Kesälomalla mietitään usein uramuutosta

Heinäkuu. Kesälomalla moni miettii, että onpa ihanaa kun ei tarvitse mennä töihin. Saa lomailla ja tehdä ihan mitä huvittaa.

Osalle ihmisistä ahdistus on kuitenkin isompi, vaativampi. Pyöritellään ajatuksia, että mitä jos ei oikeasti tarvitsisi palata lomalta takaisin samaan työpaikkaan. Näitä ajatuksia pyöritellään usein jopa vuosia. Leikitellään erilaisilla skenaarioilla elämänmuutoksesta. Riippumatossa pötkötellessä haaveillaan elämästä, jossa saisi tehdä sellaista työtä, josta pitää. Joka antaisi voimia sen sijaan, että jatkuvasti vaan vie niitä. Usein kuitenkin toinen puoli huutaa, että niin isot muutokset elämässä ovat mahdottomia. Mahdollista vaan ehkä joillekin muille, joillekin joilla on "paremmat" lähtökohdat (lue: riittävästi rahaa elämänmuutoksen tekemiseen), mutta ei itselle. Niinpä sen sijaan, että alkaisi tekemään asioita sen eteen, että muutos olisi mahdollinen, sitä jatkaa samaa rataa vuodesta toiseen. "Tämmöstä tää elämä on, tässä nyt mitään varaa ole lähteä haihattelemaan kun on iso asuntolaina, lapset, harrastukset, koirat, kissat ja pari autoa pihassa. Kyllä se on niin, että joka työpaikassa on haasteensa eikä se ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella..."

Niin.

Mutta entäpä, jos antaisitkin itsellesi luvan miettiä omia tuntemuksiasi vähän tarkemmin? Entä jos muutos olisikin mahdollista? Entäpä, jos tulevaisuudessa voisitkin tehdä työtä, joka on omien arvojesi mukaista, josta nautit ja saat energiaa? Minkälaista elämäsi silloin olisi?

Totta nimittäin on, että myös samaan jääminen on riski. Jos elät elämää, joka kuormittaa jatkuvasti liikaa, josta et nauti vaan jopa inhoat joka aamu nousta ylös ja aloittaa työt... Vietät joka arkipäivä (joskus ehkäpä vkonloppuisinkin) ison osan päivästä työyhteisössä, joka on jopa toksinen tai ainakaan ei anna sinulle mitään... "Työ on työtä, ei siellä tartte ystäviä tehdä" -ajatuksella ei kovin pitkään jaksa. Jos jatkuvasti, vuodesta toiseen elät ympäristössä, joka imee sinusta viimeisetkin rippeet, niin kauanko ajattelet että se kantaa? Jatkuva stressi, uupumuksen rajoilla keikkuminen sairastuttaa varmasti lopulta jokaisen. Se vaikuttaa ihmissuhteisiin, terveyteen ja elämänhallintaan. Se voi tuoda tullessaan uusia vaikeuksia, jos stressiä ja huonoa oloa alkaa lääkitsemään liialla liikunnalla, alkoholilla tai muilla addiktioilla. Oletko siis valmis ottamaan tämän riskin, sen sijaan että yrittäisit tehdä muutosta, joka voisi tuoda elämääsi lisää energiaa, iloa, valoa ja onnellisuutta?

Omannäköisen elämän rakentaminen vaatii rohkeutta. Se vaatii työtä, eniten ehkä oman pään sisällä. Mutta se on mahdollista. 

Sinun elämäsi on sinun elämäsi.

Ihanaa ja rentouttavaa heinäkuuta ihan jokaiselle. 

Terhi V

Koulukiusaajat työpaikalla

Koulujen alkaessa on noussut taas puheisiin koulukiusaaminen. Tärkeä aihe, josta ei varmasti puhuta liikaa. Mm. opettajiin kohdistuu isoja paineita siitä, että kaikenlaiseen kiusaamiseen puututtaisiin ajoissa. Kun kyse on lapsista, niin jotenkin voisi ajatella, että siihen on helpompi aikuisen puuttua ja saada asiat oikealle tolalle... Aina eivät tietysti asiat mene niin helposti putkeen.

Mutta entä silloin, kun kiusaamista tapahtuu työpaikalla? Kyseessä kun ovat aikuiset ihmiset, joiden olettaisi osaavan käyttäytyä. Valitettavan paljon työpaikoilla kuulee ja näkee kuitenkin hyvin samantyyppistä toimintaa, kuin koulukiusaamisessa. Kuppikuntia, porukan ulkopuolelle jättämistä, juoruilua, mustamaalaamista, ohittamista jne.. Millä tavalla työyhteisössä voi pärjätä, jos kokee kiusaamista?

Onhan toki monessa työyhteisössä selvät sävelet, millä tavalla pitäisi toimia, jos kokee epäasiallista käytöstä. Mutta entä jos yhteisössä ei olla valmiita nostamaan kissaa pöydälle ja kiusattu saa vain kuulla olevansa herkkähipiäinen, heikko tai muuten vaan jotenkin liian sitä tai tätä? Monen kiusaajan sanat ja teot kuitataan sillä, että "no kun se nyt on vähän tuollainen, ei siitä kannata ottaa itseensä..".

