Ikuisesti yksin?

Otsikko on varsin dramaattinen, mutta kuvaa päälimmäistä ajatustani tällä hetkellä. Olen ollut pitkään sinkkuna, suurelta osin omasta halustani ainakin viimeiset vuodet. Arki kahden teinin ja yhden koiran kanssa on hektistä ja sitä kun on tottunut pyörittämään yksin, ei siihen oikein muita halua tai edes osaa kuvitella. Nyt kuitenkin pitkästä aikaa huomaan, että aihe nostaa pintaan ikäviä tunteita, jopa surua. Jostain syystä silmiini on osunut sosiaalisessa mediassa ja ihan livenäkin niitä elämäni varrella tapaamiani ihmisiä, jotka tuntuvat kaikki löytäneen nyt onnellisen parisuhteen, jopa menneet naimisiin. Vaikka en haikaile menneitä, niin silti juuri tällä hetkellä ne huomiot osuvat syvälle ja ikävästi. Elämäni varrelle on sattunut paljon draamaa, ikäviä ihmissuhteita, mutta myös niitä hyviä ihmisiä, jotka olen tavannut silloin kun itse olen ollut liian hajalla ymmärtääkseni pitää heistä kiinni. Miten tässä näin kävi? Miksi juuri minä olen jäänyt yksin? Toki olen paljon työstänyt menneitä ja omia lukkojani, joten tiedän näihin kysymyksiin siis monenlaisia vastauksia. Ne eivät kuitenkaan poista sitä surua, joka nyt nostaa päätään kipeää tekevän vahvasti.

Sosiaaliset suhteet ovat tärkeä osa kokonaisvaltaista hyvinvointia. Tuntuu, että viime vuosina kaikenlaiset sosiaaliset suhteet ovat omassa elämässäni jääneet hyvin vähälle. Kiireinen arki on vienyt mennessään, alanvaihto on pyyhkäissyt pöydän puhtaaksi myös sosiaalisten suhteiden osastolla ja koronan myötä tullut erakoituminen tuntuu jatkuvan. Tähän asti olen kuitenkin ollut elämääni ihan tyytyväinen, enkä ole kaivannut mitään lisää. Myös nykypäivän pinnallisuus deittimarkkinoilla ei oikein innosta ja se on viimeistään tehnyt sen, ettei sillä saralla ole tullut laitettua tikkua ristiin vaan olen elellyt mieluummin yksin kuin hakemalla hakenut kumppania. Olen myös ns. vanhanaikainen ja toivoisin tapaavani mahdollisen kumppanin jossain muualla kuin deittisovelluksessa. Ja tämä dilemma toki antaa yhden vastauksen sinkkuna olemiseeni. Mitä tulee muihin sosiaalisiin suhteisiin, niin olen loppujen lopuksi melko yksityinen ihminen enkä helposti tutustu toisiin ihmisiin. Vanhemmalla iällä uusien hyvien ystävien löytäminen on sitäpaitsi lähes yhtä vaikeaa kuin parisuhteen.

Toki elämässä on paljon muutakin ja koska itselläni on moni asia todella hyvin, pyrin keskittymään niihin sen sijaan että miettisin kaikkea sitä mitä minulta puuttuu. Mutta lienee inhimillistä kaivata vierelleen toista ihmistä, jonka kanssa voisi elämää jakaa. Tosin en tiedä, osaisinko enää edes ottaa vastaan tukea, apua ja ihan vaan arjen jakamista toisen ihmisen kanssa. Kaikkeen tottuu ja varsinkin jos menneisyydessä on kovin kipeitä kokemuksia lähisuhteiden osalta, sitä valitsee mieluummin yksinäisyyden kuin saattaa itsensä alttiiksi kipeille kokemuksille uudelleen. Ehkäpä nyt on oikea aika kuitenkin alkaa rakentaa jonkinlaista sosiaalisten suhteiden verkostoa, joka vahvistaisi elämääni sillä saralla. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta ajatus on nyt ainakin heitetty ilmoille - jospa universumi tai jokin muu voima alkaisi tekemään taikojaan. :)

<3

Terhi V

Hyvä parisuhde keski-ikäisenä = Neula heinäsuovassa

Hyvän ja tasapainoisen parisuhteen löytäminen ei ole itsestäänselvyys. Se ei ole sitä varsinkaan keski-iässä, kun elettyä elämää ja kaikenlaisia kokemuksia on takana jo paljon.

Olen törmännyt myös sellaiseen ilmiöön, että keski-ikäisillä naisilla kumppanin löytäminen keski-iässä on erityisen haastavaa. Miehet kun tuntuvat löytävän uuden parisuhteen varsin vauhdikkaasti aina kun edellinen on päättynyt.. En siis tietenkään yleistä, pois se minusta.

Parisuhde elää edelleen vahvana normina yhteiskunnassamme. Jos ihminen elää yksin hän saa vastailla kyselyihin parisuhteen puuttumisesta vähän joka suuntaan. "Kai sulla nyt jotain on menossa..?" Ihmiset kyselevät hädissään, sillä pitäähän se nyt edes jotain viritystä tai sutinaa olla!

Toki jos vuodet vierivät eikä tuon ihmispolon vierelle ole ilmestynyt kumppania, kyselijät alkavat miettimään omissa poteroissaan mikä tuossa oikein on vikana? Diagnooseja tulee oikealta ja vasemmalta.. Traumatisoitunut, nirso, sitoutumiskammoinen, liian vaativa, liian kiltti, liian jotain ihan varmasti eihän se nyt muuten voi olla yksin.. "Paras" kommentti, jonka itse olen saanut on että "oot kuitenkin vielä hyvännäköinen niin hiukan outoa ettei sulla ole miestä". 

Että semmosta. Jotenkin en jaksanut kommentoida tuohon, että jos hyvännäköisyys on joku parisuhteen vaatimus niin antaapa olla.

Olen monesti keskustellut kanssasisarieni kanssa näin keski-ikäisenä parisuhteen löytämisestä ja olemme analysoineet aiheen puhki monta kertaa. Yksi yhteinen nimittäjä tuntuu olevan se, että keski-ikäinen nainen on useimmiten työstänyt omaa pääkoppaansa paljon. Hän tietää mitä haluaa ja mitä ei ainakaan halua. Ehkä tietyllä tavalla vakavoitunut, toki varmaan jonkun mielestä tylsistynyt kun ei vaan osaa pitää hauskaa. Ja tämä siis hauskuus viittaa yleensä kaikenlaiseen "hauskaan" pikkukivaan toisen sukupuolen kanssa.

Juu ei kiitos.

Syvälliset keskustelut, luottamus, hyväksyvä läsnäolo, tasapainoinen yhdessäolo ja yhteen hiileen puhaltaminen ovat so last season. Ainakin, jos sitä yrittää etsiä suurinpiirtein omanikäistensä miesten suunnasta. Okei myönnetään, tuo kuulosti jo melko kyyniseltä.

Keski-ikäinen nainen (tai siis ainakin minä) kaipaa parisuhteelta syvää yhteyttä. Keski-ikäinen mies kaipaa jotain ihan muuta. Siis näin niinkuin kokemuksen tuomana päätelmänä.

Onhan tämä nyt ronskia yleistystä, tietysti. Mutta kun omassa kuplassa samat teemat toistuvat, sitä alkaa uskomaan ettei mitään muuta kertakaikkiaan ole tarjolla.

Mutta totta on myös, että kun on vuosia elänyt ilman parisuhdetta, sitä ei edes kaipaa juurikaan. Omassa kuplassa on turvallista, elämä selkeää ja tasaista. Kummasti sitä näin vanhemmiten arvostaa rauhaa ja tunne-elämän tasapainoa.

Ja ei, ilman parisuhdetta elämisessä ei ole mitään surullista. Surullisempaa on elää yksin parisuhteessa. Olen senkin kokenut, joten tiedän mistä puhun.

Toki täytyy sanoa, että onhan tässä kirjoituksessa teemoja joista mielelläni olisin väärässä. Toistaiseksi pidättäydyn näissä päätelmissäni, ennen kuin on aihetta niitä muuttaa. Ja mikäs olisikaan sen mukavampaa. :)

<3

Upea tyyppi, mutta..

Olen huomannut viime aikoina kiinnitäväni huomiota käsi kädessä käveleviin, halaileviin ja toisilleen hymyileviin pariskuntiin. Joka kerta pieni pisto tuntuu sydämessä. Kunpa joku katsoisi minuakin noin. Ottaisi kädestä kiinni ja halaisi tiukasti. 

Olen ollut pitkään yksin. Viikot, kuukaudet ja vuodet vierivät, kun arki on kiireistä kahden tyttäreni ja koiran kanssa. Mukavaa, draamavapaata, turvallista elämää ilman pelkoa siitä, että sydän särkyisi jälleen kerran. Tasapaino ja rauha sisimmässä säilyy, kun ei aseta itseään alttiiksi mahdollisille sydänsuruille. Toki samaan aikaan ei myöskään avaudu mahdolliselle onnistumiselle, hyvän ja turvallisen ihmissuhteen rakentamiselle.. Ainoastaan aika ajoin tuntuu jossain syvällä sisimmässä pientä surua, kaipuuta, hylätyksi tulemisen tunnetta ja yksinäisyyttä. Vuosien saatossa ympärille rakentuu kuin huomaamatta vahva panssari suojaamaan. Se tekee myös sen, että kukaan tai mikään ei kosketa sisintä. Se on varattu niille läheisimmille, omille lapsille. Ainoastaan heidän kanssaan uskaltaa olla oma, tunteva ja herkkä oma itsensä. Ja onhan sekin paljon!

Kuitenkin kaipuu siihen, että olisi jollekin toiselle aikuiselle se tärkein ihminen maailmassa.. Se kaipuu muistuttelee aina silloin tällöin, välillä raskaastikin. Kunnes taas arki vie mennessään ja siihen voi turvallisesti uppoutua. Kun on liian monta kertaa jäänyt varasijalle, ollut toiselle liikaa tai liian vähän, jollain tavalla vääränlainen, sitä alkaa uskoa siihen, että on juuri sitä. Tosi kiva, mutta.. Upea tyyppi, mutta.. 

Niinpä sitä sulkeutuu entistä syvemmin itseensä. Panostaa kaikkensa lapsilleen, opiskeluun, liikuntaan, mihin tahansa joka korvaisi sitä tyhjiötä, jonka hyvä ja tasapainoinen parisuhde voisi täyttää. Kun sen täyttää muilla asioilla, tyhjiötä ei enää ole. Ongelma poistettu.

Nykyään on helppo kommunikoida ihmisten kanssa viesteillä erilaisissa sovelluksissa. Ja vielä helpompi lopettaa kommunikaatio, kun ei syystä tai toisesta enää huvita "jutella". Moni tuntuu etsivän epäinhimillisen täydellistä kumppani ja tuntuu, ettei tunteillakaan ole enää väliä kunhan vain löytyy se itselle kaikin puolin juuri sopiva. Ja sopivuudelle on mitä korkeampia standardeja. Oikea ikä, ulkonäkö, pituus, sopivan ikäiset lapset tai ei lapsia, sopiva titteli ja tulotaso - nämä nyt ainakin pitäisi olla kohdillaan, jotta rakkaus voi leimahtaa. Koska miltä sekin näyttäisi, jos rakastuisi "vääränlaiseen" tai listan ulkopuolelle sijoittuvaan ihmiseen. Camoon, ei mitään JÄRKEÄ.

