Tuleeko maailma valmiiksi ennen joulua?

Jouluun on enää muutamia päiviä ja tuntuu, että tahti kiihtyy niin töissä kuin kotonakin. Maailma pitäisi saada valmiiksi, ennenkuin voi rauhoittua joulun viettoon ja loppukiri on sen mukainen.

Olen paljon kirjoittanut täällä suorittamisesta ja nyt jos koskaan on kaikkien suorittajien varsinainen tulikoe. Tekemistä ja muistettavaa riittää ja kun työt saa jotenkin paketoitua, niin kotona odottaa varsinainen työleiri, jotta kaikki on valmista vuoden suurinta juhlaa, joulua, varten.

Muistan omasta lapsuudestani, miten kotona tehtiin aina iso joulusiivous ennen joulua. Se kattoi kaiken lattiasta kattoon, mutta myös mm. kaapit piti siivota, koska #joulu.
Pitkään tein omassa kodissani samalla tavalla, kunnes jossain vaiheessa ymmärsin, että kaapit voi muuten siivota koska vaan.

Eilen illalla siivoilin kotona ihan normaalisti ja siinä samalla hymyilytti se hirveä siivousstressi, jota aiempina vuosina olen ennen joulua kokenut. Tänä vuonna minulla ei ole aiheesta minkäänlaista painetta. Tykkään, että kotonani on siistiä, mutta uskon, että minun ei tarvitse jynssätä lattioita pilkuntarkasti juuri ennen joulua.
Sama pätee joulun ruokasuunnitteluun ja toteutukseen. Vietämme tänä vuonna joulua rauhallisesti kotona lapsieni kanssa ja tykkäämme istua pitkään pöydässä sekä syödä hyviä ruokia. Yleensä saan tästäkin aiheesta paineita, koska kaikkihan pitää tehdä itse. Kaiken pitää olla myös mahdollisimman tuoretta, joka tarkoittaa sitä, että ruuat pitää valmistaa aikaisintaan aaton aattona, mieluiten aattona.
No, ei muuten tarvitse.

Tänäkin jouluna meillä nautitaan ihanista ruuista joulupöydässä, mutta tällä kertaa mietimme tyttöjeni kanssa tarkkaan, mitä ruokia oikeasti haluamme syödä. En aio tehdä lanttulaatikkoa äitini reseptillä vain, koska olen tehnyt niin "aina". Eikä niitä kalaruokiakaan tarvitse jonottaa aattoaamuna kaupan kalatiskillä. Ne voi hakea kyllä aiemminkin.
Lisäksi en myöskään aio yksin huhkia keittiössä aattona esiliina päällä, hiukset nutturalla ja kasvoilla tiukka ilme, koska "on niin jumalattomasti tekemistä". Sovimmekin lasten kanssa jo etukäteen, että valmistamme yhdessä joulupöydän antimia rennosti ja kiireettömästi, koska mihin ihmeeseen meillä on kiire?

Tärkeintä joulussa on yhteinen aika rakkaiden ihmisten kanssa. Nykyään on paljon esimerkiksi eroperheitä, niin tämäkään ei aina ole itsestäänselvyys vaan yksinäisyyttä on jouluna paljon.
Minä saan tänä jouluna olla lasteni kanssa ja se on parasta. Lisäksi uskon, että joulu tulee vaikka kaapit olisivat siivoamatta, eikä joulupöydässä olisi kymmeniä eri ruokia, joita sitten heitetään pois kun niitä ei jakseta, eikä oikein edes haluta syödä.

Suosittelen lämpimästi kaikkia miettimään, mitä jouluna oikeastaan "täytyy" tehdä? Paljon nimittäin tuntuu monella olevan pitkiä listoja kaikenlaisesta "täytymisestä", jotta joulu olisi oikeanlainen. Vain koska "niin on aina tehty".
Joulu tulee kuitenkin vähemmälläkin suorittamisella.

Rauhallista joulua ihan jokaiselle. <3

Elämää vuodenaikojen mukaan

Olen lukenut lähiaikoina useammankin jutun siitä, miten luonto vaikuttaa meihin ihmisiin. Kaikkihan sen varmaan myöntävät, että kesällä ihmiset tuntuvat yleisesti olevan aurinkoisempia, iloisempia ja noh.. enemmän elossa kuin talvella. Täällä pimeässä Suomessa talvet tuntuvat monen mielestä raastavan pitkiltä ja elo on tahmeaa.
Tarvitaan tuplamäärä tahdonvoimaa, että saa itsensä toimimaan normaaliin tapaan.

Mutta hetkinen, mikä onkaan se normaali tapa?
Voisiko olla normaalia, että syksyn ja pimeän saapuessa sitä voisikin hieman hidastaa tahtia? Moni varmaan ajattelee, että no joo olispa kiva mutta kun työt pitää tehdä, lapset hoitaa, on harrastuksia ja harrastuskuskauksia ja ja ja..
Ja niinhän se on, elämä ei pysähdy vaikka luonto ikäänkuin kääriytyy talviunille.

Mutta voisiko olla niin, että sitä kuuntelisi itseään ja kehoaan herkällä korvalla? Tietysti ihan muulloinkin kuin talvella. Mutta erityisesti pimeän aikaan voisi olla hyväksi, jos kaasun painamisen ja itsensä ruoskimisen sijaan antaisikin itselleen luvan ottaa hieman rauhallisemmin. Mitä se kenellekin tarkoittaakaan.
Vaikkapa rankan treenaamisen muuttamista ajoittain lempeämpään liikuntaan, jos olo on kovin väsynyt. Tai illalla aiemmin yöpuulle vetäytymistä, jotta keho saa riittävästi unta jota se tuntuu tarvitsevan enemmän pimeään aikaan.

Tänä päivänä ihannoidaan täyttä kalenteria, kiireisiä ihmisiä ja yleisesti kovaa suorittamista. Miksi? Tekeekö se ikäänkuin ihmisen elosta jotenkin tärkeämpää? Onko hidastaminen, rauhallisuus ja vain oleminen edelleen "hihhulien hommaa", johon ei tavallisella kuolevaisella ole aikaa, kun on deadlineja ja kaikkea muutakin niin kamalasti?
Vai voisiko olla, että se kaikki muu onkin sen takia ettei tarvitsisi pysähtyä miettimään? Koska mitä silloin tapahtuisikaan, jos joutuisi hetken olemaan läsnä itsensä kanssa?

<3

Kannatko sinä vuosien kuormaa mukanasi?

Oletko koskaan tehnyt katsausta omaan elämääsi vaikkapa viimeisen viiden tai kymmenen vuoden osalta?

Itse havahduin tässä yhtenä päivänä miettimään, että elämässäni on tapahtunut hurjasti viimeisen kymmenen vuoden aikana asioita, jotka kuormittavat varsin pitkään. Jo yksikin tapahtuma sellaisenaan riittäisi kuormittamaan pitkäksi aikaa, puhumattakaan, että minulla niitä tapahtumia on ollut useita.

Jos mietin elämääni kymmenen vuotta sitten.. Olin äitiyden alussa, sillä esikoiseni oli vajaa 2-vuotias. Olin kärsinyt lähes 3v uniongelmista ja selkäsäryistä.. olin väsynyt, mutta onnellinen. Ja olin myös uudelleen raskaana. Kuopus syntyi keväällä 2010.
Viimeiseen kymmeneen vuoteen mahtuu siis yksi raskaus ja yksi synnytys (kun esikoinen oli 2v), työttömyys, yksi burnout, yrittäjäksi heittäytyminen, avioero, yrittäjyyden lopettaminen, kodin myynti, kaksi muuttoa.. Unohdinkohan jotakin?
Tämä kaikki, ja vielä vähän muutakin, mitä en välitä kertoa täällä julkisesti.
Ei siis liene ihme, että aika ajoin minusta tuntuu, etten oikein jaksa. Vaikka tuohon listaan nähden olen mielestäni jaksanut aika hyvin ja elämä on ihan mallillaan.

Eittämättä noin isot elämänmuutokset vaativat kuitenkin veronsa ja aikaa, jotta niistä toipuu.
Olen alkanut miettimään, että olenkohan toipunut vielä oikein mistään? Olenko antanut itselleni rauhaa, jotta olisin voinut toipua?
Hektinen elämä, arjen suorittaminen ja yksinkertaisesti liian kiireinen aikataulu vie mennessään, eikä omaa elämäänsä ehdi edes oikein pohtimaan. Sitä on jatkuvassa pikajunassa, eikä tajua hypätä välissä pois millään asemalla.

Jossain vaiheessa tulee kuitenkin piste, pysähdys.
Ihminen ei jaksa loputtomiin jatkuvaa hulabaloota, vaan sitä alkaa kyseenalaistamaan vähän kaikkea. Ja hyvä niin. Kerranhan täällä vaan ollaan. Kai sitä voisi elää niin, että pääsääntöisesti kuitenkin olisi mukavaa ja hyvä olla.. Vai voisiko?

Tietysti ihmisillä on erilaisia tapoja selviytyä ja elää elämäänsä. Toinen, varmasti suositumpi versio elämän kriisitilanteissa on jatkaa matkaa sen kummempia miettimättä. Pyyhkäistä vaikeat tunteet maton alle ja sulkea silmänsä peilin edessä. Niin pääsee vähän helpommalla.
Vai pääseekö sittenkään?
Käsittelemättömät asiat tunkevat pintaan jotain kautta aina. Sitkeät selkävaivat tai suolisto-ongelmat saattavatkin johtua erilaisten käsittelemättömien elämänkriisien painolastista. Masennus kielii usein vuosien kuormituksesta ja/tai vaikeiden asioiden käsittelemättömyydestä.
Ei ole uutinen, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus.

Loppujen lopuksi meillä kaikilla lienee sama päämäärä elämässä. Onnellisuus ja tasapainoisuus. Se, millä tavalla kukin siihen pyrkii ja pyrkiikö, on tietysti jokaisen oma asia. Jokainen meistä elää elämänsä juuri niinkuin parhaaksi näkee, mutta se, mikä on sama meille kaikille: meillä on vain tämä yksi elämä ainakin tässä muodossa, eikä kukaan meistä myöskään tiedä sen kestosta.

Ehkä siitä kannattaa tehdä mahdollisimman hyvä juuri nyt.

Koulukiusaajat työpaikalla

Koulujen alkaessa on noussut taas puheisiin koulukiusaaminen. Tärkeä aihe, josta ei varmasti puhuta liikaa. Mm. opettajiin kohdistuu isoja paineita siitä, että kaikenlaiseen kiusaamiseen puututtaisiin ajoissa. Kun kyse on lapsista, niin jotenkin voisi ajatella, että siihen on helpompi aikuisen puuttua ja saada asiat oikealle tolalle... Aina eivät tietysti asiat mene niin helposti putkeen.

Mutta entä silloin, kun kiusaamista tapahtuu työpaikalla? Kyseessä kun ovat aikuiset ihmiset, joiden olettaisi osaavan käyttäytyä. Valitettavan paljon työpaikoilla kuulee ja näkee kuitenkin hyvin samantyyppistä toimintaa, kuin koulukiusaamisessa. Kuppikuntia, porukan ulkopuolelle jättämistä, juoruilua, mustamaalaamista, ohittamista jne.. Millä tavalla työyhteisössä voi pärjätä, jos kokee kiusaamista?

Onhan toki monessa työyhteisössä selvät sävelet, millä tavalla pitäisi toimia, jos kokee epäasiallista käytöstä. Mutta entä jos yhteisössä ei olla valmiita nostamaan kissaa pöydälle ja kiusattu saa vain kuulla olevansa herkkähipiäinen, heikko tai muuten vaan jotenkin liian sitä tai tätä? Monen kiusaajan sanat ja teot kuitataan sillä, että "no kun se nyt on vähän tuollainen, ei siitä kannata ottaa itseensä..".

Ihminen viettää työpaikalla aikaa elämästään todella paljon. Jos kokee jäävänsä porukan ulkopuolelle, eikä koe saavansa arvostusta työssään, voi elämä käydä varsin raskaaksi.

Liian monesti työelämässä kiusattu lähtee ja kiusaaja jää. Erityisesti, jos kiusaaja on ylemmässä positiossa kuin kiusattu.
Vaatii valtavia ponnisteluja nousta vastarintaan, mikäli vastassa on ylemmässä positiossa oleva tyyppi. Monesti ei riitä sekään, vaikka kiusaamisesta olisi todisteita. Jos vielä kuviossa on nais-/mies vastakkainasettelu, niin ilman mitään feminismiäkin voidaan todeta, että alemmassa positiossa oleva naisihminen on yleensä vahvasti alakynnessä.

Tänä päivänä puhutaan valtavasti sisäisen viestinnän tärkeydestä työpaikoilla, asiallisen palautteen tärkeydestä ja että toimiva tiimityöskentely sekä henkilöstön tyytyväisyys kasvattavat yrityksen tulosta parhaiten.
Silti tuntuu, että tänä päivänä entistä enemmän tulee vastaan työpaikkakiusaamista. En uskalla edes ajatella, paljonko on tapauksia, joista kukaan ei puhua pukahda vaan kärsii sen aikaa, kun jaksaa - eivätkä kaikki jaksa. Masennustilastot ovat Suomessa kovassa nousussa ja paljon toitotetaan sitä, että ihmiset eivät jaksa työelämässä. Pistää miettimään.
Ovatko ihmiset nykyään herkkähipiäisempiä kuin ennen (kiusatut), vaiko kenties välinpitämättömämpiä (kiusaajat)?

Lähtökohtaisesti voisi kuvitella, että jokaisella työntekijällä on organisaatiossa joku funktio. Kukaan ei toki ole korvaamaton, mutta uskallan väittää, että toimiva ja hyvä yhteishenki on.

