perjantai 21. huhtikuuta 2017

Kiitollisuutta ruuhkavuosien puristuksessa

Ajattelin kirjoittaa itselleni ajankohtaisesta aiheesta, joka askarruttaa välillä enemmän ja välillä vähemmän.
Ruuhkavuodet, nuo kaikkien lapsiperheiden tuntemat vuodet, jotka periaatteessa pitäisi olla ihmisen parasta ja energisintä aikaa. Ja varmaan ne sitä ovatkin, sillä eihän sitä myllytystä muuten kukaan jaksaisi.
Itselläni on varmaan aika tyypillinen tarina tältä osin: kolmenkympin kieppeillä iski valtava pesänrakennusvietti, jonka seurauksena paketti piti saada kuntoon mahdollisimman nopeasti. Kaksi lasta, rivitalo, koira, avioliitto.. Jota seurasikin sitten burnout, työttömyys, avioero ja rivitalon muuttuminen kerrostalo-asunnoksi.
Mutta aikansa kutakin. Lapset kasvavat ja sitä kautta ainakin yöt saa nukuttua, vaikka muunlaisia huolia toki tulee eteen vähän väliä lasten kanssa.

Nyt elän lasten ja koiran kanssa hyvää arkea. Lapset ovat jo reippaita naisen alkuja, meillä on kaunis koti ja minulla haastava ja mielenkiintoinen työ.
Arki rullaa ja pysyy kasassa kiitos hyvän organisointikykyni. Mutta onhan se haasteellista. Hyvä esimerkki tältä viikolta, kun itse sairastuin pahaan flunssavirukseen, joka käytännössä tainnutti sohvan pohjalle. Siihen vielä kuopuksen vakava allerginen reaktio, jonka vuoksi olimme yhden päivän sairaalassa, niin onhan siinä koukeroita kerrakseen jo pelkästään kotipuolessa, puhumattakaan siitä, miten työt painavat päälle ja kasautuvat sairasloman aikana. Kuuluuhan ruuhkavuosiin olennaisena osana yleensä juurikin se vaativa työ.

Välillä sitä pysähtyy miettimään, että mikä järki tässä kaikessa on. Kaikilla, ainakin omassa lähipiirissäni, tuntuu olevan koko ajan kiire. Elämä on yhtä suorittamista ja kalenterin kanssa elämistä. Lähtökohtaisesti tykkään kyllä itse touhuta vähän koko ajan, mutta välillä pyöritys käy niin kovaksi, että kaiken tarkoitusta alkaa väkisinkin miettimään.

Ainakin näin eronneena kahden lapsen työssäkäyvänä äitinä tuntuu, että vuorokaudessa ei kerta kaikkiaan ole riittävästi tunteja. Kun lasten, koiran ja työn lisäksi laitetaan vielä rakkauselämä, tai sen yrittäminen, niin välillä tekisi mieli heittäytyä lattialle huutamaan, niin kuin lapset tekevät kun asiat eivät suju. "Ole armollinen itsellesi", huudetaan kaikenlaisissa elämäntaito-oppaissa ja kirjoituksissa. Kyllä se on niin, että vaikka sitä olisi miten armollinen, niin kalenteri ei siitä tule yhtään väljemmäksi eikä tunteja tule lisää vuorokauteen. Olen aina ollut sitä mieltä, että aika riittää kyllä niille asioille, joita pitää tärkeinä. Joo.. Periaatteessa varmaan näin. Käytännössä ainakin hetkittäin ei ihan aina onnistu.

Kaiken pyörremyrskyn keskellä tulee silti kiitollisuus kaikesta. Että on tämä kaikki, jonka vuoksi pusertaa. Kun vaan muistaisi sen tarpeeksi usein.
Onneksi lapset ovat hyviä muistuttamaan, niin kuin meillä tapahtui tänä aamuna. Oloni on edelleen heikko koko viikon sairastamisen jälkeen ja jotenkin kaikki tuntuu tahmealta. Lähdin viemään kuopustani koululle ja siellä pieni eskarilaiseni juoksi perääni kolmesti halimaan, vaikka normaalisti halitaan vaan yhden kerran. Viimeisellä kerralla kysyin, että "mikäs nyt noin halituttaa", johon tyttö vastasi että: "No kun äiti sä oot niin ihana".

Ehkä olen jossain onnistunut.

<3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti