Joulu nostaa pintaan haikeutta ja yksinäisyyttä

Joulu kolkuttelee ovelle ja tuntuu, että miten se nyt taas voikin olla tämä aika vuodesta.

Olen tykännyt joulusta aina ja nautin kodin laittamisesta jouluiseksi, lahjojen paketoimisesta ja ruokien kokkaamisesta. Olen koti-ihminen, niinkuin omat lapsenikin ovat, joten vietämme joulun kotona ihan keskenämme. Moni on sitä ihmetellyt, mutta meille se on itsestäänselvyys.

Pieni perheemme on minulle tärkeintä maailmassa. Olemme tyttöjeni kanssa tiivis kolmikko ja me kaikki nautimme samanlaisista jutuista joulussakin; kiireettömyydestä, kotona olemisesta, yhdessä touhuamisesta ja hyvästä ruuasta.

Mutta pakko on myöntää, että joulu ei tuo vain ja ainoastaan hyviä tunteita pintaan. Se on myös osin haikeaa, yksinäisyyttä korostavaa aikaa. Tuntuu kurjalta ostaa itselle lahja ja paketoida se, että saisi edes yhden paketin jouluaattona - lähinnä, ettei lapsille tule paha mieli, ettei äiti saa yhtään lahjaa. Ja olisihan se ihan mukava, että jouluna olisi aikuinen kainalo mihin käpertyä tai edes ajatus siitä, että joku tuolla jossain on hengessä mukana, vaikka ei fyysisesti voisi ollakaan lähellä. Tai miten mukavaa olisi miettiä joululahjaa sille erityiselle ihmiselle. Pieniä, mutta tärkeitä juttuja.

Tänäkin jouluna olen silti äärettömän kiitollinen ja onnellinen meidän perheestämme, siitä, että olemme lasten kanssa kasvaneet näin tiiviiksi kolmikoksi ja aidosti viihdymme yhdessä. Lämpöä ja rakkautta ei meidän kodistamme puutu ja sehän se on kaikkein tärkeintä.

Kai on silti ok sanoa ääneen, että kaipaa vierelleen tasapainoista ja aikuista ihmissuhdetta? On kuitenkin yksi ihmisen perustarpeista tulla kuulluksi ja nähdyksi, saada läheisyyttä ja turvaa.

Liian vähän näistä asioista puhutaan suoraan, vaikka aika moni eronnut sinkkuäiti tai -isä varmasti tuntee juuri samalla tavalla. Toiset tietysti enemmän kuin toiset. Uskon kuitenkin, että sisimmässään jokainen kaipaa turvallista ja tasapainoista ihmissuhdetta elämäänsä. Jopa ne, jotka eivät sitä ääneen myönnä. Tänä päivänä kun ollaan niin kovia pärjäämään ja yksinäisyyden tai surun näyttäminen on olevinaan heikkoutta. Ei se ole.

Nuo tunteet kertovat siitä, että on ihminen.

Lempeää joulun odotusta. <3

Voit katkeroitua tai kasvaa. Valinta on sinun.

Minulla on ollut elämässäni aika paljon haasteita. On ollut potkuja, työttömyyttä, avioero, pari uupumusta, epäterveitä ihmissuhteita.. Muun muuassa näitä.

Lisäksi minulla on aina ollut vahva oikeudenmukaisuuden taju. Ei ole ihan pari kertaa, kun olen ollut "barrikaadeilla", jos minua tai jotain kanssaihmistä kohtaan on toimittu epäoikeudenmukaisesti. Jo lähes 10 vuotta sitten eräs silloinen kollegani sanoi, että "kannattaa valita taistelut, jotka voi voittaa". Ajattelin jo silloin, että onpa hyvin sanottu, mutta valitettavasti en itse ymmärtänyt toimia sen mukaisesti vielä pitkään aikaan sen jälkeen. Olen siis hakannut päätäni seinään useasti asioiden ja ihmisten kanssa, jotka ovat toimineet ja menneet vastoin oikeustajuani. Ja vastoin ihan yleistäkin oikeustajua. 

Vasta ihan äskettäin olen ilmeisesti ylittänyt jonkinlaisen pisteen tässä asiassa ja tosissaan päässyt siihen tilanteeseen, että osaan valita taisteluni. Oikeastaan nykyään en enää valitse mitään taisteluita, vaan mieluummin käännyn ympäri ja annan asian olla, kun huomaan että ei vaan yksinkertaisesti kannata yrittää muuttaa mustaa valkoiseksi.

