Olen lukenut lähiaikoina useammankin jutun siitä, miten luonto vaikuttaa meihin ihmisiin. Kaikkihan sen varmaan myöntävät, että kesällä ihmiset tuntuvat yleisesti olevan aurinkoisempia, iloisempia ja noh.. enemmän elossa kuin talvella. Täällä pimeässä Suomessa talvet tuntuvat monen mielestä raastavan pitkiltä ja elo on tahmeaa.
Tarvitaan tuplamäärä tahdonvoimaa, että saa itsensä toimimaan normaaliin tapaan.
Mutta hetkinen, mikä onkaan se normaali tapa?
Voisiko olla normaalia, että syksyn ja pimeän saapuessa sitä voisikin hieman hidastaa tahtia? Moni varmaan ajattelee, että no joo olispa kiva mutta kun työt pitää tehdä, lapset hoitaa, on harrastuksia ja harrastuskuskauksia ja ja ja..
Ja niinhän se on, elämä ei pysähdy vaikka luonto ikäänkuin kääriytyy talviunille.
Mutta voisiko olla niin, että sitä kuuntelisi itseään ja kehoaan herkällä korvalla? Tietysti ihan muulloinkin kuin talvella. Mutta erityisesti pimeän aikaan voisi olla hyväksi, jos kaasun painamisen ja itsensä ruoskimisen sijaan antaisikin itselleen luvan ottaa hieman rauhallisemmin. Mitä se kenellekin tarkoittaakaan.
Vaikkapa rankan treenaamisen muuttamista ajoittain lempeämpään liikuntaan, jos olo on kovin väsynyt. Tai illalla aiemmin yöpuulle vetäytymistä, jotta keho saa riittävästi unta jota se tuntuu tarvitsevan enemmän pimeään aikaan.
Tänä päivänä ihannoidaan täyttä kalenteria, kiireisiä ihmisiä ja yleisesti kovaa suorittamista. Miksi? Tekeekö se ikäänkuin ihmisen elosta jotenkin tärkeämpää? Onko hidastaminen, rauhallisuus ja vain oleminen edelleen "hihhulien hommaa", johon ei tavallisella kuolevaisella ole aikaa, kun on deadlineja ja kaikkea muutakin niin kamalasti?
Vai voisiko olla, että se kaikki muu onkin sen takia ettei tarvitsisi pysähtyä miettimään? Koska mitä silloin tapahtuisikaan, jos joutuisi hetken olemaan läsnä itsensä kanssa?
<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti