tiistai 23. lokakuuta 2018

Suorittamisesta ja alipalautumisesta

Siitä onkin jo tovi, kun viimeksi tänne kirjoitin... Nyt ajattelin tarttua aiheeseen, josta on paljon kirjoitettu, mutta vasta omakohtainen kokemus yleensä havahduttaa miettimään asioita tarkemmin.

Nykyään muistetaan puhua paljon palautumisesta, omasta ajasta ja kokonaiskuormituksesta. Harva näitä asioita silti miettii oikeasti, ennen kuin on pakko. Tässä hektisessä maailmassa eletään jatkuvassa puristuksessa, eikä sitä tule ajatelleeksi, että mitkä kaikki asiat oikeasti ihmisen voimia kuluttavat. Luulin itse oppineeni läksyni jo useampi vuosi sitten ja tunnistavani, jos alkaa niin sanotusti mennä liian lujaa. Tavallaan tunnistankin, mutta kun arki pyörii vinhaa vauhtia, niin sitä onkin haastava osata pysäyttää ajoissa.
Ne, jotka blogiani ovat seuranneet tietävät, että aloitin crossfitin toukokuussa ja se vei mukanaan heti ensi hetkestä. Läpi kesän treenasin aktiivisesti ja lomaa harjoittelusta pidin vain viikon. Treenimääräni ovat mielestäni olleet kuitenkin hyvin maltillisia eli noin 3-4 kertaa viikossa. Tässä sitten tuleekin se iso mutta; samaan aikaan kuormittava arki työn, kahden lapsen ja yhden koiran kanssa kaikkine aikatauluineen tekee väkisinkin sen, että elämä on yhtä aikataulua. Mutta minä olen siinä tosi hyvä! Siis aikatauluttamisessa ja organisoimisessa. Homma pysyy hanskassa ja suoritus tyylipuhtaana. Arkipäivät hujahtavat kalenterin perässä juosten, mutta kerrankin olin saanut tungettua myös omat treenit sinne ja pidin niistä myös kiinni. Viikonloput sitten meni pyykkiä pestessä, kotia siivotessa ja seuraavan viikon ruokia miettiessä ja asioita järjestellessä. Ja tietysti PITI vaan TEHDÄ kaikenlaista muutenkin silloin, kun kerran on vapaata. Hetkinen, onko tuossa lauseessa jotain kummallista?
Vähän tietysti mietitytti, kun arkipäivänä töiden jälkeen sain lapsille ruuan eteen niin piti mennä hetkeksi pitkälleen ennen treenejä. Väsytti niin vietävästi, mutta olin saanut kiinni suorittamisesta niin treeneihin piti lähteä, koska se antoi virtaa ja hyvää energiaa. En ihan tajunnut, että siinä kohtaa keho olisi ehkä tarvinnut mieluummin vähän lepoa kuin maastavetoa.
Mutta jos ei tajua, niin keho kertoo. Onhan se ennenkin nähty. Hermot alkoivat olla pinnassa ja unettomia öitä alkoi tulla entistä useammin. Ja sittenhän onkin aika nopeasti käsissä huojuva korttitalo.
Lääkärisetä kertoi, että kaikki arvot ovat kuin huippu-urheilijalla, mutta nyt kuulostaa siltä, että menee vähän liian lujaa. Kierrokset alas ja heti.
Crossfitin sijasta kävelyä, koska uni pitää saada kuntoon. Mahtavaa. Tiedoksi vaan, että kävely ei ole minun mielestäni treenaamista. Minulla on koira, joten kävelen muutenkin aika paljon. Ja nopeasti, tottakai.
Tälläisellä tiellä olen siis tällä hetkellä. Treeneihin tekee mieli, mutta rauhallisesti pitäisi ottaa. Eilen kävin taas kokeilemassa ja tuntui ihan ok:lta. Mutta tehot eivät tosiaan ole kohdillaan, huomaahan sen. Ei siis auta, kun jatkaa rauhoittumista. Ja kävelyä.
Juttelin crossfit-salilla yhden valmentajan kanssa tilanteesta, joka kysyi, että milloin minulla on päivä jolloin en tee mitään. En ymmärtänyt kysymystä. :)

Huumori sikseen... Ei näillä asioilla tosiaan kannata leikkiä. Kehon hälytysmerkkejä pitäisi kuunnella ja antaa itselleen sitä kuuluisaa armoa. Mutta minkäs teet, jos on tottunut koko ajan olemaan menossa ja aina PITÄÄ tehdä sitä ja tätä. Toinen aiemmin mainitsemani valmentajan kysymys pysäytti myös: "Miten niin PITÄÄ"? Meinasin jo tiuskaista, että no kun vaan pitää! Asioita pitää tehdä, eihän tämä elämä muuten pyöri..!
Vai pyörisikö sittenkin?
Täytyy miettiä sitä vaihtoehtoa.

Aurinkoa syksyiseen viikkoon kaikille! <3



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti