Minä olen tuntenut elämässäni tosi paljon vihaa. Olen ollut niin kertakaikkisen täynnä tuota äärimmäisen kuluttavaa tunnetta, etten ole tiennyt miten päin olla.
Vihalleni on aina löytynyt osoite, syy, joka on oikeuttanut tunteeni. Epäreilu, jopa törkeä kohtelu ja jatkuva ohittaminen ovat omiaan ruokkimaan vihaa, katkeruutta ja kostonhimoakin. Näistä tunteista harvemmin kovin suoraan puhutaan ja se voi olla osasyy siihen, että maailmassa tuntuu olevan koko ajan vihaisempia ihmisiä. Jos ei ole hyväksyttävää tuntea joitakin tunteita, niitä vastaan yrittää taistella tai vähintäänkin etsiä syyllisen niihin jotta voisi jatkaa vihaisena olemista eikä tarvitsisi ottaa vastuuta omista tunteistaan.
Olin itse pitkään hukassa näiden hankalien tunteideni kanssa. Tuntui, että pyörin vihassa enkä päässyt niistä yli enkä ympäri, vaikka kuinka kuvittelin käsitteleväni vihani alkuperäisiä syitä. Yritin antaa anteeksi ihmisille, joiden tekemisistä olin vihainen - en heidän vuokseen, vaan itseni. Niinkuin olin monesta opuksesta lukenut. "Anna anteeksi ja päästä irti vihasta, teet itsellesi palveluksen." Ei auttanut, ei yhtään.
Kuinka monta kertaa luinkaan erilaisista lähteistä myös siitä, että hankalien tunteiden "läpi pitäisi hengittää" ja "antaa niiden tulla ja mennä". Tuntui, että mitä enemmän yritin työstää ja päästä vihastani, sitä vihaisemmaksi ja turhautuneemmaksi tulin.
Vuosien vihaamisen jälkeen huomasin yhtäkkiä saavuttaneeni pisteen, jossa en enää välittänyt. Hyvällä tavalla. Minulla ei ole reseptiä siihen, miten kaikki tapahtui mutta tuon pisteen jälkeen on ylleni laskeutunut rauha. Ensimmäisen kerran ehkäpä koko elämäni aikana. Ymmärrys siitä, että en voi muuttaa mitä on tapahtunut elämässäni ja etten koskaan saa vuosikausia kaipaamaani korvausta kaikesta kärsimyksestäni. Sillä sitähän se oli. Taistelin niitä asioita vastaan, mitä oli jo tapahtunut. Olin raivona ihmisille, jotka olivat kohdelleet minua huonosti ja epäoikeudenmukaisesti. Mutta elämä ei aina mene oikeudenmukaisesti. Ihmiset loukkaavat toisiaan, käyttäytyvät tökerösti jopa törkeästi toisiaan kohtaan, joko tarkoituksella tai tahattomasti. Minäkin olen loukannut toisia ihmisiä. Olen myös pyytänyt anteeksi, kuitenkaan anteeksi saamatta. Sillekään en voi mitään.
Ensimmäistä kertaa ymmärrän oikeasti, että vaikka päästän irti vihastani, se ei ole luovutusvoitto. Se ei tarkoita, että nuo itselleni tapahtuneet asiat olisivat olleet oikein tai reiluja. Eivät ne olleet.
Jatkuva viha tekee hallaa ainoastaan sen tuntijalle itselleen. Se syövyttää hitaasti mutta varmasti ja luo ihmisen ympärille muurin, jonka sisälle jää helposti jumiin. Sisällä vellova viha vaikuttaa kaikkeen, sillä vihainen ihminen ei osaa olla onnellinen ja vapaa.
Viha kylvää lisää vihaa ympärilleen, jokainen voi miettiä mitä siitä syntyy. Yleensä kierre, jossa ihminen katkeroituu kaiken sen vihan keskellä, kun kokee tulleensa kohdelluksi epäreilusti elämässä. Mutta elämä on. Ja ihmiset on.
On todellakin ok tuntea vihaa, kun kokee tulleensa kohdelluksi väärin. Vuosikausien vihaaminen tekee kuitenkin hallaa vain sinulle itsellesi. Työstä, työstä ja työstä aina uudelleen ja uudelleen, Niin kauan, että viha lopulta antaa periksi. Usko kun kerron, että se aika tulee. Tuli se minullekin. Ja miten upealta tuntuukaan, kun on aidosti vapaa tuosta kuluttavasti tunteesta ja rauha on laskeutunut sydämeen.
Anna itsellesi lupa olla onnellinen. <3
