Turbulenssista tasapainoon

Tämä omituinen vuosi alkaa olla lopuillaan. Vuosi 2020 jää varmasti kaikkien mieleen erilaisena, joillekin mullistavampana kuin toisille.

Ulkoapäin katsottuna oma elämäni on ollut kovassa turbulenssissa, mutta ehkä vastoin odotuksia, on itselläni kuitenkin rauhallinen olo. Rauhallisempi kuin vuosiin. Huolimatta siitä, että tämän vuoden saldo on aikamoinen...

Minun vuoteni alkoi apeissa tunnelmissa, kun ikävät asiat kulminoituivat niin, että löysin itseni pitkältä sairauslomalta heti helmikuun alussa. Palasin kuitenkin töihin viiden viikon jälkeen vain saadakseni kuulla, että työpaikkani on vaakalaudalla. Ja niinhän siinä kävi, että toukokuun alussa minulla ei enää ollut työpaikkaa. Isku oli aikamoinen, mutta ei oikeastaan sen vuoksi että sain potkut vaan sen vuoksi, miten asiat hoidettiin. Epäreilu irtisanominen jättää syvän trauman, jonka työstämisessä menee pitkään. Ensimmäinen tunne oli kuitenkin helpotus. Paine ja henkinen pahoinvointi oli ollut valtava jo pitkään.

Koko kesän nautin rauhallisesta elämänmenosta, mökkeilin ja otin rennosti lasten kanssa. Toki hain uutta työpaikkaakin, koska luterilainen ajatusmaailmahan ei hyväksy työttömyyttä. Samaan aikaan kuitenkin alkoi nostaa päätään ajatus, että samanlaisiin hommiin en enää haluaisi palata. Oravanpyörä, bisnesmaailma ja siellä vallitsevat viidakon lait, tunteettomuus, epäinhimillisyys ja kovat arvot eivät ole sitä, mihin itse uskon eikä se ole ympäristö, jossa haluaisin päiväni viettää.

No mutta mitäs sitten? Se on kuitenkin maailma, johon olin tottunut ja toki myös fakta, että asun kahden kouluikäisen tyttäreni kanssa yksin on sellainen, että haihatteluun ei ole varaa. Nyt olin kuitenkin saanut niin paljon osumaa, että paluu samantyyppiseen ympäristöön olisi ollut katastrofi.

Niinpä elokuun lopulla heittäydyin opiskelemaan täysin uutta alaa, kun pääsin hierojan koulutukseen. Olen nauttinut joka hetkestä ja kummallisinta on ollut parin viimeisen kuukauden harjoittelun aikana vallinnut tuttuuden tunne, kuin olisin tullut kotiin. Lähiopetustunneilla minusta on kuoriutunut rento, hauska ja nauravainen nainen - sellainen, joka olen ollut vuosia sitten. Opiskelun myötä olen tutustunut uusiin, samanhenkisiin ihmisiin ja saanut pari uutta ystävääkin. Elämä on muuttunut totaalisesti, yksinkertaisemmaksi ja rauhallisemmaksi. Ennen kaikkea merkityksellisemmäksi.

Opiskeluissa olen menestynyt tosi hyvin! Omaksi yllätyksekseni anatomian opiskelu on ollut super mielenkiintoista ja tenteistäkin olen repinyt täysiä pisteitä. Olen osannut siitäkin iloita aidosti. Onnistumisen tunteet ja se, että tuntee kuuluvansa porukkaan on ollut tärkeä osa parantumisprosessia. Parantumisprosessi siitä karmeasta kohtelusta, mitä koin työelämässä aiemmin. On ollut myös hienoa tehdä käytännön työtä, jossa työn tuloksen näkee (tai tuntee) välittömästi. Ja vielä hienompaa on ollut huomata, että pystyy jo opiskelujen tässä vaiheessa auttamaan ihmisiä omalla työllään.