Kenen vastuulla työyhteisössä on kitkeä kiusaaminen ja varmistaa, että jokainen työntekijä saa ansaitsemansa arvostuksen niin oman työnsä osaajana kuin ihmisenäkin?

Kenen vastuulla? Ihan oikeasti.

Seuraavaa lomaa odotellessako?

Kesä alkaa olla lopuillaan ja syksy tekee tuloaan. Ihmiset palailevat lomilta töihin ja takaisin arjen pyöritykseen.
Lomalta palailevilla on monesti yleisenä kommenttina, että olisihan sitä lomaa voinut jatkaa vielä tai että seuraavaa lomaa odotellessa.. Aika karua, kun ajattelee, miten paljon ihmiset pääsääntöisesti viettävät arkea elämästään ja minkä verran lomaa.

Millä tavalla sitä sitten saa arjen, josta osaisi nauttia? Tuntuu olevan tämän päivän vitsaus, että liian moni ihminen on tyytymätön omaan elämäänsä. Varsinkin, vaikka periaatteessa kaikki pitäisi olla ihan hyvin. Mistähän kaikki se tyytymättömyys kumpuaa?

Olen paljon pyöritellyt tätä kysymystä, enkä ole siihen löytänyt muuta vastausta kuin sen, että ihmiset eivät osaa elää kovinkaan hetkessä. Ainakin itse syyllistyn siihen, että kelaan liian paljon joko vanhoja asioita joita ei voi enää muuttaa tai murehdin tulevaa, josta ei ikinä voi tietää.
Tämän syksyn henkilökohtaiseksi tavoitteekseni olen ottanut sen, että yritän elää hetkessä mahdollisimman paljon. Ja jos jokin asia tuntuu vaivaavan mieltäni, niin mietin, voinko tehdä asialle jotain. Mikäli en, niin yritän rauhoittua ja luottaa siihen, että elämä kantaa ja asiat kyllä loksahtavat kohdilleen.

Sen sijaan, että antaisin ulkoisten asioiden vaikuttaa itseeni isosti, yritän keskittyä omaan sisimpääni ja tehdä asioita, jotka ovat omien arvojeni mukaisia ja jotka tekevät hyvää minulle ja läheisilleni.

Kuulostaa hirveän yksinkertaiselta, mutta se tuskin sitä on jos on kovin tottunut murehtimaan ja miettimään kaikenlaisia asioita ympärillään.

Itselläni on kolmen viikon kesäloman jälkeen rauhallinen ja hyvä olo. Kesä meni leppoisasti lasten kanssa touhuillessa kaikenlaista mukavaa ja olen kiitollinen tästä hetkestä, jossa olen tällä hetkellä lasteni kanssa. Molemmat tyttöni ovat juuri nyt ns. hyvässä iässä ja reippaita naisen alkuja. Meidän kolmen kopla toimii hienosti ja sen takia ei paluu arkeenkaan jännitä, vaikka tiedän, että syksy tulee olemaan kiireinen.
Elämä maistuu hyvältä juuri nyt.

Ihanaa syksyä kaikille! <3

Tänä kesänä retkeiltiin ja patikoitiin lasten kanssa paljon. Luonto antaa voimaa!

Hulinapäivä Särkänniemessä oli täynnä riemua.

Nuuksion maisemissa aika pysähtyy.

Kohtaamisia väärällä hetkellä

Onko sinulle koskaan käynyt niin, että tapaat mielenkiintoisen ihmisen joka vetää puoleensa magneetin lailla, mutta hetki on niin sanotusti väärä?
Maailma lienee pullollaan tarinoita suhteista, jotka ovat kaatuneet kolmansiin osapuoliin. Kun oma parisuhde tuntuu väljähtyneeltä, saattaa helposti viehättyä jostain toisesta ihmisestä ja toimia tunteidensa viemänä sen enempää seuraamuksia miettimättä. Siinä sitä sitten ollaankin kohta melkoisessa sopassa.
Jotkut tietysti ovat parisuhteen tilasta huolimatta valmiita vilkuilemaan sivuilleen ja antavat mennä surutta. Mutta se onkin sitten toinen tarina.

Ihmiset tekevät valintoja aina omista lähtökohdistaan ja syitä kaikenlaisiin valintoihin löytyy varmasti. Ihminenhän on hyvä selittämään asiat itselleen parhain päin. Mennään sen taakse, että kun tunteet veivät, tai parisuhde on huono ja niin edelleen.
Olen kuullut monta kertaa huonossa parisuhteessa kamppailevan sanovan, että "kumpa jompi kumpi löytäisi uuden, niin loppuisi tämäkin". Ikäänkuin ulkoistetaan oma päätös. Voidaan laittaa loppujen lopuksi syy jonkun toisen niskoille, koska ei itse pystytä tekemään vaikeaa päätöstä.

Välillä toki elämässä tulee vastaan tilanteita, jolloin sitä väkisinkin loukkaa toisia omilla päätöksillään ja valinnoillaan, mutta kaiken voi tehdä mahdollisimman empaattisesti. Varsinkin parisuhteissa ja niiden päättymisen yhteydessä ei yleensä selvitä ilman surua. Mutta tarpeeton loukkaaminen on asia erikseen.

Mutta niistä kohtaamisista... Onhan se harmillista, jos tapaa jonkun joka tuntuisi vastaavan omiin toiveisiin ja tarpeisiin, mutta tilanne pitää vaan sivuuttaa väärän hetken takia. Aina ei saa, mitä haluaa. Ja tämähän se yleensä ihmisille onkin vaikea pala nieltäväksi. Kun olisi kiva saada ihan kaikki. Varsinkin nyky-yhteiskunnassa "kaikki mulle heti nyt" -tyyppinen meininki on valloillaan ja ihmiset säätävät ympäriinsä toisistaan tai oikeastaan mistään välittämättä. Aika karua.

Minussa on sen verran vielä romantikkoa jäljellä, että uskon siihen, miten asiat kyllä loksahtavat kohdalleen jos niin on tarkoitettu.

<3

Ei heilaa helluntaina

"Jos ei heilaa helluntaina, niin ei koko kesänä", kuuluu vanha sanonta. Kaikenlaisia väännöksiäkin tuosta on tehty, joista itseäni naurattaa tällä hetkellä eniten yksi, johon juuri törmäsin netissä. Se ei liene kovin laajalti levinnyt.. "Jos ei heilaa helluntaina, niin ei v***u sitten". :)

Olen paljon ruotinut täällä blogissani parisuhteisiin liittyviä asioita. Myös yksinäisyydestä olen kirjoittanut jonkin verran. Kaikki jutut osuvat jollakin tavalla omakohtaisiin kokemuksiin, niin tämä helluntain juttukin.

Olen aina ollut aika itsenäinen. Aikanaan ajattelin, että lapset, perhe tai avioliitto eivät ole minua varten. Kaikki on onneksi tullut koettua. Varsinkin lapsistani olen joka päivä kiitollinen ja onnellinen.
Elämä harvoin menee niinkuin suunnittelee tai ajattelee sen menevän. En minäkään ajatellut olevani yksin 43-vuotiaana. Niin se elämä vaan on kuljettanut ja mikäs tässä ollessa, kaikki on hyvin kuitenkin.

Uskon, että kaikki mitä elämä tuo meille eteen opettaa tai koulii meitä johonkin suuntaan. Olen itse kasvanut ihmisenä hyvin paljon viimeisen viiden vuoden aikana, johon kuuluu paljon kaikenlaista turbulenssia henkilökohtaisen elämän puolella. Käännöksiä ja draamaa on ollut yhdelle ihmiselle aika paljon, mutta olen aika kovapäinen joten ehkäpä elämän on pitänyt tuoda elämääni kaikki se, jotta jonkinlainen pysähdys tapahtuu. Tiedä häntä.
Ainakin olen oppinut huomaamaan ja nauttimaan pienistä asioista elämässä. Ja arvostamaan niitä rakkaita, jotka elämässäni ovat. Ja ymmärtänyt myös sen, että onni ei ole kiinni toisesta ihmisestä.

Ei se toki poista sitä tosiasiaa, että kaipaan elämääni ihmistä, jonka kanssa voisin jakaa arkea, juhlaa ja ihan vaan elämää. Mutta tuon alussa mainitsemani epäsovinnaisen lausahduksen tyyliin; jos sitä ihmistä ei löydy, niin ei v***u sitten. :)

Aurinkoista helluntaita!

Annetaan kaikkien kukkien kukkia

Paljonko sinä vietät aikaasi miettimällä kanssaihmisten mielipiteitä tai rakentelemalla erilaisia skenaarioita siitä, miten asiat mahdolliset tulevat menemään milloinkin?
Tänä päivänä puhutaan paljon hetkessä elämisen tärkeydestä, mutta moniko meistä siihen oikeasti kykenee?
On varmasti ihan normaalia ja hyväkin asia, että hiukan miettii ympärillään olevia ihmisiä, mutta kannattaa myös miettiä sitä, minkälaisen painoarvon antaa toisten ihmisten ajatuksille, mielipiteille ja teoille.