Ihminen viettää työpaikalla aikaa elämästään todella paljon. Jos kokee jäävänsä porukan ulkopuolelle, eikä koe saavansa arvostusta työssään, voi elämä käydä varsin raskaaksi.

Liian monesti työelämässä kiusattu lähtee ja kiusaaja jää. Erityisesti, jos kiusaaja on ylemmässä positiossa kuin kiusattu.
Vaatii valtavia ponnisteluja nousta vastarintaan, mikäli vastassa on ylemmässä positiossa oleva tyyppi. Monesti ei riitä sekään, vaikka kiusaamisesta olisi todisteita. Jos vielä kuviossa on nais-/mies vastakkainasettelu, niin ilman mitään feminismiäkin voidaan todeta, että alemmassa positiossa oleva naisihminen on yleensä vahvasti alakynnessä.

Tänä päivänä puhutaan valtavasti sisäisen viestinnän tärkeydestä työpaikoilla, asiallisen palautteen tärkeydestä ja että toimiva tiimityöskentely sekä henkilöstön tyytyväisyys kasvattavat yrityksen tulosta parhaiten.
Silti tuntuu, että tänä päivänä entistä enemmän tulee vastaan työpaikkakiusaamista. En uskalla edes ajatella, paljonko on tapauksia, joista kukaan ei puhua pukahda vaan kärsii sen aikaa, kun jaksaa - eivätkä kaikki jaksa. Masennustilastot ovat Suomessa kovassa nousussa ja paljon toitotetaan sitä, että ihmiset eivät jaksa työelämässä. Pistää miettimään.
Ovatko ihmiset nykyään herkkähipiäisempiä kuin ennen (kiusatut), vaiko kenties välinpitämättömämpiä (kiusaajat)?

Lähtökohtaisesti voisi kuvitella, että jokaisella työntekijällä on organisaatiossa joku funktio. Kukaan ei toki ole korvaamaton, mutta uskallan väittää, että toimiva ja hyvä yhteishenki on.

Kenen vastuulla työyhteisössä on kitkeä kiusaaminen ja varmistaa, että jokainen työntekijä saa ansaitsemansa arvostuksen niin oman työnsä osaajana kuin ihmisenäkin?

Kenen vastuulla? Ihan oikeasti.

Potkut töistä - maailmanloppu vai uuden alku?

Nykypäivänä uutiset YT-neuvotteluista tuntuvat olevan lähes jokapäiväisiä. Mutta onko työpaikan menetys aina maailmanloppu? On niitäkin (jotkut rohkeat!), jotka irtisanoutuvat oma-aloitteisesti, kun uupuvat oravanpyörässä.
On selvää, että työpaikan menetys on aina jonkinlainen pysähtymisen paikka, oli sitten kyseessä oma tahto, potkut tai jotain siltä väliltä. Tiedämmehän kaikki "kultaisen kädenpuristuksen", se lienee jotain siltä väliltä. Ihminen, joka jää työttömäksi, joutuu miettimään koko arkensa uudelleen. Rutiinit, joihin on tottunut muuttuvat tai poistuvat kokonaan. Työkaverit häviävät päivittäisestä elämästä. Olivat ne sitten mukavia tai vähemmän mukavia, niiden kanssa sitä kuitenkin vietti enemmän aikaa kuin omien lastensa tai puolisonsa kanssa.
Alussa ne, jotka ovat lähteneet omaehtoisesti tai ovat jostain syystä onnellisia saatuaan potkut, ovat autuaan innoissaan siitä, että saavat viettää aikansa kuten parhaaksi näkevät. Mikä sen ihanampaa kuin juoda aamukahvinsa rauhassa tai käydä vaikka kävelyllä keskellä päivää?
Mutta entäpä ne, joille potkut tulivat yllätyksenä? Uuden työpaikan saanti voi monestakin syystä olla kiven alla eikä ramppaaminen työvoimatoimistossa ainakaan paranna oloa. Ei ihme, että jonkinasteinen romahdus saattaa olla hyvinkin lähellä.
Entäpä sitten ne ihmiset, jotka saavat pitää työpaikkansa? Harvan työpaikan ilmapiiri parantuu YT-neuvottelujen seurauksena. Työmäärä ei myöskään aina vähene, päinvastoin. Jäljelle jääneet tekevät tuplamäärän töitä, joka tarkoittaa entistä pidempiä päiviä, lisää stressiä ja painetta. Mikä on yleensä yrityksissä YT-neuvottelujen jälkihoito? Kysyn vaan. Työhyvinvoinnista paasataan nykyään joka tuutissa. Suuremmat yritykset palkkaavat jopa erillisiä työhyvinvointi-ihmisiä, Ne, jotka eivät palkkaa, käyttävät konsultteja, joille maksetaan suuret summat hienoista prosesseista, joilla on tarkoitus parantaa henkilöstön työhyvinvointia. Kaikesta huolimatta hyvin monet työntekijät voivat huonosti ja sinnittelevät liian suurien työtaakkojensa alla. Työelämä on muuttunut kovemmaksi, vaikka samaan aikaan hyvinvointi on kovin trendikästä.
Joku tässä kuviossa taitaa olla vähän vinksallaan.