Olen käynyt läpi aikamoisen mankelin ja vielä monta kertaa. Minua on kohdeltu huonosti, rajojani on ylitetty uudelleen ja uudelleen ja minut on heitetty sivuun useasti ja monessa eri yhteydessä. Olen ollut vuosia todella kuormittunut, koska elämässäni on riittänyt omituisia käänteitä, joita en kertakaikkiaan ole ymmärtänyt. Tai oikeastaan en ole ymmärtänyt tehdä sitä ainoaa ja oikeaa, eli kääntyä kantapäilläni ja lähteä toiseen suuntaan. Ei, vaan minähän olen jäänyt jankuttamaan ja hakkaamaan päätäni seinään, koska "täytyyhän elämässä asioiden mennä reilusti ja oikeudenmukaisesti". Mutta kun ei valitettavasti mene.

Ehkä isoimpia valaistumisiani tässä matkallani on ollut se, että elämä ei ihan oikeasti ole reilua. Ja että kun joku kohtelee sinua huonosti tai koet elämässä epäreiluutta, se ei ole henkilökohtaista. Ja mitä sitten vaikka olisikin? Ainoa asia mihin voi vaikuttaa on se, miten asioihin suhtautuu.

Nämäkin lauseet olen lukenut satoja kertoja kaikista lukemistani self help -oppaista, niitä kuitenkaan sisäistämättä. Samoin nuo otsikon lauseet. Ja olen saanut itselleni vain lisää paineita, kun en ole kyennyt kasvamaan ja antamaan anteeksi itseeni kohdistuneita vääryyksiä. Olin vuosia katkera monista asioista ja toisinaan vieläkin ne tunteet nousevat pintaan. Sekin on ollut hyvä valaistuminen, että itseään ei voi hoputtaa näiden asioiden kanssa. Jos ei pysty antamaan anteeksi, niin kannattaa antaa itselleen anteeksi ettei siihen pysty. Ehkä sitten myöhemmin. On mielestäni vähän vaarallista, kun joka paikassa toitotetaan antamaan anteeksi toisille, koska muuten katkeroituu ja tekee pahaa vaan itselleen. Tottahan se on, mutta jos on saanut pahasti näpeilleen on ihan ok, ettei kykene antamaan anteeksi heti eikä ehkä vuosiin. Kannattaisi itsensä painostamisen sijaan antaa itselleen myötätuntoa ja ymmärrystä, että on ihan normaalia tuntea ihan kaikenlaisia tunteita. 

On ihan todella väsyttävää purkaa vuosikausien kuormaa ja käsitellä vaikeita tunteita. Tuntuu, että se työ ei lopu koskaan ja sitä tarpoo samassa suossa vaikka kuinka pitkään. Voin sanoa omasta kokemuksesta, että se työ kannattaa todellakin tehdä. Se on sitä ihmisenä kasvamista ja kun joskus vihdoin asioita on vatkannut riittävästi, olo kevenee ja elämässä alkaa ihan uudenlainen vaihe.

Valitettavan moni kuitenkin toimii automaattisesti sillä "helpommalla" tavalla. Eli syy kaikkeen löytyy aina muualta. Tämä on silti oikeasti hankala yhtälö ymmärtää. En ymmärtänyt sitä itsekään pitkään aikaan, vaan ihmettelin aina että mitä hittoa, ei kai sitä voi kaikesta itseäänkään syyttää?! Ja varsinkin, jos ihan oikeasti on kokenut vääryyttä tai epäoikeudenmukaisuutta toisten ihmisten taholta.

Mutta juttu ei olekaan se, että etsitään syyllisiä tapahtuneisiin asioihin..

Voit aina valita, jäätkö vaatimaan oikeutta tai vaikkapa anteeksipyyntöä taholta, josta tiedät ettet sitä tule saamaan. Vai ilmaisetko kantasi jämäkästi ja selkeästi ja sen jälkeen jatkat matkaasi, mikäli toinen osapuoli ei ole valmis tai kykenevä kohtaamaan asioita samalla tasolla sinun kanssasi.

Toisen ihmisen toiminta ei kerro mitään sinusta, se kertoo aina hänestä itsestään. Ja toisinpäin.

Rauhallista sunnuntaita just sulle. <3

Viha kylvää lisää vihaa

Minä olen tuntenut elämässäni tosi paljon vihaa. Olen ollut niin kertakaikkisen täynnä tuota äärimmäisen kuluttavaa tunnetta, etten ole tiennyt miten päin olla. 

Vihalleni on aina löytynyt osoite, syy, joka on oikeuttanut tunteeni. Epäreilu, jopa törkeä kohtelu ja  jatkuva ohittaminen ovat omiaan ruokkimaan vihaa, katkeruutta ja kostonhimoakin. Näistä tunteista harvemmin kovin suoraan puhutaan ja se voi olla osasyy siihen, että maailmassa tuntuu olevan koko ajan vihaisempia ihmisiä. Jos ei ole hyväksyttävää tuntea joitakin tunteita, niitä vastaan yrittää taistella tai vähintäänkin etsiä syyllisen niihin jotta voisi jatkaa vihaisena olemista eikä tarvitsisi ottaa vastuuta omista tunteistaan.

