Omalla kohdallani on nyt kirkastunut aika erilainen näkökulma ja itselleni hieman hämmentäväkin ajatus siitä, millainen oman elämäni kokonaisuus tulee jatkossa olemaan...
Olen kyllä jo useamman kuukauden osaksi tietoisesti, osaksi alitajuisesti miettinyt, että "jottain pittäis tehdä", kun tunnit ei meinaa vuorokaudessa riittää ja jatkuva riittämättämyyden tunne vaivaa.
Olen useasti kirjoittanut täällä blogissanikin kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tärkeydestä, armollisuudesta itseään kohtaan ja nykypäivän suorituskeskeisyyden kiroista.
Mutta silti havahduin nyt itse siihen, että oma arkeni on nimenomaan sitä suorittamista. Edelleen, vaikka minun pitäisi jo tietää paremmin.
Senpä vuoksi tämän vuoden teemani tulee olemaan armollisuus ja keskittyminen omaan hyvään oloon. Tasapaino.
No mikä sitten on eri tavalla kuin ennen, olenhan näistä asioista paasannut jo pitkään? Minäpä kerron...
Reilu 1,5 vuotta sitten hurahdin crossfittiin. Siitä lienee useimmilla jonkinlainen käsitys, mutta niille tiedoksi jotka eivät siitä mitään tiedä - se on vaativa ja monipuolinen urheilulaji, joka haastaa jatkuvasti.
Olen havahtunut itse monesti siihen, että crossfit piireissä käsitys ns. normaalista hyväkuntoisesta ihmisestä hämärtyy. Samoin kuin käsitys ns. normaalista treenaamisesta. Kävelylenkki ei ole mitään, eikä oikein mikään muukaan missä ei hiki lennä niin, että meinaa taju lähteä. Tosin voihan se olla, että tämä on vain minun ajatukseni, joka on vääristynyt, kun olen noissa piireissä pyörinyt.
Joka tapauksessa olen havahtunut siihen, että paine treenaamisesta on päällä jatkuvasti ja vaikka nautin edelleen crossfitistä, niin kokonaistilanteeni vaatii toimenpiteitä. Arkeni ei kerta kaikkiaan ole sellainen, että voisin aktiivisesti harrastaa tätä lajia. Eikä paine siitä, että "pitäisi päästä" treenaamaan ainakaan auta elämäni kokonaiskuormitusta.
Arkeni itsessään on hektistä. Minulla on kaksi lasta ja koira, joista lapset asuvat luonani 60%:sti ja koira 100%:sti. Työmatkani on vähintään 45 minuuttia suuntaansa ja muutenkin työpäiväni ovat haastavia. Nukun liian vähän ja heikosti, joka johtunee pitkittyneestä unettomuudesta ja vuosia jatkuneesta stressitilasta, joka johtuu erilaisista asioista joihin en tässä nyt pureudu sen enempää. Elämäni on siis jatkuvaa aikatauluttamista, palapeliä ja välillä ihan vaan selviytymistä.
Miten tällaiseen arkeen sopii rankka treenaaminen monta kertaa viikossa? No huonosti.
Ensimmäistä kertaa uskalsin katsoa totuutta silmiin ja myös miettiä, että miksi minun pitää jatkuvasti haastaa itseäni kovempiin suorituksiin? Miksi minun pitäisi saada vedettyä maasta vähintään 100 kg tai oppia kävelemään käsilläni? Toki saan uuden oppimisesta ja itseni haastamisesta kicksejä ja se kai siinä onkin... Olen tehnyt sitä, koska se on kivaa. Vai onko sittenkään? Täytyy sanoa, että ainakin nyt on pienen huilin ja mietinnän paikka.
Sen sijaan, että näin tammikuun alussa siis tekisin valtavia tavoitteita kuntoilun tai kesäkuntoon pääsemisen suhteen, niin aion vetää hennosti pakkia. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että urheilen niin kuin arkeeni sopii ja joka tuntuu minusta hyvältä, oikeasti. Minun osaltani tämä tarkoittaa myös sitä, että joudun kyseenalaistamaan omia mielipiteitäni ja käsityksiäni siitä, mikä on riittävästi. Tästä eteenpäin siis esimerkiksi koiran kanssa lenkkeily on minulle liikuntaa. Tähän asti se on ollut "vain" kävelyä. Aion elvyttää myös joogaharrastukseni, koska se tekee hyvää ennen kaikkea mielelleni.
Ymmärrys siitä, ettei minun tarvitse todistella kenellekään mitään piiskaamalla itseäni huimiin suorituksiin urheilussa tai muuallakaan on aika lohdullinen ja valaisevakin. Veikkaan, että yllättävän moni suorittaa elämäänsä juurikin siksi, että voisi tuntea olevansa jollakin tavalla yleisesti hyväksytympi tai erityinen muiden silmissä. Itsetuntoa buustaa kummasti, kun huomataan - siihen kai tämän päivän somepostailukin pitkälti perustuu. Harvempi meistä vaan sitä myöntää.
Toivon niin itselleni kuin kaikille muillekin tasapainoista ja hyvää oloa tälle vuodelle. <3
