Kirjoitin edellisessä jutussani elämänmuutoksen vaikeudesta ja siitä, miten omat uskomukset ovat tiukassa yrittäen vetää ihmistä takaisin "tuttuun ja turvalliseen", vaikka se ei todellakaan olisi se paras vaihtoehto.
Kirjoitin myös siitä, että kun oma polku löytyy, niin elämä alkaa kummallisesti sujua. Ovia avautuu sen sijaan, että elämä menee ohi odotellessa jonkun oven aukeamista, jonka ei edes ole tarkoitus aueta.
Yleensä siihen on nimittäin syynsä, ettei joku ovi aukea.
Olen rimpuillut ja kipuillut oman ammatillisen polkuni kanssa jo vuosia. Aina on löytynyt syyt sille, miksi ei juuri nyt ole oikea aika hypätä uudelle polulle. Miksi on "järkevämpää" pysyä nykyisellä tiellä. Koska lapset, koska rahatilanne, koska elämäntilanne, koska sitä ja tätä.
Kummallisesti elämä silti alkaa ohjailla, jos elää jatkuvasti omia arvojansa vastaan. Elämä läimäisee kerran ja jos se ei herätä ihmistä riittävästi, niin seuraava isku on hippasen kovempi.
Tuota kannattaa vähän pysähtyä miettimään, mikäli elämä on kovin takkuista pitkiä aikoja ja ennen kaikkea, jos samojen asioiden tiimoilta tulee jatkuvasti lunta tupaan.
Olen ollut vuosikausia hyvissä töissä ja sain kiksejä onnistumisista sekä menestymisestä työelämässä. Aina vain isommat saappaat ja isommat vastuut houkuttivat, enkä pelännyt haastaa itseäni. Kyllä mä pärjään! -ajattelin aina. Ja niinhän minä pärjäsin. Olen ollut aina kova tyttö pärjäämään kaikin puolin.
Kuitenkin vuosien varrella tuli pieniä merkkejä, jotka sivuutin, koska en yksinkertaisesti ehtinyt pysähtyä miettimään niitä. Oli kova kiire pärjätä, päteä, osoittaa olevani hyvä, korvaamaton ja kertakaikkiaan kova luu. Oli hyvä toimeentulo, hyvät puitteet elämässä ja kaikkea muuta, minkä kuvittelin olevan tavoiteltavaa ja menestyneen ihmisen mittari...
Ensimmäinen isompi paukku tuli sitten vuonna 2013 uupumuksen muodossa. Se pysäytti, mutta vain hetkeksi. Kohta olin taas samassa vanhassa oravanpyörässä, tällä kertaa vaan vielä vähän kovemmassa vauhdissa ja isommat saappaat jalassa.
Pystyin jopa perustelemaan itselleni, että miksi teen töitä alalla joka jo itsessään oli täysin vastaan kaikkea, mitä minä itse olen. Ihminen on mielenkiintoinen, perustelut löytyvät aina omalle toiminnalle oli se sitten miten vahingollista itselle tai jopa muille. Jos ei ole valmis muutokseen, niin ei ole.
Minun tapauksessani tarvittiin vähän isompi paukku ja kunnollinen pysähdys, joka laittoi vihdoin katsomaan omaa elämää puhtaiden linssien läpi. Koronavuosi 2020 toi elämäni tähän asti suurimman muutoksen ja uskon, että se oli nyt se riittävän iso pamaus, joka laittoi kauan sekaisin olleet palikat paikoilleen.
Nyt alkaa olla kohta vuosi takana hiljaiseloa ja toipumista tuosta isosta pamauksesta. Puhuin juuri ystäväni kanssa puhelimessa ja hän sanoi, että olen ihan eri ihminen kuin vuosi sitten. Niin taidan olla. Olen nyt oma itseni, jota en ole tainnut tietyllä tavalla olla vuosiin. Tuntuu aika hyvältä. Ja jotenkin kevyeltä.
Nyt tuntuu omituisilta ne syyt, minkä vuoksi esimerkiksi ensimmäisen uupumisen jälkeen palasin takaisin oravanpyörään. Omituisilta ja vähäpätöisiltä. Muistutan kuitenkin itseäni siitä, että silloin en ollut valmis muutokseen ja tarvittiin muutamia haasteita lisää, jotta ymmärsin itseäni ja elämää taas vähän paremmin. Ja sain uskallusta olla oma itseni ja kulkea omaa, arvojeni mukaista polkua.
Ymmärsin, ettei minun tarvitse todistaa kenellekään mitään eikä arvoni ole kiinni tittelistä, saavutuksista tai pankkitilini saldosta.
Ihanaa ja aurinkoista loppuviikkoa ihan jokaiselle.
<3
Terhi