Olin itse pitkään hukassa näiden hankalien tunteideni kanssa. Tuntui, että pyörin vihassa enkä päässyt niistä yli enkä ympäri, vaikka kuinka kuvittelin käsitteleväni vihani alkuperäisiä syitä. Yritin antaa anteeksi ihmisille, joiden tekemisistä olin vihainen - en heidän vuokseen, vaan itseni. Niinkuin olin monesta opuksesta lukenut. "Anna anteeksi ja päästä irti vihasta, teet itsellesi palveluksen." Ei auttanut, ei yhtään.

Kuinka monta kertaa luinkaan erilaisista lähteistä myös siitä, että hankalien tunteiden "läpi pitäisi hengittää" ja "antaa niiden tulla ja mennä". Tuntui, että mitä enemmän yritin työstää ja päästä vihastani, sitä vihaisemmaksi ja turhautuneemmaksi tulin. 

Vuosien vihaamisen jälkeen huomasin yhtäkkiä saavuttaneeni pisteen, jossa en enää välittänyt. Hyvällä tavalla. Minulla ei ole reseptiä siihen, miten kaikki tapahtui mutta tuon pisteen jälkeen on ylleni laskeutunut rauha. Ensimmäisen kerran ehkäpä koko elämäni aikana. Ymmärrys siitä, että en voi muuttaa mitä on tapahtunut elämässäni ja etten koskaan saa vuosikausia kaipaamaani korvausta kaikesta kärsimyksestäni. Sillä sitähän se oli. Taistelin niitä asioita vastaan, mitä oli jo tapahtunut. Olin raivona ihmisille, jotka olivat kohdelleet minua huonosti ja epäoikeudenmukaisesti. Mutta elämä ei aina mene oikeudenmukaisesti. Ihmiset loukkaavat toisiaan, käyttäytyvät tökerösti jopa törkeästi toisiaan kohtaan, joko tarkoituksella tai tahattomasti. Minäkin olen loukannut toisia ihmisiä. Olen myös pyytänyt anteeksi, kuitenkaan anteeksi saamatta. Sillekään en voi mitään.

Ensimmäistä kertaa ymmärrän oikeasti, että vaikka päästän irti vihastani, se ei ole luovutusvoitto. Se ei tarkoita, että nuo itselleni tapahtuneet asiat olisivat olleet oikein tai reiluja. Eivät ne olleet.

Jatkuva viha tekee hallaa ainoastaan sen tuntijalle itselleen. Se syövyttää hitaasti mutta varmasti ja luo ihmisen ympärille muurin, jonka sisälle jää helposti jumiin. Sisällä vellova viha vaikuttaa kaikkeen, sillä vihainen ihminen ei osaa olla onnellinen ja vapaa.

Viha kylvää lisää vihaa ympärilleen, jokainen voi miettiä mitä siitä syntyy. Yleensä kierre, jossa ihminen katkeroituu kaiken sen vihan keskellä, kun kokee tulleensa kohdelluksi epäreilusti elämässä. Mutta elämä on. Ja ihmiset on. 

On todellakin ok tuntea vihaa, kun kokee tulleensa kohdelluksi väärin. Vuosikausien vihaaminen tekee kuitenkin hallaa vain sinulle itsellesi. Työstä, työstä ja työstä aina uudelleen ja uudelleen, Niin kauan, että viha lopulta antaa periksi. Usko kun kerron, että se aika tulee. Tuli se minullekin. Ja miten upealta tuntuukaan, kun on aidosti vapaa tuosta kuluttavasti tunteesta ja rauha on laskeutunut sydämeen.

Anna itsellesi lupa olla onnellinen. <3 

Kesälomalla mietitään usein uramuutosta

Heinäkuu. Kesälomalla moni miettii, että onpa ihanaa kun ei tarvitse mennä töihin. Saa lomailla ja tehdä ihan mitä huvittaa.

Osalle ihmisistä ahdistus on kuitenkin isompi, vaativampi. Pyöritellään ajatuksia, että mitä jos ei oikeasti tarvitsisi palata lomalta takaisin samaan työpaikkaan. Näitä ajatuksia pyöritellään usein jopa vuosia. Leikitellään erilaisilla skenaarioilla elämänmuutoksesta. Riippumatossa pötkötellessä haaveillaan elämästä, jossa saisi tehdä sellaista työtä, josta pitää. Joka antaisi voimia sen sijaan, että jatkuvasti vaan vie niitä. Usein kuitenkin toinen puoli huutaa, että niin isot muutokset elämässä ovat mahdottomia. Mahdollista vaan ehkä joillekin muille, joillekin joilla on "paremmat" lähtökohdat (lue: riittävästi rahaa elämänmuutoksen tekemiseen), mutta ei itselle. Niinpä sen sijaan, että alkaisi tekemään asioita sen eteen, että muutos olisi mahdollinen, sitä jatkaa samaa rataa vuodesta toiseen. "Tämmöstä tää elämä on, tässä nyt mitään varaa ole lähteä haihattelemaan kun on iso asuntolaina, lapset, harrastukset, koirat, kissat ja pari autoa pihassa. Kyllä se on niin, että joka työpaikassa on haasteensa eikä se ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella..."

Niin.

Mutta entäpä, jos antaisitkin itsellesi luvan miettiä omia tuntemuksiasi vähän tarkemmin? Entä jos muutos olisikin mahdollista? Entäpä, jos tulevaisuudessa voisitkin tehdä työtä, joka on omien arvojesi mukaista, josta nautit ja saat energiaa? Minkälaista elämäsi silloin olisi?

Totta nimittäin on, että myös samaan jääminen on riski. Jos elät elämää, joka kuormittaa jatkuvasti liikaa, josta et nauti vaan jopa inhoat joka aamu nousta ylös ja aloittaa työt... Vietät joka arkipäivä (joskus ehkäpä vkonloppuisinkin) ison osan päivästä työyhteisössä, joka on jopa toksinen tai ainakaan ei anna sinulle mitään... "Työ on työtä, ei siellä tartte ystäviä tehdä" -ajatuksella ei kovin pitkään jaksa. Jos jatkuvasti, vuodesta toiseen elät ympäristössä, joka imee sinusta viimeisetkin rippeet, niin kauanko ajattelet että se kantaa? Jatkuva stressi, uupumuksen rajoilla keikkuminen sairastuttaa varmasti lopulta jokaisen. Se vaikuttaa ihmissuhteisiin, terveyteen ja elämänhallintaan. Se voi tuoda tullessaan uusia vaikeuksia, jos stressiä ja huonoa oloa alkaa lääkitsemään liialla liikunnalla, alkoholilla tai muilla addiktioilla. Oletko siis valmis ottamaan tämän riskin, sen sijaan että yrittäisit tehdä muutosta, joka voisi tuoda elämääsi lisää energiaa, iloa, valoa ja onnellisuutta?

Omannäköisen elämän rakentaminen vaatii rohkeutta. Se vaatii työtä, eniten ehkä oman pään sisällä. Mutta se on mahdollista. 

Sinun elämäsi on sinun elämäsi.

Ihanaa ja rentouttavaa heinäkuuta ihan jokaiselle. 

Terhi V

Näkemättä ja kuulematta jääminen aiheuttaa kipeitä tunteita

Kirjoitin edellisessä postauksessani siitä, että elämässään isoja muutoksia ja mullistuksia kokeva voi jäädä todella yksin. Jatkan tällä kirjoituksella vähän syvemmälle..

Paljon on kirjoitettu tekstejä ja kirjojakin siitä, että nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ovat ihmisen perustarpeita. Jos ihmisen elää pitkään ilman nähdyksi ja kuulluksi tulemista, se vaikuttaa merkittävästi mielenterveyteen.

Kuvitelkaa ihminen, joka elää elämäänsä niin ettei tule nähdyksi työpaikalla, kotona tai parisuhteessa (tai jos hänellä ei ole parisuhdetta) eikä edes ystävien kesken. Joka suunnalta ohitetaan, jopa lytätään ja mitätöidään, ei kuunnella tai jos näennäisesti kuunnellaan niin ei oikeasti kuulla, mitä hänellä on sanottavaa. Työpaikalla osoitetaan toistuvasti, ettei hänen työllään ole merkitystä. Ei kuulu kiitosta, eikä kannustusta vaikka tämä ihminen olisi mennyt läpi harmaan kiven ja onnistunut miten hyvin. Ehkäpä tämä ihminen kärsii jo uupumuksesta, joka on muuten yksi seuraamus jatkuvasta ohittamisesta ja sitä kautta merkityksettömyyden tunteista. Parisuhteessaan tai kotona häntä kohdellaan kuin huonekalua. Osoitetaan toistuvasti, ettei hänen mielipiteillään ole merkitystä. Pahimmillaan hänelle ei edes vastata, koska miksi vastata jollekin jolla ei ole merkitystä?