Anteeksi herkkyyteni, mutta eikö tunteilla ole merkittävä osuus läheisen ihmissuhteen rakentamisessa? Nähtävästi ei. Mitä lie vanhanaikaista haihattelua.

Kyllähän minun pitäisi jaksaa. EI muuten pidä!

Suorittaminen. Jaksaminen. itsensä puskeminen, venyttäminen ja tsemppaaminen. Viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen. Kunnes ei enää jaksa. Tulee totaali stoppi, jota on edeltänyt todennäköisesti pitkäaikainen oireilu. Päänsärkyjä, selkäkipuja, suolisto-ongelmia, unettomuutta, mielialan vaihtelua tai vastaavasti apaattisuutta, masennusta pohjatonta alakuloa. Itsensä piiskaamista, oman olon vähättelyä, arvostelua. Kyllähän minun pitäisi jaksaa.

Olen läpikäynyt uupumuksen kahdesti. Uskon, etten missään vaiheessa edes toipunut ensimmäisestä ennen toista. Se onkin hyvin tavallinen tarina. Yleensä uupumus "hoidetaan" mahdollisimman nopeasti, jotta voidaan palata suorittamaan elämään, koska pitää. Ja sen vuoksi uupumus uusiutuu. Se uusiutuu, kunnes ihminen tajuaa tehdä tarvittavat muutokset elämässään.

Olen tänä päivänä hyvin erilainen ihminen kuin ennen uupumuksiani. Uskon, että haastavat ajat ja elämän tapahtumat ovat olleet pakollisia kohdallani, koska muuten en olisi se ihminen joka olen tänään. Armottomuus itseä kohtaan, sitä on riittänyt elämässäni aikaisemmin. Pelko siitä, etten ole riittävä, tee tarpeeksi tai ainakaan tarpeeksi hyvin kaikkea mahdollista ja mahdotontakin. Rima on ollut korkealla aina. Ja vaikka sen olisi ylittänyt, niin sekään ei ole tuonut rauhaa tai hyvää oloa kuin korkeintaan hetkeksi. "Eihän se nyt mitään ollut, pikku juttu".

Nykyään priorisoin oman jaksamiseni korkealle. Eikä se muutenkaan ole samalla tasolla, mitä se oli ennen uupumisia. Kuormitun helpommin kuin ennen. Olen tietysti myös vanhempi, mutta ennen kaikkea olen antanut luvan omalle herkkyydelleni. Tunnen omat rajani, ja pidän niistä kiinni paremmin. En puske, suorita tai vähättele itseäni. Haluan elää omannäköistä elämää, jossa itse sekä läheiseni voivat hyvin. Se tarkoittaa sitä, että sanon ei asioille jotka eivät palvele tuota tavoitetta. Yksinkertaisesti. Ei.

Muutos on ollut suuri ja kokonaisvaltainen. Psyykkinen, fyysinen sekä taloudellinen muutos on kuitenkin tuonut tasapainon ja rauhan, jollaista en muista kokeneeni aiemmin. Vaikea ymmärtää tänä päivävä sitä, miten ajattelin aiemmin esimerkiksi taloudellisesta tasosta, jonka kuvittelin tarvitsevani jotta tulen toimeen.  

En enää koe tarvetta todistella muille enkä itselleni suorittamalla elämää, luomalla jotain mikä ei ole omien arvojeni mukaista. Esittämällä menestyjää. Koska sitä elämäni oli todella monta vuotta. Kulissit, tittelit, pankkitili ja ulkoinen habitus mintissä mutta sisäinen maailma täysin kaaoksessa. Mikään määrä suorittamista ei järjestä sisäistä kaaosta, vaan ihminen rakentaa lopulta itselleen vankilan josta ulospääsy voi tuntua mahdottomalta.

Mutta se on mahdollista. Ja voi miten palkitsevaa se onkaan, kun voi aloittaa elämässään kokonaan uuden luvun. On kuin elämään olisi laitettu valot päälle, oikein värivalot!

Valoa syksyyn. <3

Terhi V