Olen itse rimpuillut paljon elämässäni, etsinyt paikkaani ja miettinyt, että miksi tulee kuraa niskaan vähän sieltä ja täältä.
Tässä matkan varrella olen saanut kaikenlaisia "herätyksiä", kuten vaikkapa sen, että oma asenne on avainasemassa monessakin asiassa.
Viime aikoina olen kuitenkin herännyt myös siihen ajatukseen, että olen antanut todella ison painoarvon toisten ihmisten mielipiteille monissa asioissa. Hämmentävää sinänsä, koska olen kuvitellut olevani oman tieni kulkija, joka menee tarvittaessa vaikka läpi harmaan kiven. Toki menenkin, mutta tarvitseeko niin olla aina ja jokaisessa asiassa? Se lienee hyvä kysymys.

Sinnikkyys ja periksiantamattomuus ovat hyviä ominaisuuksia, joista on paljon hyötyä elämässä. Joskus niistä voi olla myös massiivista haittaa. Kaatuuko maailma, jos ei aina nouse barrikadeille vaikka kuinka korpeaisi tai kokisi jäävänsä alakynteen oman mielipiteensä tai asiansa kanssa? "Valitse taistelut, jotka voit voittaa", ohjeisti joskus kauan sitten yksi tuttuni. Se on erittäin hyvä neuvo!

Hyvä neuvo on myös se, että antaa kaikkien kukkien kukkia. Meitä on niin sanotusti moneen junaan, joten kuka minä olen sanomaan että vaikkapa jonkun toisen mielipide, tyyli tehdä asioita tai tapa elää, olisi jollain tavalla vähemmän oikein kuin omani?

Meillä kaikilla on omat arvomme, jonka mukaan teemme asioita. Jos tuntee takkuilevansa oman elämänsä, ympäristönsä tai ihmisten kanssa jatkuvasti, kannattaa ehkä kirkastaa itselleen omat arvonsa ja oma maailmankuvansa. Ja sen jälkeen alkaa tehdä valintoja niiden mukaisesti.
Jos jatkuvasti elää omien arvojensa vastaisesti on paitsi kiukkuinen, niin myös voimaton ja turhautunut. Tuulimyllyjä vastaan eläminen on jatkuvaa taistelua, jota ei pidemmän päälle kannata jatkaa.
Tämä tuskin tarkoittaa sitä, että elämä on jatkossakaan täyttä harmoniaa sataprosenttisesti, mutta ainakin sisäinen rauha on useammin läsnä. Uskoisin.

Rauhallista loppuviikkoa kaikille. <3

Yksi lempipaikoistani! Täällä sielu lepää ja ajatukset selviää. 

Ovatko tavoitteesi elämässä sinun vai jonkun muun?

Kaikilla meillä on tavoitteita, haaveita ja arvoja elämässämme. Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, ovatko ne todella sinun? Vai elätkö jonkun muun elämää?

Yhteiskunta jo pelkästään luo tietynlaista painetta vaikkapa parisuhdetta ajatellen. "Hyväksyttävää" on, että kun aloitetaan seurustelu, niin taival jatkuu yhteenmuutolla, kihloilla, avioliitolla ja lapsilla. Tuo kuvio elää edelleen vahvana huolimatta kasvavista avioerotilastoista ja siitä tosiasiasta, että kaikenlaisia parisuhde- ja perhejärjestelyjä nykyään löytyy entistä enemmän ja niistä puhutaan myös avoimesti.

Olen kuullut usean eronneen ihmisen esimerkiksi kommentoineen avioliittoaan, että meni naimisiin koska tuntui, että niin "kuuluu" tehdä. Mikä kauhea ajatus. Vai onko se sittenkään niin ihmeellistä? Moniko oikeasti miettii syvällisesti omia valintojaan ja elää rehellisenä itselleen?
Todennäköisesti valitettavan moni antaa ulkoisten tekijöiden vaikuttaa omiin valintoihinsa tai tekemisiinsä.

Entä moniko tekee päivittäin työtä, josta ei juurikaan pidä saati että siitä saisi voimaa ja energiaa? Vai tehdäänkö työtä vain, koska asuntolaina pitää maksaa, lapset ruokkia ja niin edelleen. Haaveillaan lottovoitosta ja mietitään, mitä tehdään sitten kun...
Pimeinä hetkinä sitten pysähdytään miettimään hetkeksi, että voisihan se elämä olla jotain muutakin kunnes realiteetit vievät mennessään ja suorittaminen jatkuu samanlaisena päivästä toiseen. Oravanpyörä ei pysähdy, eikä sen kyydistä voi hypätä koska pelottaa että sattuu.

Moniko voi käsi sydämellä sanoa, että tekee juuri sitä työtä jota haluaa, parisuhde kukoistaa ja vapaa-aika on muutenkin juuri sitä, mitä haluaa sen olevan? Ja voiko elämä olla kaikilta osin sujuvaa, vai onko aina joku osa-alue vähän sinne päin tai rempallaan?

