpä sisällytin muutenkin hektiseen aamuuni pienen venyttelyn. Siinähän sitä samalla venyttelee, kun keittelee aamupuuroa! Ja pienen aamuvenyttelyn jälkeen keho herää muuten paljon paremmin uuteen päivään!
Ja ennen kuin mietitte siellä, että just joo venyttelyä vielä tähän arjen hulinaan niin voin kertoa, että arkiaamut eivät todellakaan ole minulle helppoja ja rauhallisia, päinvastoin! Kahden pienen lapsen ja koiran kanssa töihin lähtö on yleensä yhtä kaaosta. Mutta olen päättänyt, että annan keholleni aamuisin sen pienen hetken, jotta selkäni saa tarvitsemaansa liikettä. Mitä se lopulta vaatii? Ehkä heräämään 5-10 minuuttia aiemmin.

Olen sisällyttänyt samanlaisia pieniä tuokioita päivääni muutenkin. Töissä jaloittelen useamman kerran päivässä ja ilokseni sain juuri sähköpöydän, jonka vuoksi pystyn tekemään työtä sekä istualtani että seisoen. Luksusta!

Arjen pyörityksessä se oma napa vaan meinaa unohtua ja moni meistä paahtaa päivästä toiseen ja tehtävästä toiseen suorittaen. Tiedän mistä puhun; olen läksyni oppinut kantapään kautta.

Pienillä asioilla on merkitystä. Jokainen voi miettiä oman elämänsä kannalta helpoiten toteutettavia vaihtoehtoja liikkumiseen, kehon huoltoon, ruokavalion parantamiseen.. mihin tahansa asiaan, joka vaatii huomiota tai muutosta. Ensin pitää vain kuunnella omaa kehoaan ja huomata sen viestit. Vasta sen jälkeen voi alkaa miettiä käytännön tekoja olon parantamiseen.
Itsestä huolehtiminen maksaa aina itsensä takaisin!

Pitäkää huolta.

Miten löytää motivaatio kuntoiluun kiireisen arjen puristuksessa?

Ruuhkavuosien keskellä kuntoilu meinaa ihan väkisin jäädä jalkoihin. Ainakin säännöllinen sellainen.
Minun arkeeni kuuluu vaativan työn lisäksi koira ja kaksi tytärtä, joista toinen on alle kouluikäinen. Siinä riittää pyöritettävää!
Olen lasten tulon jälkeen etsinyt itseäni innostavaa liikuntamuotoa, mutta se on ollut kiven takana. Nuorempana olin varsin liikkuvaista sorttia ja urheilin paljon. Rakkain harrastukseni oli tanssi, jota joskus harkitsin jopa ammatikseni. No, elämä lähti sitten vähän eri suuntaan.
Tanssista sytyn vieläkin, mutta jotenkin sitä on hankala kuvitella harrastukseksi näin vanhempana, kun sitä on joskus tehnyt hyvinkin tosissaan. Kroppa kun ei enää ihan taivu siihen, mitä itse haluaisi. Pää tekisi, mutta kroppa valitettavasti ei.

Olen kokeillut myös mm. joogaa. Tykkäsin siitäkin ja harrastelin sitä muutaman kymppikortin verran. Sitten sekin jäi. Siinä lajissa on paljon hyvää ja varsinkin minulle sopivaa. Olen taipuvainen jäykistymiseen kroppani kanssa, joten jooga olisi varsin loistava kuntoilumuoto.. Ehkäpä pitäisi kokeilla sitä nyt uudelleen näin parin vuoden tauon jälkeen.
Sitten on rakas inhokkini kuntosali. En tiedä millä ilveellä saisin itseni motivoitua siellä säännöllisesti käymiseen. Ehkäpä jos kuntosali olisi kodin vieressä? Mutta kun ei ole.

Omaksi ihmetyksekseni löysin viime keväänä lajin, josta innostuin tosissani. Vanha kunnon juokseminen! Olen aina tykännyt ulkoilusta ja koirankin takia sitä tulee harrastettua useamman kerran päivässä. Mutta mikään ei vedä vertoja sille fiilikselle, joka tulee raikkaassa ulkoilmassa tehdyn juoksulenkin jälkeen!
Esimerkiksi tänä aamuna minun piti lähteä kuntosalille. Olin laittanut kassinkin valmiiksi. Aamun koittaessa en saanut itseäni millään liikkeelle. Ei vaan kerta kaikkiaan huvittanut yhtään lähteä starttaamaan kylmää autoa ajaakseni 10 km päähän salille.
Sen sijaan lähdin reippaalle lenkille 10 asteen pakkaseen. Kylmä viima ja naamaan iskevä lumisadekaan eivät haitanneet, vaan nautin raikkaasta ilmasta. Okei, monen mielestä ei ehkä niin ihanaa mutta minulle sopii juuri tuo lenkkeilyn helppous. Sinne pääsee kotiovelta, eikä tarvitse erikseen lähteä autolla ajelemaan jonnekin tehdäkseen treenin.
Tuon reippaan lenkin jälkeen tein vielä kotona kahvakuulatreenini. Aivan loistava sunnuntaipäivän aloitus! Ja veikkaan, että tuon ulkoilun ansiosta sain paljon enemmän virtaa päivääni, kuin olisin saanut salilta.

Olen ottanut kuntoilusta ja oman lajin löytämisestä ehkä vähän turhankin isoa stressiä. Kuka sanoo, että kaikilla pitäisi olla joku kortti tai jäsenyys jonnekin? Eihän se takaa sitä, että motivoituu kuntoilemaan monta kertaa viikossa. Jokaisen elämäntilanne, luonne ja motivaattorit ovat erilaisia. Se mikä sopii yhdelle, ei sovi välttämättä toiselle.
Sitä paitsi jos vaihtaa lajia vaikka vaan kyllästymisen takia, niin mikäs siinä. Vaihtelu virkistää paitsi mieltä, myös kroppaa. Turha ottaa paineita tavasta, kunhan saa itsensä liikkeelle. Ja hyötyliikunta on muuten mitä mainiointa! Itse esimerkiksi kävelen lähes aina portaita, enkä käytä hissiä.

Tällä hetkellä pystyn treenaamaan säännöllisesti, vaikka ns. oma aika on jatkuvasti kortilla. Miten se onnistuu? No, pyrin käymään 1-2 kertaa viikossa juoksemassa, 1-2 kahvakuulatreeniä kotona (aivan loistava kuntoilumuoto muuten!) minulle erityisesti tehdyn treeniohjelman mukaisesti ja 1-2 kertaa kuntosalilla. Käytännössä se menee monesti niin, että viikossa on kaksi juoksulenkkiä, yksi salitreeni ja yksi kahvakuulatreeni. Ihan vaan siksi, koska en saa motivoitua itseäni sinne hemmetin kuntosalille. Mutta mitä sitten? Olen vihdoin päässyt taas säännöllisen treenaamisen makuun ja se on ihanaa! Uskon, että liikunnan voimalla olen jaksanut talven pimeät kuukaudet paremmin kuin vuosiin.

Älä ota paineita siitä, miten monta kertaa viikossa pitäisi liikkua ja miten, vaan mieti, mitkä asiat ovat tärkeitä juuri sinulle. Mitkä asiat sinua motivoivat nousemaan sohvan pohjalta liikkumaan?

Liikunnan tuoma hyvä olo antaa voimia kiireisen arjen pyörittämiseen ja pitää mielen virkeänä. Elämän vastoinkäymisetkin tuntuvat kevyemmiltä kantaa, kun on fyysisesti hyvässä kunnossa.

40 on uusi 30

Täytän 40 vuotta tänä vuonna. 40 vuotta! Hemmetti.
Sen kunniaksi päätin tehdä muutoksia myös IhanUusOlo -blogiin. Tähän saakka hyvin päiväkirjamaisena esiintynyt blogini jatkuu tästä eteenpäin kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin keskittyvillä jutuilla nelikymppisen naisen silmin. Eihän todellisuudelle mitään voi, niin otetaan siitä sitten kaikki irti! Sitä paitsi 40 on uus 30!

Totuus on, että olen oikein tyytyväinen juuri nyt. Tämän ikäisenä.
Eikä minusta tunnu yhtään nelikymppiseltä. Tai mistä minä tiedän, miltä sen pitäisi tuntua.
Tosin tänään näin uudenvuodenpäivänä huomaan, että vaikka eilinen meni rauhallisesti ystävättären kanssa kotioloissa, niin olo on väsynyt ja nuutunut. Kroppa reagoi välittömästi, jos jotain vähänkään arjesta poikkeavaa tapahtuu. Ja toki valvoin myös yli puoleen yöhön! En pysty edes kuvittelemaan sitä oloa, jos olisin rymynnyt aamuun saakka jossain. Okei, eli tältä taitaa tuntua nelikymppisenä. Tosin aikansa kutakin.

Mietin jo aiemmin, että vuoden 2016 alussa siirryn blogissa päiväkirjamaisesta tilityksestä säännöllisempään kirjoittamiseen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista. Ystäväni heitti ajatuksen, että josko kirjoittaisinkin nimenomaan nelikymppisen naisen näkökulmasta. Mistä muustakaan näkökulmasta voisin kirjoittaa? Mielestäni on kuitenkin hyvä idea nostaa ikäkysymys pöydälle. Onhan se nyt vaan tosiasia, että esimerkiksi treenistä palautuminen tapahtuu hieman eri tavalla tässä iässä kuin parikymppisenä. Ja ruokavaliokin nousee entistä tärkeämmäksi iän myötä. Lähinnä senkin takia, että kroppa nyt vaan sattuu reagoimaan kaikkeen mahdolliseen tässä iässä.

Mielestäni 40 on aika jees ikä huolimatta siitä, että silloin moni elää varsinaisia ruuhkavuosia. Sekin on muuten hyvä lisäsyy pitää huolta itsestään.
Nelikymppisenä sitä on myös jo jonkin verran elämässä kouliintunut, eikä itseään tarvitse ottaa enää niin vakavasti. Näin ollen kaikenlainen päteminen vähenee huomattavasti. Okei, no naama ei ehkä enää ole kuin kaksikymppisellä, mutta muutamat rypyt kertovat elämänkokemuksesta ja antavat karismaa. Ja sitä paitsi iän tuoma itsevarmuus nujertaa kaikenlaiset turhanpäiväiset ulkonäkökriisit!

Tästä se lähtee; IhanUusOlo -blogin uusi suunta. Tervetuloa vuosi 2016!

"Elä elämääsi ja unohda ikäsi." - Frank Bering-



Tervetuloa uusi vuosikymmen!