Jos on pitkäaikaisesti jäänyt vaille nähdyksi ja kuulluksi tulemista, ajautuu masennukseen ja jopa epätoivoon. Miten voisi kuulla, nähdä tai edes arvostaa itseään jos sitä ei koe kanssaihmisiltäkään? Meillä on biologinen tarve tulla huomatuksi ja arvostetuksi. Me kaikki tarvitsemme tunteen siitä, että meillä on merkitystä. Se tunne ei synny tyhjiössä. Kaipuu yhteyteen on meillä kaikilla.

Usein ihminen, joka jätetään huomiotta pahentaa tilannettaan soimaamalla itseään. "Ei ihme, ettei kukaan huomaa kun olen niin surkea ihminen.." Negatiivinen sisäisen puhe valtaa ihmisen, joka jo muutenkin on ollut pitkään kovilla ja ulkopuolinen omassa elämässään. Tämä on seurausta itsetunnon olemattomuudesta, joka taas on seurausta näkemättä ja kuulematta tulemisesta. Negatiivinen sisäinen puhe kuitenkin syöksee ihmisen entistä syvemmälle epätoivoon ja ulkopuolisuuteen.

Tämän päivän kiireinen elämäntyyli, kasvava itsekkyys ja kovat arvot ruokkivat tätä ilmiötä. Ei enää nähdä eikä kuulla toista ihmistä. Ei ole aikaa tai oikeastaan edes kiinnostusta, kun on niin paljon kaikkea. Uppoudutaan esimerkiksi somen syövereihin, vaikka toinen ihminen on vieressä. Ei osata tai uskalleta elää hetkessä ja kohdata toista ihmistä, oikeasti.

Terhi V

Elämänmuutoksen tehnyt voi jäädä yksin

Tämä kirjoitus on tehnyt tuloaan jo jonkun aikaa ja nyt tuntuu, että aika on oikea.

Olen kirjoittanut täällä blogissani omasta tilanteestani ja meneillään olevasta elämänmuutoksesta, miten vuosi sitten elämäni mullistui irtisanomisen myötä.

Reilu vuosi sitten olin 44-vuotias kahden lapsen äiti ja toimin viestintäpäällikkönä pörssiyhtiössä. Tänään olen vuoden työttömänä ollut, uupumuksesta toipunut 45-vuotias kahden lapsen äiti ja kohta hieronnan ammattitutkinnon suorittanut nainen.

Olen huomannut, että monelle näin iso muutos polussani ja arvomaailmani kirkastuminen on ollut liikaa. Olen miettinyt, että onkohan näin tapahtunut muille, jotka ovat kokeneet ison elämänmuutoksen?

Onhan se selvää, että kun vuosikausia elää ja rakentaa elämäänsä tietyn sapluunan mukaan niin isot muutokset vaikuttavat eittämättä ei vaan itseen, mutta myös ympärillä oleviin ihmisiin ja asioihin. Itselleni tämä on silti tullut yllätyksenä ja vähän myös ikävänä sellaisena.

Ihmisen arvomaailma on iso juttu. Jos se olennaisesti muuttuu (tai sitä lopettaa teeskentelemästä vuosien jälkeen ja tulee omaksi itsekseen), se voi olla ratkaiseva asia myös ystävyyssuhteissa. Sitä voi huomata, että ei enää olekaan puhuttavaa kavereiden kanssa, joiden kanssa aiemmin oli "samalla sivulla". Voihan se olla, että kuilu kiireisen uranaisen ja työttömän hierojaopiskelin välillä on monelle liian suuri, yksinkertaisesti.

Silti mietin, että onko kyse tosiaan vaan siitä, ettei elämänmuutoksen tehneen kanssa enää löydy juteltavaa? Vai mistä johtuu, ettei kannustusta uuden elämän rakentamiseen lähipiiriltä löydy, vaan päinvastoin joillekin on helpompi vain kadota vähin äänin? Onko oravanpyörästä hypännyt, tulotasossa roimasti alaspäin romahtanut, seesteinen ja rauhallinen ihminen jonka tulevaisuus on tyhjä sivu - onko se liian erilaista? Liian outoa? Jotain, mikä ei vaan enää kuuluu samaan kerhoon?

Olen kulkemassa tätä uutta ja erilaista polkua ja pääsääntöisesti oloni on rauhallinen, vaikka tulevaisuus onkin puhdas paperi. Toki olisi kuitenkin helpompaa rakentaa uutta kannustavien tukijoukkojen kera... Luin jonkun elämänmuutoksen tehneen haastattelun jokin aika sitten, jossa tämä ihminen kertoi, että elämän isoissa myllerryksissä sitä on aika yksin. Nyt vasta ymmärrän, mitä hän sillä tarkoitti.

Välillä pitää luopua jostain, että jotain uutta mahtuu tilalle. Uskon, että elämä heittää eteeni uusia ihmisiä, jotka ovat kanssani samalla polulla. Onhan niin jo käynytkin ja olen siitä kiitollinen.