Kuka päättää, mitkä valinnat ovat oikeita, mitkä tavoitteet järkeviä ja haaveet realistisia? Moniko pohjimmiltaan edes osaa vastata kysymykseen; mitä SINÄ haluat? Mitä juuri SINÄ.. Ei vanhempasi, puolisosi, naapurisi, yhteiskunta tai se joku, jonka kuvittelee paheksuvan tai ajattelevan jotain.

Kuka rakentaa sinun elämäsi? Sinä. Ei kukaan muu.

Asiat tärkeysjärjestykseen

Kirjoittaminen tänne blogiin on ollut jäissä, koska arki on vienyt kaiken huomion ja ajan viime aikoina.
Olen kirjoittanut aiemminkin useammankin kerran kokonaiskuormituksesta ja siitä, miten tärkeää olisi pitää elämä balanssissa työn ja vapaa-ajan kesken.

Mutta mistä voi karsia, jos ihan oikeasti elämä on yhtä aikataulujen perässä juoksemista? Itselläni ainakin viimeisen parin kuukauden aikana on ollut todella haasteellista pysyä perässä omissa aikatauluissani. Siinä ei paljon auta, vaikka kuinka olisi hyvä organisoimaan. Kun pyörittää pääsääntöisesti yksin arkea kahden lapsen ja yhden koiran kanssa, ei siinä paljon ole tehtävissä.

Huomaan, että olen alkanut kiinnittämään huomiota aamuruuhkassa metrossa istuessani siihen, miten ihmiset käyttäytyvät. Suurimmalla osalla on hirveä kiire. Ihmiset istuvat nenä kiinni älypuhelimessaan tai puhuvat siihen jälkikasvunsa ollessa toisessa päässä ottamassa vastaan ohjeita siitä, että pitäisi pestä hampaat, syödä aamupalaa, muistaa ottaa reppu mukaan kouluun jne...
Ainakin pääkaupunkiseudulla elää paljon yksinäisiä vanhempia ilman tukiverkostoa. Töissä on pakko käydä, joten ei siinä paljon ole vaihtoehtoja, millä tavalla arjen saa pyörimään. Lapset kasvavat vastuuseen jo pienestä pitäen ja kaikki on otettava irti omasta selkänahasta niin ajallisesti kuin taloudellisestikin.

Itse teen silti lapsille aamiaisen joka aamu ja myös syön yhdessä heidän kanssaan edes sen pienen hetken. Sama tapahtuu iltapalalla.
Viikonloppuna sitten nautitaan rauhallisesta aamusta ilman aikatauluja, ainakin sunnuntaina.
Uskon olevani lasteni saatavilla paljon enemmän kuin vanhemmat keskimäärin, mutta silti huono omatunto painaa välillä. Ja yleinen riittämättömyys milloin mihinkin suuntaan.
Liekö se tämän päivän vanhemman yleisin "tauti"?

Välillä sitä pysähtyy miettimään, mitä mieltä tässä kaikessa juoksemisessa on? Kunnes arki taas painaa päälle ja on mentävä.
Loppujen lopuksi minulle tärkeintä kuitenkin on, kun oma lapsi kietoo illalla kädet kaulan ympärille ja sanoo että "äiti, sä oot rakas". Millään muulla ei ole kovin suurta merkitystä.


Aurinkoa viikkoon kaikille. Muistakaa laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. <3

Millä mielellä sinä heräät aamulla töihin?

Olen viime aikoina pitänyt vähän taukoa kirjoittamisesta. Tai oikeastaan arki sekä elämänmuutokset ovat vaan vieneet mennessään, eikä aikaa, intoa tai aihetta kirjoittamiseen ole tullut eteen.

Aloitin uudessa työssäni helmikuun alusta ja se on mullistanut oikeastaan koko arjen. Paljon uusia asioita, uusia ihmisiä ja uuden arjen tuomat haasteet ovat yllättäneet. Arki kahden harrastavan lapsen ja koiran kanssa on aikamoista pyöritystä, kun siihen laitetaan uusi, innostava työpaikka omine haasteineen niin hetkeksi menee väkisinkin konseptit sekaisin. Onnekseni minulla on kaksi upeaa ja omatoimista tytärtä, joihin voin luottaa ja joiden kanssa pyöritämme arkeamme pääsääntöisesti hienosti ja joustavasti.

