Olen aiemminkin pyöritellyt täällä blogissani parisuhteisiin liittyviä asioita. Mikä siinä onkin, että parisuhdekiemurat vaikuttavat isosti ihmisten kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin?
Näin nelikymppisenä ne kiemurat ovat monesti todellakin kiemuroita. Ja tämän osalta otanta ei rajoitu ainoastaan omiin kokemuksiini.
Nelikymppisillä ruuhkavuodet ovat pahimmillaan. Lapset ovat monesti vielä melko pieniä, työ vie paljon aikaa, omasta hyvinvoinnistakin havahdutaan viimeistään tässä vaiheessa pitämään huolta tai ainakin huomataan, että enää ei voi mennä sillä "Luojan luomalla", vaan kroppa alkaa väkisinkin vaatimaan liikuntaa ja ravintoonkin pitäisi keskittyä aiempaa enemmän.. Muuten sitä saa sitten kärsiä jos jonkinlaisesti krempasta, sillä uskokaa tai älkää, ikä tuo vähän kaikenlaista mukanaan.
Sitten on se rakkaus. Jos niin mukavasti käy, että sellaiseen ehtii jossain välissä törmätä, niin sehän pistää koko kiireisen arjen päälaelleen. Ja onhan se ihana asia.
Parisuhteen ylläpitäminen eronneena keski-ikäisenä vanhempana on ihan oma lajinsa. Ne, jotka siinä onnistuvat ansaitsisivat jonkinlaisen palkinnon. Tai ehkäpä se onnellinen parisuhde siinä vaiheessa on todellakin se palkinto, jota osaa arvostaa.
Työn, lasten, harrastusten ja uuden ihmisen yhteensovittaminen omaan arkeen on aikamoinen yhtälö. Ehkäpä juuri siksi moni haluaakin pitää ne erillään.
Jossain vaiheessa tällaista parisuhdetta nimittäin tulee yleensä se hetki, että parisuhteen toinen osapuoli haluaa niin sanotusti edetä ja toisen mielestä onkin kivaa pitää parisuhde kokonaan omana yksikkönään erillään kaikesta arjesta. Tämä on käsittääkseni aika yleistä ja arvatkaa muuten huviksenne, mikä on sukupuolijakauma tässä kuviossa, vaikka eihän koskaan saisi tietysti yleistää.
Eikö luulisi olevan varsin selvää, että kun rakastutaan ja halutaan olla yhdessä niin kaikenlainen vitkuttelu, soutaminen ja huopaaminen on vaan ajanhukkaa joka ei varsinaisesti rakenna luottamusta yhteiseen tulevaisuuteen?
Niin. Mielipiteitä on tässäkin varmasti yhtä monta kuin ihmisiäkin.
Ja onhan se ihan eri asia rakastua nuorena ja lapsettomana, kun olet vastuussa vain ja ainoastaan itsestäsi, kuin sitten keski-ikäisenä, eronneena vanhempana. Pakkohan sitä on siinä vaiheessa miettiä muutakin kuin omaa napaa.
Eiköhän kuitenkin jokaisessa parisuhteessa ole tärkeää juuri se, että yritetään ottaa toisen tunteet ja toiveet huomioon sen sijaan, että itsepäisesti mennään oman mielen mukaan. "My way or highway" -tyyppinen ajattelu on valitettavan yleistä tänä päivänä ainakin eronneiden vanhempien parisuhderintamalla. Monella on raskas avioliitto takana, jossa ollaan roikuttu lasten tai jonkun muun asian takia. Sitten sitä ajatellaan uuden rakkauden edessä, että tällä kertaa teen just niin kuin itse haluan! Osaksi varmasti ihan tervettä itsekkyyttä, mutta jossain vaiheessa saattaa olla ihan hyvä tarkistaa omaa toimintaansa. Ihan vaan, ettei oman itsekkyyden ja ehdottomuuden takia mokaa uutta mahdollisuutta onnelliseen parisuhteeseen. Onnellinen ja tasapainoinen parisuhde vaatii nimittäin kompromisseja!
Onnistuessaan suhde antaa kuitenkin voimaa ja energiaa, joka vaikuttaa ihmisen hyvinvointiin varsin merkittävästi.
Onnea ja iloa viikkoon! <3