Elämäni oravanpyörässä oli hyvin erilaista, kun mitä elämäni on nyt. Kuilu noiden kahden elämän välillä on iso ja välillä tuntuu, että katoan kuiluun ja välillä taas, että yritän hypätä takaisin vanhaan. Vanha elämä on kuitenkin jo liian kaukana, eikä enää saavutettavissa. Arvomaailmani ei yksinkertaisesti enää vastaa millään sitä kaikkea, jossa vuosikausia elin.

Nyt vaan toivon, että pääsen turvallisesti kuilun yli uuden elämän reunalle.

Terhi V

Ihmisen arvoa ei määrittele titteli tai pankkitilin saldo

Kirjoitin edellisessä jutussani elämänmuutoksen vaikeudesta ja siitä, miten omat uskomukset ovat tiukassa yrittäen vetää ihmistä takaisin "tuttuun ja turvalliseen", vaikka se ei todellakaan olisi se paras vaihtoehto.

Kirjoitin myös siitä, että kun oma polku löytyy, niin elämä alkaa kummallisesti sujua. Ovia avautuu sen sijaan, että elämä menee ohi odotellessa jonkun oven aukeamista, jonka ei edes ole tarkoitus aueta.

Yleensä siihen on nimittäin syynsä, ettei joku ovi aukea. 

Olen rimpuillut ja kipuillut oman ammatillisen polkuni kanssa jo vuosia. Aina on löytynyt syyt sille, miksi ei juuri nyt ole oikea aika hypätä uudelle polulle. Miksi on "järkevämpää" pysyä nykyisellä tiellä. Koska lapset, koska rahatilanne, koska elämäntilanne, koska sitä ja tätä.

Kummallisesti elämä silti alkaa ohjailla, jos elää jatkuvasti omia arvojansa vastaan. Elämä läimäisee kerran ja jos se ei herätä ihmistä riittävästi, niin seuraava isku on hippasen kovempi. 

Tuota kannattaa vähän pysähtyä miettimään, mikäli elämä on kovin takkuista pitkiä aikoja ja ennen kaikkea, jos samojen asioiden tiimoilta tulee jatkuvasti lunta tupaan.

Olen ollut vuosikausia hyvissä töissä ja sain kiksejä onnistumisista sekä menestymisestä työelämässä. Aina vain isommat saappaat ja isommat vastuut houkuttivat, enkä pelännyt haastaa itseäni. Kyllä mä pärjään! -ajattelin aina. Ja niinhän minä pärjäsin. Olen ollut aina kova tyttö pärjäämään kaikin puolin.

Kuitenkin vuosien varrella tuli pieniä merkkejä, jotka sivuutin, koska en yksinkertaisesti ehtinyt pysähtyä miettimään niitä. Oli kova kiire pärjätä, päteä, osoittaa olevani hyvä, korvaamaton ja kertakaikkiaan kova luu. Oli hyvä toimeentulo, hyvät puitteet elämässä ja kaikkea muuta, minkä kuvittelin olevan tavoiteltavaa ja menestyneen ihmisen mittari...

Ensimmäinen isompi paukku tuli sitten vuonna 2013 uupumuksen muodossa. Se pysäytti, mutta vain hetkeksi. Kohta olin taas samassa vanhassa oravanpyörässä, tällä kertaa vaan vielä vähän kovemmassa vauhdissa ja isommat saappaat jalassa.

Pystyin jopa perustelemaan itselleni, että miksi teen töitä alalla joka jo itsessään oli täysin vastaan kaikkea, mitä minä itse olen. Ihminen on mielenkiintoinen, perustelut löytyvät aina omalle toiminnalle oli se sitten miten vahingollista itselle tai jopa muille. Jos ei ole valmis muutokseen, niin ei ole.

Minun tapauksessani tarvittiin vähän isompi paukku ja kunnollinen pysähdys, joka laittoi vihdoin katsomaan omaa elämää puhtaiden linssien läpi. Koronavuosi 2020 toi elämäni tähän asti suurimman muutoksen ja uskon, että se oli nyt se riittävän iso pamaus, joka laittoi kauan sekaisin olleet palikat paikoilleen.

Nyt alkaa olla kohta vuosi takana hiljaiseloa ja toipumista tuosta isosta pamauksesta. Puhuin juuri ystäväni kanssa puhelimessa ja hän sanoi, että olen ihan eri ihminen kuin vuosi sitten. Niin taidan olla. Olen nyt oma itseni, jota en ole tainnut tietyllä tavalla olla vuosiin. Tuntuu aika hyvältä. Ja jotenkin kevyeltä.

