Olen sattuneesta syystä pystynyt viettämään rauhallisen kesän, joka tuli enemmän kuin tarpeeseen. Kevään kynnyksellä kehoni kävi pahasti ylikierroksilla johtuen kuukausia kestäneistä uniongelmista, stressistä sekä kaikenlaisista haasteista, mitä elämä on heitellyt tielleni jatkuvalla syötöllä.
Toukokuun alusta lähtien olen antanut itselleni aikaa rauhoittumiseen. Lopetin crossfitin treenaamisen, joka oli minulle aivan liian rankka laji ottaen huomioon kokonaiskuormitukseni sekä sen, missä jamassa kehoni oli. Monta kuukautta ajattelin, että treenaaminen auttaa nollaamaan stressiä ja että se auttaa minua pysymään kunnossa, vaikka nimenomaan tiesin, että kova treenaaminen ei ole järkevää kovan stressin alaisena. En liene ensimmäinen ihminen, joka kyllä tietää asioita mutta ei tuo tietojaan käytäntöön. Kova treenaaminen potkii entisestään kuormittunutta kehoa, jonka seurauksena kortisoli (stressihormoni) kehossa nousee. Ja se taas tekee sen, että keho on jatkuvassa hälytystilassa. Tästä on kirjoitettu paljon ja tietoa kyllä löytyy netistä vaikka kuinka paljon, mikäli aihe kiinnostaa enemmän.
Mutta takaisin alkuun... Olen siis yli kolme kuukautta nyt käytännössä keskittynyt rauhalliseen elämänrytmiin, nauttinut kesästä läheisteni kanssa ja tehnyt asioita, joita haluan tehdä. Olen lukenut valtavasti ja mennyt syvälle oman pään sisään. Liikuntana on ollut joka-aamuiset lyhyet venyttelyhetket, kävelylenkit joko koiran kanssa tai ilman ja muutamia joogaharjoituksia. Tämä tuntuu herättävän jonkin verran ihmettelyä ihmisissä. Useampi tuttavani ja ystäväni on kysellyt, että siis "mitä sä oot niinkuin tehnyt nyt kesällä"? Kun sitten kerron, niin tulee lähes poikkeuksetta ihmettelyä, että "ai sä et treenaa enää lainkaan siis mitään" tai "miten sä oikein saat ajan kulumaan, jos et tee mitään"?
No niin, ihmiset. Jos on pidemmän aikaa elänyt äärirajoilla oravanpyörässä, polttanut kynttilää molemmista päistä ja ollut kaikenlaisissa elämän mankeleissa SEKÄ työ-ETTÄ yksityiselämässä, niin keho käy ylikierroksilla todella pahasti. Siis todella. Siitä toipuminen ja oman kehon sekä mielen tasapainoon saaminen ei ole mikään ihan parin viikon, ei edes parin kuukauden juttu. Jos tässä elämässä jotain osataan tehdä, on suorittaa. Minä en halua enää suorittaa elämää. Olen suorittanut sitä viimeiset 20 vuotta, varmaan enemmänkin. Tiukassa tuntuu olevan yleinen ajatus siitä, että ihminen on tärkeä ja arvokas vain jos kalenteri on täynnä, rahaa pursuaa taskuista, koti on kiiltävän puhdas ja kroppa on koko ajan kuin huippu-urheilijalla. Ja niin edelleen. Been there, done that.
Olen ollut ennenkin tilanteessa, jossa elämä iski seinää pystyyn ja tuli totaalinen pysähdys. Mutta ihminen on siitä omituinen otus (ainakin jos on kova pää, kuten allekirjoittaneella), että kun on levännyt ja saanut itsensä näennäisesti toimintakuntoon, sitä saattaakin palata entiseen. Näin kävi minulle. Palasin oravanpyörään polttamaan kynttilää molemmista päistä, SUORITTAMAAN elämääni, koska se oli ainoa tapa, jonka tiesin. Olin aina elänyt niin ja vaikka ensimmäisen pysähdykseni aikoihin sain oivalluksia muusta, ne eivät riittäneet. Tarvittiin lisää kuoppia polulle ja kun nekään eivät auttaneet, niin elämä nosti toistamiseen seinän eteeni, jolloin ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pysähtyä. Ja hyvä niin.
On valtavan helppoa etsiä syitä omiin ongelmiin ja haasteisiin muualta, kuin itsestä. Totuus kuitenkin on, että vain itseään voi muuttaa. Elämässä tulee vastaan vaikeita tilanteita ja haastavia ihmisiä, mutta sinä itse voit päättää, miten niihin suhtaudut. Olen aina ollut varsin suorapuheinen ja nopea reagoimaan. Uskokaa kun sanon, että ne eivät aina ole hyviä ominaisuuksia. Aidosti olen ajatellut sen olevan hyvä asia ja jos minua on kohdeltu huonosti, olen tuonut mielipiteeni varsin selkeästi esille. Näin kauniisti sanottuna. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen ymmärtänyt, ettei se ehkä ole ollut pelkästään hyvä asia. Omaa pahaa oloaan ei tarvitse oksentaa toisen ihmisen päälle, huolimatta siitä, että se olisi oikeutettua. Tämä on minulle valtavan iso valaistus! Tämä ei myöskään tarkoita, etteikö itseään saisi puolustaa. Mutta kannattaa miettiä, onko täyslaidallisen lataaminen se paras vaihtoehto.
Huomaan, että eksyin vähän laajemmalle tielle tässä kirjoituksessani mutta menköön. Alkuperäinen ajatukseni oli kirjoittaa siitä, miten tärkeää on pysähtyä. Jos elät jatkuvan paineen ja kiireen alla, et kuule itseäsi. Mikäli siis elämäsi on yhtä suorittamista, niin kannattaa oikeasti miettiä, miksi ei voi pysähtyä. Jos keho on jatkuvassa stressitilassa, niin kannattaako sitä piiskata lisää esimerkiksi kovalla treenillä? Voin kertoa, ei kannata. Ja tiedoksi kaikille suorittajille ja himotreenaajille; kävely on parasta perusliikuntaa ja venyttely on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Rasittunut keho ei tarvitse maratoonia, crossfit-treeniä korkeilla sykkeillä tai muutakaan piiskaamista, vaan se tarvitsee huolenpitoa.
Ole armollinen kehollesi. Ole armollinen itsellesi.
Rauhallista sunnuntaita kaikille. <3
 |
| Aamulenkin pysähdys lempipaikassani. |