Tottakai huoli tulevaisuudesta yksin lasten kanssa mietityttää välillä, kun työkuviot ovat täysin auki ja pelkällä pyhällä hengellä ei ruokaa saa pöytään. Jollain kummallisella tavalla minua ympäröi kuitenkin rauha, usko siihen että elämä kantaa. Varsinkin nuorempana tein rohkeita ratkaisuja elämässäni ja elämä silti aina kantoi. Nyt olen saanut takaisin sitä nuoruuden intoa ja uskoa tulevaisuuteen ja se on hieno tunne!

Elämä on arvaamatonta ja aivan liian lyhyt käytettäväksi murehtimiseen kaikesta, usein täysin merkityksettömistä asioista. Aika täällä kannattaisi varmaan käyttää kaikkeen siihen, mikä on itselle tärkeää. Oikeasti tärkeää.

Itselleni tärkeimpiä elämässäni ovat omat tyttäreni. Sekä rauhallinen, tasapainoinen, terveellinen elämä ja koti. Toivottavasti kaiken tämän saan pitää, vaikka elämä laittaa kapuloita rattaisiin välillä isostikin.

Muutaman päivän päässä häämöttää joulu. Jouluihmisenä se on tuntunut vaikealta jo ennakkoon, koska tänä vuonna en saa viettää joulua lasteni kanssa (avioeron huonoja puolia). Mutta nyt olen ajatellut, että kyllähän me sitä vietetään, pari päivää etuajassa vaan. Uusi vuosi sentään otetaan vastaan yhdessä ihan oikeana päivänä, meidän pieni tiivis kolmikkomme. <3 Kun keskittyy näkemään asioissa hyvät puolet, niin kyllähän niitä melkein aina löytyy.

Rauhallista loppuvuotta meille kaikille.

Hiljaisuus on voimakas vastaus

Olen kirjoittanut ennenkin näistä teemoista täällä, mutta koska ne minua edelleen koskettavat ja puhuttelevat, niin juttua riittää.

Nykyään elämänmeno tuntuu olevan melko pinnallista ja epäempaattista monellakin tapaa. Ihmiset ovat koko ajan kiireisempiä, juostaan ja suoritetaan elämää vaikka kukaan ei oikein lopulta edes tiedä, miksi. Ja mihin on niin kova kiire? Ihan kuin olisi joku päämäärä, jonne pääsee, kun riittävän paljon on suorittanut. Ehkäpä se päämäärä saavutetaan nopeammin, jos lisätään kierroksia?

Oli miten oli, kaiken kiireen keskellä maailma on muuttunut myös kylmemmäksi. Yksi mielenkiintoinen ilmiö, joka kerta toisensa jälkeen hämmentää ainakin itseäni on se, jos toinen ihminen jättää vastaamatta esimerkiksi viestiin. Toistuvasti.

Olen törmännyt tähän ilmiöön sekä työ- että henkilökohtaisessa elämässä, enkä vilpittömästi ikinä tiedä, miten näihin tilanteisiin tulisi suhtautua. Työelämässä tällaiseen törmääminen tuntui ehkä astetta absurdimmalta, kuin muuten. Varsinkin, jos kyse on haastavasta asiasta, jota viestillä yritetään kertoa tai selvittää. Tietysti meitä on moneksi, toiset viestivät mieluummin kirjoittaen ja toiset kasvotusten. Mutta niin tai näin, jos jättää toisen ihmisen viestin täysin huomiotta, se kertoo aina jostakin.

Empatiakykyinen ihminen tuskin pystyy jättämään huomiotta toisen ihmisen julki tuomaa haastavaa asiaa, vaikka kuinka tekisi mieli työntää pää puskaan sen sijaan, että kohtaisi asian. Eihän kaikki asiat ihmisten välillä ole pelkkää aurinkoa ja kukkasia, eikä tilanne yleensä parane sillä, että vaikeat asiat lakaistaan maton alle. Jossain vaiheessa törky pursuilee maton alta joka tapauksessa.

Kun ihminen uskaltaa avautua itselle tärkeästä asiasta toiselle ja vastaus on hiljaisuus, se loukkaa aina. Mitä isompi ja tärkeämpi asia, sitä isompi loukkaus. Tarkoituksellinen huomiotta jättäminen on ikävää ja tarpeetonta julmuutta.

Vaikka vastaamattomuuden takana olisi yleinen kykenemättömyys inhimilliseen kohtaamiseen, se harvoin pehmentää iskua. Se jättää aina kysymyksiä ilman vastauksia. Se tekee aina särön sieluun.

Hiljaisuus on sitä paitsi aina voimakas vastaus. Aina.

Kuka pitäisi huolta minusta?

Tämä vuosi jää varmasti kaikkien mieleen, eikä vähiten koronapandemian vuoksi. Keväällä alkaneet rajoitukset unohtuivat nopeasti, kun kesä mentiin lähes normaalilla meíningillä. Mutta nyt syksyn saapuessa virus on taas lähtenyt laajemmin liikkeelle, rajoituksia annettu uudelleen ja ihmiset alkavat väsyä. Edessä on pitkä talvi.

Itselleni talvet ovat käyneet vuosi vuodelta vaikeammiksi. Pimeys vaikuttaa kokonaisvaltaisesti mielialaani ja sitä kautta koko jaksamiseen. Nyt olen varustautunut mahdollisimman ajoissa tulevaan pimeään kauteen mm. aloittamalla lisävitamiinikuurit ronskilla kädellä, vaikka monipuolisesti ja terveellisesti syönkin. Keskityn perusasioihin; monipuolista ja terveellistä ruokaa tasaisella ruokarytmillä, riittävästi ulkoilua ja muuta liikuntaa, riittävästi unta. Silti veikkaan, että tästä talvesta tulee vaikea.

Otan nimittäin tämän talvikauden vastaan erityisen haastavissa merkeissä, vaikka elämässä valopilkkujakin löytyy. Oma työttömyys ja huoli tulevaisuudesta lienevät isoin paine, vaikka minulla suunnitelmia ja tekojakin asian eteen on koko ajan menossa. Silti usko siihen, että elämä kantaa punnitaan joka päivä.

Luin juuri artikkelin, jossa oltiin huolissaan miten ihmiset tylsistyvät, kun suositukset etätyöstä pitkittyy ja ihmisiltä jää "normaali" kanssakäyminen vähiin. Videoneuvottelut ja virtuaalikahvittelut työkavereiden kanssa eivät korvaa kasvotusten tapaamisia. Eivät tietenkään. Tämä on yksi iso asia myös omassa elämässäni nyt, kun olen työttömänä korona-aikana, jolloin suositellaan muutenkin välttämään kokoontumisia. Elämä pyörii kodin, lasten, ruuanlaiton, koiran kanssa ulkoilun, pyykinpesun ja muiden kotitöiden ympärillä. "Päiväni murmelina", niinkuin yksi ystäväni totesi. Voisi olla tietysti huonomminkin.

Tosiasia kuitenkin on, että työttömyys, huoli omasta ja lasten pärjäämisestä tulevaisuudessa on aikamoinen paine kannettavaksi, vaikka miten positiivisesti asioita miettii. Elämän arvaamattomuus ja ymmärrys siitä, ettei todella voi tietää, miten elämä rakentuu tästä eteenpäin vie voimia. On uskallettava luottaa johonkin, mistä ei ole mitään tietoa. Uskallettava heittäytyä elämänvirtaan ja uskoa siihen, että elämä kantaa. Mutta pimeinä hetkinä sitä jokin kuiskuttaa korvaan, että entä jos ei kanna? Mitä sitten tapahtuu?

Kaikilla meillä on omat haasteemme elämässä ja on hyvä myös miettiä niitä laajemmassa kuvassa. Siksi itsekin ajattelen, että itse asiassa minulla on asiat kuitenkin aika hyvin. On silti inhimillistä tuntea pelkoa, riittämättömyyttä, surua, vihaa tai mitä tahansa ikäviäkin tunteita. Se on ihmisyyttä.

Tänä päivänä harva haluaa myöntää olevansa tarvitseva. Edelleen on hyväksyttävämpää ja jopa toivottavaa näyttää ulospäin, että hyvin menee. Elämää pyöritetään vinhaa vauhtia, niin vinhaa, ettei välttämättä edes itse tiedosteta omia ajatuksia ja tunteita. Ja onhan se pelottavaa pysähtyä miettimään, miten itsellä oikeasti menee. Yleensä ne pysähdykset voivat tietää muutoksia elämässä ja sehän se vasta on pelottavaa. Oli kyse sitten työstä, parisuhteista tai mistä tahansa niin kaikkea yhdistää ihmisen pyrkimys osoittaa pärjäävänsä ja mielellään todella hyvin. Ja yleensä se pärjääminen vaatii sen, ettei vaikeita tunteita sovi tuntea eikä vaikeista asioista puhuta. Ei töissä, eikä kotona.

Vaikeista asioista puhuminen vaatii toisen ihmisen kohtaamista, oli kyse sitten työilmapiirin haasteista ja ystävyys- tai parisuhteen kiemuroista. Harva on valmis kohtaamaan toisen ihmisen aidosti, sydän auki ja miten olisikaan, jos ei anna edes itsensä tuntea vaikeita tunteita? Onhan tuossa kaikessa valtava riski siihen, että sattuu.

Yksi ihmisen perustarpeista on kuitenkin nähdyksi tuleminen. Se ei häviä minnekään, vaikka maailma muuttuu kovemmaksi ja inhimillisyys ihan kaikessa tuntuu olevan kortilla.

Minä olen tottunut elämään ilman parisuhdetta. Olen tottunut pyörittämään arkeani lasten ja koiran kanssa ja pääsääntöisesti nautin siitä. Mutta täytyy myöntää, että varsinkin tällä hetkellä tuntuu nousevan yksi kysymys ilmoille aina, kun väsymys ja paine tulevaisuudesta iskee päälle isommin. Tuo kysymys pitää sisällään nimenomaan nähdyksi tulemisen tarpeen ja inhimillisen kaipuun yhteydestä toiseen ihmiseen:

Kuka pitäisi huolta minusta?

Sitten hetki menee ohi ja elämä jatkuu, ihan niinkuin se on jatkunut tähänkin saakka. Tulee iloisempia hetkiä ja silloin taas näkee kaiken valoisammin. Ymmärtää, että voisi olla huonomminkin. Tietää, että sitä pärjää ja elämä kantaa. Toivottavasti.

Voimia kaikille tähän pimeään syksyyn ja tulevaan talveen. <3

Kuka sinä olet kaiken kuorman alla?

Olen tehnyt lähes koko aikuisikäni töitä melko haastavissa positioissa samalla alalla. Eksyin alalle reilu kaksikymppisenä ja kun ura lähti aukenemaan, niin sille tielle tuli jäätyä. Ensimmäisen kerran mietin omaa työuraani yli kolmekymppisenä, kun olin saanut reilun parin vuoden sisällä kaksi lasta ja prioriteetit heilahtivat aika selkeästi omasta navasta muualle. Samassa rytäkässä tapahtui paljon, burnout laittoi työkuviot uusiksi ja tuli avioero. Niinhän elämässä monesti käy - kaikki tapahtuu rysäyksellä.

Tuon rysäyksen jälkeen käväisin tekemässä yrittäjänä sitä, mikä on lähellä sydäntäni, mutta silloin aika ei ollut kypsä tuolle tielle. Niinpä palasin takaisin alalle, joka oli toki tuttu, mutta ei tuonut intohimoa omaan tekemiseen. Usean vuoden ajattelin, että rakennan tässä nyt uraani, kun lapsetkin ovat kasvaneet. Onhan se hienoa, kun käyntikortissa lukee hieno titteli ja mukava liksa tulee joka kuukausi tilille. Onhan se. Mutta sitten jokin puuttui taas peliin.

Tämä vuosi on ollut alusta saakka erityisen haasteellinen. Alkuvuodesta olin pitkään sairaslomalla ja töihin palattua, en ollut alkuunkaan työkuntoinen. No, kauaa ei tarvinnut töitä tehdäkään, kun minut laitettiin kilometritehtaalle. Kaikesta tuosta voisin kirjoittaa vaikka kirjan opetusmielessä, mutta taidan jättää väliin. Joskus on parempi kääntää uusi sivu kun jäädä lukemaan entisiä.

Vietin koko kuluneen kesän tekemättä mitään. Noin niinkuin yleisestä näkökulmasta. Mutta toki olen tehnyt paljonkin sisäistä työtä. Perannut kerros kerrokselta, että kuka minä olen ihan oikeasti vuosien kuorman alla. Kaiken sen järjettömän suorittamisen takana, miten olen elänyt lähes koko elämäni. Nyt taidan ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärtää todella sen, miksi useimmat ihmiset jatkavat suorittamista elämässään uskaltamatta pysähtyä. Pysähdys kun ajaa vääjäämättä muutokseen ja muutos on pelottavaa. Se on pelottavaa siksi, koska mikään ei enää ole entisellään. Sitä joutuu tekemään mahdollisesti myös erityyppisiä uhrauksia, kun ei kerta kaikkiaan ole enää valmis jatkamaan elämäänsä samaan malliin kuin aiemmin. Mutta moni ei ymmärrä minkä uhrauksen tekee silloin, jos toimii omia arvojaan vastaan päivästä toiseen. Tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas, joku viisas kirjoitti joskus.

Onhan tässä itsellänikin paljon (hyviä) argumentteja sen puolesta, miksi pitäisi nyt vaan "lopettaa haihattelu" ja etsiä samankaltainen työ, jota olen tehnyt tähänkin asti. Yksi suurin argumenttini on ollut ja on edelleen takaraivossa se, että minulla on kaksi lasta ja koira. Pyöritän arkeani yksin, minulla ei ole toista ihmistä vierelläni johon turvautua henkisesti tai taloudellisesti. Kieltäydyn kuitenkin uskomasta, että siitä syystä minun pitäisi myydä oma sieluni, terveyteni ja moraalini. Rakastan lapsiani yli kaiken ja uskon, että heille on parempi saada äiti joka on enemmän kotona, oikeasti läsnä ja elinvoimainen vaikka elämä muuten olisikin niukempaa. Ja tuleehan se sitä olemaan. Se on kuitenkin uhraus, jonka olen valmis tekemään. Mikään tavaramäärä ei korvaa menettyä terveyttä.

Itselläni seinä on tullut vastaan lähinnä juuri sen takia, että oma arvomaailma on täysin erilainen kuin siellä, missä olen tehnyt töitä. Bisnesmaailmassa raha puhuu ja ihmiset ovat korvattavissa. Pahimmillaan yksilö ei merkitse organisaatiolle mitään - uskokaa kun kerron, että näitä yrityksiä on paljon, jossa ihmisiä kohdellaan kuin roskaa. Minä en halua viettää suurta osaa päivästäni moisessa ympäristössä. Vielä kun siihen lisätään ala, joka ei ole sydäntä lähellä ja joka on suuressa ristiriidassa paitsi oman arvomaailman, myös oman elämäntyylin kanssa niin vaikea se on itselleen perustella, miksi pitäisi sellaiseen ympäristöön takaisin hakeutua.

Vaikka tulevaisuus on auki ja pelottavakin, niin olen ottanut jo konkreettisia askeleita uudelle tielle. Aloitin elokuussa hierojaopinnot ja olen rakastanut joka hetkeä. Uusien, mielenkiintoisten asioiden oppiminen, samanhenkiset ihmiset ja ympäristö sekä ajatus toisten ihmisten auttamisesta on jotain sellaista, mitä olen kaivannut elämääni. Mihin tämä tie vie, sitä en tiedä, mutta koen, että paluuta entiseen ei enää ole. Entinen kova bisnes-minä tuntuu kaukaiselta ja vieraalta. Näiden kuukausien aikana olen kaiken kuorman alta löytänyt sen herkän naisen, joka oli hautautuneena vuosikausia. Ja ymmärtänyt myös sen, että herkkyys ei ole heikkoutta, vaan päinvastoin.

Valoa syksyyn kaikille. Pitäkää huolta. <3

Pysähtyminen kannattaa, kokeile edes!

Olen sattuneesta syystä pystynyt viettämään rauhallisen kesän, joka tuli enemmän kuin tarpeeseen. Kevään kynnyksellä kehoni kävi pahasti ylikierroksilla johtuen kuukausia kestäneistä uniongelmista, stressistä sekä kaikenlaisista haasteista, mitä elämä on heitellyt tielleni jatkuvalla syötöllä.

Toukokuun alusta lähtien olen antanut itselleni aikaa rauhoittumiseen. Lopetin crossfitin treenaamisen, joka oli minulle aivan liian rankka laji ottaen huomioon kokonaiskuormitukseni sekä sen, missä jamassa kehoni oli. Monta kuukautta ajattelin, että treenaaminen auttaa nollaamaan stressiä ja että se auttaa minua pysymään kunnossa, vaikka nimenomaan tiesin, että kova treenaaminen ei ole järkevää kovan stressin alaisena. En liene ensimmäinen ihminen, joka kyllä tietää asioita mutta ei tuo tietojaan käytäntöön. Kova treenaaminen potkii entisestään kuormittunutta kehoa, jonka seurauksena kortisoli (stressihormoni) kehossa nousee. Ja se taas tekee sen, että keho on jatkuvassa hälytystilassa. Tästä on kirjoitettu paljon ja tietoa kyllä löytyy netistä vaikka kuinka paljon, mikäli aihe kiinnostaa enemmän.

Mutta takaisin alkuun... Olen siis yli kolme kuukautta nyt käytännössä keskittynyt rauhalliseen elämänrytmiin, nauttinut kesästä läheisteni kanssa ja tehnyt asioita, joita haluan tehdä. Olen lukenut valtavasti ja mennyt syvälle oman pään sisään. Liikuntana on ollut joka-aamuiset lyhyet venyttelyhetket, kävelylenkit joko koiran kanssa tai ilman ja muutamia joogaharjoituksia. Tämä tuntuu herättävän jonkin verran ihmettelyä ihmisissä. Useampi tuttavani ja ystäväni on kysellyt, että siis "mitä sä oot niinkuin tehnyt nyt kesällä"? Kun sitten kerron, niin tulee lähes poikkeuksetta ihmettelyä, että "ai sä et treenaa enää lainkaan siis mitään" tai "miten sä oikein saat ajan kulumaan, jos et tee mitään"? 

No niin, ihmiset. Jos on pidemmän aikaa elänyt äärirajoilla oravanpyörässä, polttanut kynttilää molemmista päistä ja ollut kaikenlaisissa elämän mankeleissa SEKÄ työ-ETTÄ yksityiselämässä, niin keho käy ylikierroksilla todella pahasti. Siis todella. Siitä toipuminen ja oman kehon sekä mielen tasapainoon saaminen ei ole mikään ihan parin viikon, ei edes parin kuukauden juttu. Jos tässä elämässä jotain osataan tehdä, on suorittaa. Minä en halua enää suorittaa elämää. Olen suorittanut sitä viimeiset 20 vuotta, varmaan enemmänkin. Tiukassa tuntuu olevan yleinen ajatus siitä, että ihminen on tärkeä ja arvokas vain jos kalenteri on täynnä, rahaa pursuaa taskuista, koti on kiiltävän puhdas ja kroppa on koko ajan kuin huippu-urheilijalla. Ja niin edelleen. Been there, done that.