Nyt tuntuu omituisilta ne syyt, minkä vuoksi esimerkiksi ensimmäisen uupumisen jälkeen palasin takaisin oravanpyörään. Omituisilta ja vähäpätöisiltä. Muistutan kuitenkin itseäni siitä, että silloin en ollut valmis muutokseen ja tarvittiin muutamia haasteita lisää, jotta ymmärsin itseäni ja elämää taas vähän paremmin. Ja sain uskallusta olla oma itseni ja kulkea omaa, arvojeni mukaista polkua.

Ymmärsin, ettei minun tarvitse todistaa kenellekään mitään eikä arvoni ole kiinni tittelistä, saavutuksista tai pankkitilini saldosta.

Ihanaa ja aurinkoista loppuviikkoa ihan jokaiselle.

<3

Terhi

Milloin on oikea aika elämänmuutokselle?

Yleisesti 40 vuotta tuntuu olevan ihmisen elämässä jonkinlainen piste, jossa moni meistä pysähtyy miettimään jo elettyä elämää ja sitä, missä sillä hetkellä on ja ennen kaikkea onko se sitä, missä haluaa olla jatkossakin?

"Keski-iän kriisi", kuittaa moni, mutta niinhän se taitaa olla. Tuolla sanonnalla tosin on negatiivinen kaiku ja päinvastoin koen, että on pelkästään positiivista jos ihminen herää katselemaan elämäänsä ja arvojaan. Tietysti se usein tarkoittaa muutoksia, isojakin sellaisia, jotka koskettavat myös monia lähipiirissä olevia. Silti uskon, että uskollisuus itseä kohtaan ja omien arvojen mukaan eläminen kannattaa aloittaa jossain vaiheessa. Omia arvoja vastaan toimiminen on raskasta ja siinä sairastuttaa lopulta paitsi itsensä, myös läheisensä.

Mutta entä sitten kun elämä tuntuu taistelulta tai jokapäiväiseltä selviämiseltä ja päässä alkaa pyöriä ajatus siitä, että jonkun pitää muuttua? Moni lykkää muutoksia milloin minkäkin syyn takia. Koska raha, koska lapset, koska nykyiset elämän puitteet ja mukavuudet, koska mitä muutkin sanovat jne. Syitä pysyä nykyisessä tilanteessa on monia, vaikka olo olisi kuinka kauhea. Koska enhän mä nyt voi!

Totta on, että aina ei vaan oikeasti voi tehdä niinkuin itsestä tuntuu mukavammalta. MUTTA, oma hyvinvointi kannattaa silti nostaa korkealle. Jos sen nimittäin menettää, niin moni muukin asia menettää merkityksensä.

Ehkä elämän käännekohdassa voisi miettiä ennemminkin niin, että jos sitä alkaakin elää omien arvojen mukaisesti ja tehdä niitä asioita joista nauttii, niin ehkäpä elämä lähteekin yllättäen soljumaan juuri oikeaan suuntaan? Myötätuulessa. Tämä on monelle vuosikausia kipuilleelle nimittäin tuntematon käsite, siis se myötätuuli. On totuttu siihen, että elämä aina vähän tökkii. No miksi se sitten ehkä tökkii? Voisiko olla niin, että kun puskee omia arvojaan vastaan, niin mikään ei vaan suju luontevasti ja se aiheuttaa ongelmia?

Itse olen huomannut tässä vajaan vuoden aikana, että elämä kummallisesti lähtee soljumaan kun sille antaa mahdollisuuden. Kun ympäröi itsensä oikeilla ihmisillä ja keskittyy asioihin, jotka kokee itselle tärkeiksi. Löytää kauan kadoksissa olleet arvonsa ja alkaa elämään niiden mukaisesti. Elämä alkaa yllättäen tuntumaan helpolta, sujuvalta ja uusia ovia alkaa näkymään vähän siellä sun täällä. 

Silti voi olla vaikea täysin tietoisesti ja rohkeasti antautua uudelle polulle. Vanhat uskomukset ovat tiukassa ja vähän väliä päässä huutelee se "järki" niitä samoja syitä, miksi pitäisi valita asioita, jotka vievät takaisin vanhalle polulle. Mutta omaan intuitioon kannattaa luottaa. Tosin sekin voi olla hankalaa, jos sekin on ollut hukassa pitkään. :)

Täytän kohta 45 vuotta ja mietin niin, että jos nyt en uskalla valita uutta polkua elämälleni, niin koska sitten? Vanha polku oli vaikea, kivikkoinen ja toi valtavan määrän huolta, huonoa oloa ja paljon kaikkea pahaa. Tämän kun muistaa myös niitä heikkoina hetkinä, niin se vie eteenpäin taas sinne oikeaan suuntaan.

Oma elämä kannattaa rakentaa niin, että siinä pääsääntöisesti on hyvä olla. Yleensä silloin luo hyvää oloa myös ympärilleen. Juuri se luo positiivisen kierteen elämään. Sitä vetää puoleensa asioita, mitä itsestä huokuu. Elämä on energiaa.

<3

Terhi V

Mikä on riittävä aika uupumuksesta toipumisessa?

 Otsikon kysymys on absurdi, mutta hyvin yleinen.

Elämää suorittanut ja oravanpyörässä vuosia pyörinyt haluaisi yleensä SUORIUTUA uupumuksesta takaisin työkuntoon mahdollisimman nopeasti. Sitä miettii, millä tavalla voisi itse auttaa itseään, jotta elämä normalisoituisi ja voisi taas jatkaa samaan malliin. Suorittaminen on niin syvällä systeemissä, ettei tiedä muunlaisesta tavasta elää.

Yllätyksenä ja kauhistuksena voi uupumuksesta kärsivälle tulla se, että puolen vuoden sairauslomankin jälkeen voi hyvin tuntua siltä, ettei vieläkään jaksa mitään. Eikä siihen auta lähipiirin ihmettelyt ja kyselyt, että kauanko oikein olet ajatellut olla tekemättä mitään? Niin. Yleensä oravanpyörässä uupunut ja elämää suorittanut on vuosikausia tehnyt ihan helvetisti kaikkea koko ajan, joten miten ihmeessä toipuminen pitäisi tapahtua parissa kuukaudessa? Ei pidä, eikä tapahdu. Jos olet tällä hetkellä toipumassa uupuksesta, niin muista tämä. Ja myös se, että ei ole mitään merkitystä, jos joku muu ei ymmärrä vaikkapa toipumiseesi vaadittavaa aikaa. Suorittamalla toipumistasi teet itsellesi vaan enemmän hallaa, joten lopeta se heti! Anna itsellesi aikaa ihan niin paljon kuin toipumiseesi vaaditaan. Huomaat kyllä sitten, kun olosi alkaa kohenemaan ja elämään palaa taas värejä. Ja huomioi, että sekään ei ole merkki siitä, että voit painaa jalan taas kaasulle.

Tämä onkin sitten toinen juttu uupumuksen kokeneelle. Yleensä elämä ei todellakaan palaa ennalleen, jotain on peruuttamattomasti muuttunut. Tai jos ei ole, niin riski uupumuksen toistumiseen on kohtuullisen korkea. Tämäkin on asia, jonka olen itse joutunut huomaamaan kantapään kautta.

Uupumuksen läpikäynyt yleensä herkistyy siinä määrin, että samanlainen kuormitus ei enää toimi. Ei yksinkertaisesti. Eikä siinä ole mitään väärää! Miksi ylipäätään ihmisen pitäisi olla kuin robotti, joka taipuu mihin vaan? Uupuneelle onkin tärkeä ymmärtää miettiä oman elämänsä kuormitustekijöitä vakavasti ja rakentaa ympäristöstään sellainen, että se palvelee omaa jaksamista. Niin, niin, tiedän. Kun on ne lapset, työ, lasten harrastukset, omat harrastukset, kissat, koirat ja gerbiilit hoidettavana.. STOP! Viimeistään, kun uupumus on iskenyt vasten kasvoja on aika miettiä tilannettaan ja ymmärrettävä, että  J O N K U N  A S I A N ON M U U T U T T A V A!!! Jos jatkat samaan tahtiin, niin olet kohta samassa jamassa. Usko, kun kerron.

Uupuminen ei ole häpeä, se ei ole heikkoutta. Päinvastoin, se yleensä kertoo siitä, että on tehnyt liikaa ja liian kauan. Jättänyt itsensä ja omat tarpeensa sekä hyvinvointinsa huomiotta. 

Voi kestää pitkään, ennen kuin oikeasti pystyy kuulemaan oman kehonsa viestejä, jos ne on tottunut sivuuttamaan vuosikausia. Juuri sen vuoksi uupumuksesta toipumiseen menee aikaa. Tarvitaan paljon aikaa ja rauhaa, jotta pystyy kuulemaan itsensä.

Pystyn kyllä samaistumaan niihin, jotka ajattelevat tämän luettuaan että "just joo mitä paskaa. Tässä nyt ole aikaa mihinkään itsensä kuunteluun, voi tsiisus." Niinpä. Kannattaa kuitenkin miettiä, jos saa itsensä kiinni tuontyyppisistä ajatuksista. Miksi et koe olevasi ajan ja rauhan arvoinen? Miksi se on mielestäsi turhaa tai mahdotonta? 

Jos et itse ajattele omaa parastasi ja toimi sen mukaisesti, niin kuka sen tekee? Se ei ole itsekästä, vaan se on armollisuutta.

Levollista viikonloppua. <3