tiistai 31. lokakuuta 2017

Reipastu nyt vähän!

Kaikki tietävät, miten jotkut päivät tai viikot tuntuvat erityisen raskailta eikä mikään tunnu onnistuvan. Olo on kuin kärpäsellä siirapissa.Toisinaan elämä heittää eteen kerralla enemmän kuin jaksaa käsitellä ja silloin on vaarana masentua. Missä vaiheessa hälytyskellojen pitäisi alkaa soida? Ehkä siinä vaiheessa, jos alakuloinen olo vaan jatkuu ja jatkuu, sillä siitä on lyhyt matka siihen ettei enää jaksa nousta ylös sängystä. Tosin masennushan näkyy (tai ei näy) eri tavalla eri ihmisillä. Jotkut kykenevät toimimaan lähes normaalisti, niin, ettei kanssaihmiset ainakaan huomaa kuin mahdollisesti pienen väsymyksen kasvoilta. Sama ihminen voi päivisin käydä töissä ja olla aktiivinen, mutta loppuajan itkeä silmät päästään ja vaipua epätoivon syövereihin kun kukaan ei näe. Nimimerkillä kokemusta on.
Miten sitten toimia, jos huomaa läheisen olevan allapäin tai selkeästi masentunut? Monilla meistä tulee pakottava tarve "tsempata". Ihan kuin sillä tavalla voisi pyyhkiä toisen olon paremmaksi. Monesti tsemppaamisella tekee juuri päinvastoin. Saa toiselle vielä huonomman olon, että hitto kun en nyt pysty edes olemaan positiivisempi tai "nostamaan häntää pystyyn".
Näitä "reipastu nyt vaan" -tapauksia yhdistää monesti toinenkin asia. He eivät kykene tai halua keskustella kipeistä asioista niiden oikeilla nimillä, vaan mieluummin ollaan puhumatta niistä ja sen sijaan paetaan "paistaa se aurinko risukasaankin" -tyyppiseen kieltämiseen. Ja tuodaan esille sitä, että ajatellaan positiivisesti niin elämä kantaa. Jotenkin minä en tuota ihan purematta niele.
Eikö aito positiivisuus ole ennemminkin sitä, että käsittelee asiat sellaisina kuin ne ovat ja huolimatta pimeistä hetkistä sitä jaksaa aina nousta ylös ja jatkaa elämää?
Elämä ei ole pelkkää aurinkoa ja kukkasia, joskus se on sanalla sanoen paskaa, mutta elämä on.

Loppujen lopuksi pelkkä auringonpaiste olisi varmaan aika ykstoikkoista.