Yllättävää on ollut myös oma innostuminen työstä ihan uudella tavalla ja sen kautta tullut väsymys, kun aivot käyvät kierroksilla vähän koko ajan. Uusia ideoita pulpahtelee päähän vaikka keskellä yötä ja sehän ei välttämättä ole vaan hyvä juttu. Luotan toki, että alun jälkeen homma tästä tasaantuu. Tosin toivon, että innostus pysyy. :)

Olen aiemminkin kirjoittanut täällä siitä, miten jokainen meistä haluaa kokea olevansa merkityksellinen jollakin tavalla. Minulle se on työssäkin tärkeää. Haluan kokea olevani tärkeä linkki organisaatiossa ja että osaamistani, panostani sekä näkemyksiäni arvostetaan. Se motivoi ainakin minua entistä parempiin suorituksiin. Valitettavan monessa yrityksessä työntekijöitä pidetään itsestään selvyyksinä ja korvattavina resursseina sen sijaan, että annettaisiin arvoa jatkuvuudelle ja ymmärrettäisiin linkki henkilökunnan hyvinvoinnista yrityksen tulokseen.
Motivoitunut, tyytyväinen ja innostunut henkilökunta on nimenomaan se voimavara, jolla yritys menestyy ja saa euroja viivan alle.

Millä mielellä sinä heräät aamulla töihin? Moni kulkee vuosikausia automaattiohjauksella tyytymättömänä omaan työhönsä ja elämäänsä, mutta ei osaa tai viitsi asialle mitään tehdä. Voin kertoa, että on hieno tunne herätä aamulla kun pää on täynnä ideoita ja töihin lähtee mielellään. Sillä on valtava vaikutus koko elämään. Työ on kuitenkin hyvin iso osa elämää, joten jokapäiväistä pakkopullaa se ei saisi olla.

Tietysti uusi arkeni on tuonut muutoksia myös omaan vapaa-aikaani. Lähinnä aivojen kuormitus on kaiken uuden edessä sitä luokkaa, että on pitänyt miettiä todella tarkasti kokonaiskuormitusta. En siis todellakaan ole käynyt treenaamassa crossfittiä 4-5 kertaa viikossa, vaan annan itselleni sen levon, minkä koen tarvitsevani tässä kohtaa. Vaikka liikunta on juuri se, josta saan voimaa niin tällaisessa erikoistilanteessa täytyy miettiä järkevästi kokonaiskuvaa ja mennä sen mukaisesti. Olenko mahdollisesti siis oppinut vähän hellittämään ja olemaan suorittamatta? Ilmeisesti vanhakin koira oppii uusia temppuja. :)

Energiaa kaikille työviikkoon! <3

Uusi vuosi, uusi alku

Viime vuosi päättyi hieman alavireisissä tunnelmissa, joka varmasti näkyi myös viimeisimmässä kirjoituksessani. Marras-joulukuu meni flunssakierteen kourissa, joten jo se oli omiaan laskemaan yleistä fiilistä.
Uuden vuoden alku on kuitenkin huomattavasti positiivisempi ja odotan jo innolla uusia tuulia alkavaksi työrintamalla ja toivottavasti muuallakin.
Minulla ei ole ollut tapana tehdä sen kummemmin mitään uuden vuoden lupauksia tai päätöksiä, mutta toki aina vuoden vaihtuessa sitä tekee jonkinlaista pohdintaa elämän suhteen. Pohdintojen tuloksena toivon pystyväni tänä vuonna aiempaa useammin kiinnittämään huomioni olennaisiin asioihin elämässä. Pyrin keskittämään voimavarani niihin asioihin, jotka koen tärkeäksi ja jättämään vähemmälle turhanpäiväisen stressaamisen varsinkin asioista, joihin en pysty vaikuttamaan.
Siinä sitä haastetta riittämiin. :)

Liikunnan saralla sain itseni loppuvuodesta aika jumiin niin fyysisesti kuin henkisestikin, kun olin paahtanut puoli vuotta hurmiossa uutta lajiani, crossfittiä. Mahtavaa oli toki huomata, että kroppa vielä taipuu ja muokkautuu, mutta tuli huomattua sekin, että palautuminen ei enää tapahdu ihan samaan malliin kuin nuorempana. Se vaatii huomattavasti enemmän huomiota. Ja se paljon puhuttu kokonaiskuormitus pitäisi ymmärtää! Ehkä jonain päivänä..
Sen vuoksi olenkin päättänyt (onhan näitä päätöksiä näköjään tullut tehtyä!), että ainakin nyt alkuvuodesta keskityn enemmän lempeämpään liikkumiseen ja kuuntelen kehoani tarkasti kovien treenien jälkeen. Helmikuun alusta uudet työkuviot tulevat viemään energiaa huomattavasti, joten siihen ei vaan kertakaikkiaan sovi monta kertaa viikossa kovaa treenaaminen. Opettelen siis kaiketi olemaan itselleni armollisempi kaikin puolin.
Unen tärkeyttä aina korostetaan palautumisessa, joten siihen aion keskittää paljon huomiotani. Murheetkin näyttävät paljon pienemmiltä hyvin levänneenä.

Iloa ja valoa uuteen vuoteen! <3