Olen tehnyt lähes koko aikuisikäni töitä melko haastavissa positioissa samalla alalla. Eksyin alalle reilu kaksikymppisenä ja kun ura lähti aukenemaan, niin sille tielle tuli jäätyä. Ensimmäisen kerran mietin omaa työuraani yli kolmekymppisenä, kun olin saanut reilun parin vuoden sisällä kaksi lasta ja prioriteetit heilahtivat aika selkeästi omasta navasta muualle. Samassa rytäkässä tapahtui paljon, burnout laittoi työkuviot uusiksi ja tuli avioero. Niinhän elämässä monesti käy - kaikki tapahtuu rysäyksellä.
Tuon rysäyksen jälkeen käväisin tekemässä yrittäjänä sitä, mikä on lähellä sydäntäni, mutta silloin aika ei ollut kypsä tuolle tielle. Niinpä palasin takaisin alalle, joka oli toki tuttu, mutta ei tuonut intohimoa omaan tekemiseen. Usean vuoden ajattelin, että rakennan tässä nyt uraani, kun lapsetkin ovat kasvaneet. Onhan se hienoa, kun käyntikortissa lukee hieno titteli ja mukava liksa tulee joka kuukausi tilille. Onhan se. Mutta sitten jokin puuttui taas peliin.
Tämä vuosi on ollut alusta saakka erityisen haasteellinen. Alkuvuodesta olin pitkään sairaslomalla ja töihin palattua, en ollut alkuunkaan työkuntoinen. No, kauaa ei tarvinnut töitä tehdäkään, kun minut laitettiin kilometritehtaalle. Kaikesta tuosta voisin kirjoittaa vaikka kirjan opetusmielessä, mutta taidan jättää väliin. Joskus on parempi kääntää uusi sivu kun jäädä lukemaan entisiä.
Vietin koko kuluneen kesän tekemättä mitään. Noin niinkuin yleisestä näkökulmasta. Mutta toki olen tehnyt paljonkin sisäistä työtä. Perannut kerros kerrokselta, että kuka minä olen ihan oikeasti vuosien kuorman alla. Kaiken sen järjettömän suorittamisen takana, miten olen elänyt lähes koko elämäni. Nyt taidan ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärtää todella sen, miksi useimmat ihmiset jatkavat suorittamista elämässään uskaltamatta pysähtyä. Pysähdys kun ajaa vääjäämättä muutokseen ja muutos on pelottavaa. Se on pelottavaa siksi, koska mikään ei enää ole entisellään. Sitä joutuu tekemään mahdollisesti myös erityyppisiä uhrauksia, kun ei kerta kaikkiaan ole enää valmis jatkamaan elämäänsä samaan malliin kuin aiemmin. Mutta moni ei ymmärrä minkä uhrauksen tekee silloin, jos toimii omia arvojaan vastaan päivästä toiseen. Tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas, joku viisas kirjoitti joskus.
Onhan tässä itsellänikin paljon (hyviä) argumentteja sen puolesta, miksi pitäisi nyt vaan "lopettaa haihattelu" ja etsiä samankaltainen työ, jota olen tehnyt tähänkin asti. Yksi suurin argumenttini on ollut ja on edelleen takaraivossa se, että minulla on kaksi lasta ja koira. Pyöritän arkeani yksin, minulla ei ole toista ihmistä vierelläni johon turvautua henkisesti tai taloudellisesti. Kieltäydyn kuitenkin uskomasta, että siitä syystä minun pitäisi myydä oma sieluni, terveyteni ja moraalini. Rakastan lapsiani yli kaiken ja uskon, että heille on parempi saada äiti joka on enemmän kotona, oikeasti läsnä ja elinvoimainen vaikka elämä muuten olisikin niukempaa. Ja tuleehan se sitä olemaan. Se on kuitenkin uhraus, jonka olen valmis tekemään. Mikään tavaramäärä ei korvaa menettyä terveyttä.
Itselläni seinä on tullut vastaan lähinnä juuri sen takia, että oma arvomaailma on täysin erilainen kuin siellä, missä olen tehnyt töitä. Bisnesmaailmassa raha puhuu ja ihmiset ovat korvattavissa. Pahimmillaan yksilö ei merkitse organisaatiolle mitään - uskokaa kun kerron, että näitä yrityksiä on paljon, jossa ihmisiä kohdellaan kuin roskaa. Minä en halua viettää suurta osaa päivästäni moisessa ympäristössä. Vielä kun siihen lisätään ala, joka ei ole sydäntä lähellä ja joka on suuressa ristiriidassa paitsi oman arvomaailman, myös oman elämäntyylin kanssa niin vaikea se on itselleen perustella, miksi pitäisi sellaiseen ympäristöön takaisin hakeutua.
Vaikka tulevaisuus on auki ja pelottavakin, niin olen ottanut jo konkreettisia askeleita uudelle tielle. Aloitin elokuussa hierojaopinnot ja olen rakastanut joka hetkeä. Uusien, mielenkiintoisten asioiden oppiminen, samanhenkiset ihmiset ja ympäristö sekä ajatus toisten ihmisten auttamisesta on jotain sellaista, mitä olen kaivannut elämääni. Mihin tämä tie vie, sitä en tiedä, mutta koen, että paluuta entiseen ei enää ole. Entinen kova bisnes-minä tuntuu kaukaiselta ja vieraalta. Näiden kuukausien aikana olen kaiken kuorman alta löytänyt sen herkän naisen, joka oli hautautuneena vuosikausia. Ja ymmärtänyt myös sen, että herkkyys ei ole heikkoutta, vaan päinvastoin.
Valoa syksyyn kaikille. Pitäkää huolta. <3
