Kyllähän minun pitäisi jaksaa. EI muuten pidä!

Suorittaminen. Jaksaminen. itsensä puskeminen, venyttäminen ja tsemppaaminen. Viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen. Kunnes ei enää jaksa. Tulee totaali stoppi, jota on edeltänyt todennäköisesti pitkäaikainen oireilu. Päänsärkyjä, selkäkipuja, suolisto-ongelmia, unettomuutta, mielialan vaihtelua tai vastaavasti apaattisuutta, masennusta pohjatonta alakuloa. Itsensä piiskaamista, oman olon vähättelyä, arvostelua. Kyllähän minun pitäisi jaksaa.

Olen läpikäynyt uupumuksen kahdesti. Uskon, etten missään vaiheessa edes toipunut ensimmäisestä ennen toista. Se onkin hyvin tavallinen tarina. Yleensä uupumus "hoidetaan" mahdollisimman nopeasti, jotta voidaan palata suorittamaan elämään, koska pitää. Ja sen vuoksi uupumus uusiutuu. Se uusiutuu, kunnes ihminen tajuaa tehdä tarvittavat muutokset elämässään.

Olen tänä päivänä hyvin erilainen ihminen kuin ennen uupumuksiani. Uskon, että haastavat ajat ja elämän tapahtumat ovat olleet pakollisia kohdallani, koska muuten en olisi se ihminen joka olen tänään. Armottomuus itseä kohtaan, sitä on riittänyt elämässäni aikaisemmin. Pelko siitä, etten ole riittävä, tee tarpeeksi tai ainakaan tarpeeksi hyvin kaikkea mahdollista ja mahdotontakin. Rima on ollut korkealla aina. Ja vaikka sen olisi ylittänyt, niin sekään ei ole tuonut rauhaa tai hyvää oloa kuin korkeintaan hetkeksi. "Eihän se nyt mitään ollut, pikku juttu".

Nykyään priorisoin oman jaksamiseni korkealle. Eikä se muutenkaan ole samalla tasolla, mitä se oli ennen uupumisia. Kuormitun helpommin kuin ennen. Olen tietysti myös vanhempi, mutta ennen kaikkea olen antanut luvan omalle herkkyydelleni. Tunnen omat rajani, ja pidän niistä kiinni paremmin. En puske, suorita tai vähättele itseäni. Haluan elää omannäköistä elämää, jossa itse sekä läheiseni voivat hyvin. Se tarkoittaa sitä, että sanon ei asioille jotka eivät palvele tuota tavoitetta. Yksinkertaisesti. Ei.

Muutos on ollut suuri ja kokonaisvaltainen. Psyykkinen, fyysinen sekä taloudellinen muutos on kuitenkin tuonut tasapainon ja rauhan, jollaista en muista kokeneeni aiemmin. Vaikea ymmärtää tänä päivävä sitä, miten ajattelin aiemmin esimerkiksi taloudellisesta tasosta, jonka kuvittelin tarvitsevani jotta tulen toimeen.  

En enää koe tarvetta todistella muille enkä itselleni suorittamalla elämää, luomalla jotain mikä ei ole omien arvojeni mukaista. Esittämällä menestyjää. Koska sitä elämäni oli todella monta vuotta. Kulissit, tittelit, pankkitili ja ulkoinen habitus mintissä mutta sisäinen maailma täysin kaaoksessa. Mikään määrä suorittamista ei järjestä sisäistä kaaosta, vaan ihminen rakentaa lopulta itselleen vankilan josta ulospääsy voi tuntua mahdottomalta.

Mutta se on mahdollista. Ja voi miten palkitsevaa se onkaan, kun voi aloittaa elämässään kokonaan uuden luvun. On kuin elämään olisi laitettu valot päälle, oikein värivalot!

Valoa syksyyn. <3

Terhi V

Toinen ihminen ei voi tuoda tasapainoa

Olen kirjoittanut monta tekstiä yksinäisyydestä, kumppanin kaipuusta ja sinkkuudesta. Tiedä sitten olenko mennyt jonkin uuden rajan yli, kun nyt nuo kirjoittamani tekstit tuntuvat aika vierailta.

Perinteinen parisuhde tai edes parisuhde ja sen välttämättömyys on edelleen normi, joka istuu tiukassa yleisissä mielipiteissä ja näin oli myös omassa ajatusmaailmassani.

Sinkkuuden ajatellaan yleisesti olevan välivaihe, kunnes löytyy se "puuttuva palanen" elämään toisesta ihmisestä. Ikäänkuin ihminen ilman kumppania ei olisi kokonainen. Tai ainakaan elämä ei voisi olla täyttä, jos elää sinkkuna. Itsekin mietin pitkään, että olisi kiva löytää ihminen jonka myötä elämä täydentyisi ja löytyisi se onni, harmonia ja tasapaino elämään, jonka vain toinen ihminen voisi tuoda. Tänä päivänä tuntuu hassulta, että olen ajatellut noin. Elämä tuntuu hyvältä, rauhalliselta, täydeltä ja tasapainoiselta ihan näin itsekseni lasten kanssa. Ehkäpä siksi, että elän nyt omannäköistäni elämää joka tuo rauhaa ja tasapainoa. Ja näinhän se on. Jos omassa sisimmässä on kaaos, ei rauhaa voi kukaan toinen ihminen elämään rakentaa tai tuoda.

Toki menneessä tapahtuneet asiat vaikuttavat ja myönnän auliisti, että koska olen saanut siipeeni ihmissuhteissa pahemman kerran useaan otteeseen, niin uskoni parisuhteeseen ei ole kovin vahva. Mutta en myönnä olevani sitoutumiskammoinen. Ehkä ennemminkin rauhaa ja tasapainoa rakastava sekä niitä elämässäni vaaliva. Lisäksi minulla on kehittynyt nollatoleranssi draamaan, jota valitettavan usein ihmissuhteissa esiintyy enemmän tai vähemmän.

Uskon, että liian moni ihminen etsii sitä "puuttuvaa palasta" elämäänsä, koska ei tunne oloaan hyväksi syystä tai toisesta. Yksinäisyys ahdistaa. Ja yleensä yksinäisyys ahdistaa siksi, että omassa sisimmässä on käsittelemättömiä asioita joita ei halua tai kykene kohtaamaan. Niinpä etsitään toista ihmistä, jonka varaan voisi laskea oman onnellisuuden, tasapainon ja rauhan. Ja kun sitä toinen ihminen ei pysty tuomaan, voidaan osoittaa syyttävällä sormella toista sen sijaan, että kääntäisi katseen sisäänpäin ja alkaisi pohtia, mikä on oman levottomuuden, yksinäisyyden ja pahan olon taustalla. Moniko on parisuhteessa vain, koska niin kuuluu tehdä tai koska ajatuskin yksin olemisesta kauhistuttaa? 

Toki on olemassa niitä tasapainoisia ja onnellisia parisuhteita, joissa molemmat voivat olla sellaisia kuin oikeasti ovat. Hyväksyttyjä omana itsenään. Kokonaisia yksilöitä, jotka haluavat aidosti olla toistensa kanssa kuitenkin ymmärtäen, ettei toisen varaan voi omaa onnellisuutta rakentaa. Sellaiseen parisuhteeseen voisin minäkin sitoutua. Kertokaa vaan, mistä niitä voi voittaa?? :)

Ihanaa viikonloppua ihan jokaiselle yksilölle. <3