Olen kirjoittanut monta tekstiä yksinäisyydestä, kumppanin kaipuusta ja sinkkuudesta. Tiedä sitten olenko mennyt jonkin uuden rajan yli, kun nyt nuo kirjoittamani tekstit tuntuvat aika vierailta.
Perinteinen parisuhde tai edes parisuhde ja sen välttämättömyys on edelleen normi, joka istuu tiukassa yleisissä mielipiteissä ja näin oli myös omassa ajatusmaailmassani.
Sinkkuuden ajatellaan yleisesti olevan välivaihe, kunnes löytyy se "puuttuva palanen" elämään toisesta ihmisestä. Ikäänkuin ihminen ilman kumppania ei olisi kokonainen. Tai ainakaan elämä ei voisi olla täyttä, jos elää sinkkuna. Itsekin mietin pitkään, että olisi kiva löytää ihminen jonka myötä elämä täydentyisi ja löytyisi se onni, harmonia ja tasapaino elämään, jonka vain toinen ihminen voisi tuoda. Tänä päivänä tuntuu hassulta, että olen ajatellut noin. Elämä tuntuu hyvältä, rauhalliselta, täydeltä ja tasapainoiselta ihan näin itsekseni lasten kanssa. Ehkäpä siksi, että elän nyt omannäköistäni elämää joka tuo rauhaa ja tasapainoa. Ja näinhän se on. Jos omassa sisimmässä on kaaos, ei rauhaa voi kukaan toinen ihminen elämään rakentaa tai tuoda.
Toki menneessä tapahtuneet asiat vaikuttavat ja myönnän auliisti, että koska olen saanut siipeeni ihmissuhteissa pahemman kerran useaan otteeseen, niin uskoni parisuhteeseen ei ole kovin vahva. Mutta en myönnä olevani sitoutumiskammoinen. Ehkä ennemminkin rauhaa ja tasapainoa rakastava sekä niitä elämässäni vaaliva. Lisäksi minulla on kehittynyt nollatoleranssi draamaan, jota valitettavan usein ihmissuhteissa esiintyy enemmän tai vähemmän.
Uskon, että liian moni ihminen etsii sitä "puuttuvaa palasta" elämäänsä, koska ei tunne oloaan hyväksi syystä tai toisesta. Yksinäisyys ahdistaa. Ja yleensä yksinäisyys ahdistaa siksi, että omassa sisimmässä on käsittelemättömiä asioita joita ei halua tai kykene kohtaamaan. Niinpä etsitään toista ihmistä, jonka varaan voisi laskea oman onnellisuuden, tasapainon ja rauhan. Ja kun sitä toinen ihminen ei pysty tuomaan, voidaan osoittaa syyttävällä sormella toista sen sijaan, että kääntäisi katseen sisäänpäin ja alkaisi pohtia, mikä on oman levottomuuden, yksinäisyyden ja pahan olon taustalla. Moniko on parisuhteessa vain, koska niin kuuluu tehdä tai koska ajatuskin yksin olemisesta kauhistuttaa?
Toki on olemassa niitä tasapainoisia ja onnellisia parisuhteita, joissa molemmat voivat olla sellaisia kuin oikeasti ovat. Hyväksyttyjä omana itsenään. Kokonaisia yksilöitä, jotka haluavat aidosti olla toistensa kanssa kuitenkin ymmärtäen, ettei toisen varaan voi omaa onnellisuutta rakentaa. Sellaiseen parisuhteeseen voisin minäkin sitoutua. Kertokaa vaan, mistä niitä voi voittaa?? :)
Ihanaa viikonloppua ihan jokaiselle yksilölle. <3
Lounasravintola Pisarasta!😘
VastaaPoista