Olen ollut ennenkin tilanteessa, jossa elämä iski seinää pystyyn ja tuli totaalinen pysähdys. Mutta ihminen on siitä omituinen otus (ainakin jos on kova pää, kuten allekirjoittaneella), että kun on levännyt ja saanut itsensä näennäisesti toimintakuntoon, sitä saattaakin palata entiseen. Näin kävi minulle. Palasin oravanpyörään polttamaan kynttilää molemmista päistä, SUORITTAMAAN elämääni, koska se oli ainoa tapa, jonka tiesin. Olin aina elänyt niin ja vaikka ensimmäisen pysähdykseni aikoihin sain oivalluksia muusta, ne eivät riittäneet. Tarvittiin lisää kuoppia polulle ja kun nekään eivät auttaneet, niin elämä nosti toistamiseen seinän eteeni, jolloin ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pysähtyä. Ja hyvä niin.

On valtavan helppoa etsiä syitä omiin ongelmiin ja haasteisiin muualta, kuin itsestä. Totuus kuitenkin on, että vain itseään voi muuttaa. Elämässä tulee vastaan vaikeita tilanteita ja haastavia ihmisiä, mutta sinä itse voit päättää, miten niihin suhtaudut. Olen aina ollut varsin suorapuheinen ja nopea reagoimaan. Uskokaa kun sanon, että ne eivät aina ole hyviä ominaisuuksia. Aidosti olen ajatellut sen olevan hyvä asia ja jos minua on kohdeltu huonosti, olen tuonut mielipiteeni varsin selkeästi esille. Näin kauniisti sanottuna. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen ymmärtänyt, ettei se ehkä ole ollut pelkästään hyvä asia. Omaa pahaa oloaan ei tarvitse oksentaa toisen ihmisen päälle, huolimatta siitä, että se olisi oikeutettua. Tämä on minulle valtavan iso valaistus! Tämä ei myöskään tarkoita, etteikö itseään saisi puolustaa. Mutta kannattaa miettiä, onko täyslaidallisen lataaminen se paras vaihtoehto.

Huomaan, että eksyin vähän laajemmalle tielle tässä kirjoituksessani mutta menköön. Alkuperäinen ajatukseni oli kirjoittaa siitä, miten tärkeää on pysähtyä. Jos elät jatkuvan paineen ja kiireen alla, et kuule itseäsi. Mikäli siis elämäsi on yhtä suorittamista, niin kannattaa oikeasti miettiä, miksi ei voi pysähtyä. Jos keho on jatkuvassa stressitilassa, niin kannattaako sitä piiskata lisää esimerkiksi kovalla treenillä? Voin kertoa, ei kannata. Ja tiedoksi kaikille suorittajille ja himotreenaajille; kävely on parasta perusliikuntaa ja venyttely on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Rasittunut keho ei tarvitse maratoonia, crossfit-treeniä korkeilla sykkeillä tai muutakaan piiskaamista, vaan se tarvitsee huolenpitoa.

Ole armollinen kehollesi. Ole armollinen itsellesi.

Rauhallista sunnuntaita kaikille. <3

Aamulenkin pysähdys lempipaikassani. 

Mutku, sitku vai nytkö?

Olen perustanut tämän blogin vuonna 2013, jolloin kävin läpi haastavia aikoja elämässä. Tuolloin työuupumuksen myötä tuli pysähdys, jolloin kyseenalaistin lähes kaiken sen, millä tavalla olin siihen asti elänyt.

Aika perustarina monelle tänä päivänä.

Vaan kun on kova pää, tarvitaan vähän enemmän elämältä iskuja, jotta ymmärtää. Seitsemän vuotta sitten nousin aika syvältä ja muutaman etsikkovuoden jälkeen palasin takaisin siihen meininkiin, jossa olin sairastunut - siihen kuuluisaan oravanpyörään. Tällä kertaa elämä näytti vähän tiukemmin, millä tavalla kiire, huono työilmapiiri, jatkuva paine, kylmä liike-elämä ja kovat arvot omaavat ihmiset vaikuttavat minuun. Ja miten huonosti sovin tuollaiseen kuvioon.

Tämän vuoden toukokuussa, yli vuoden rimpuilun, kipuilun ja huonosti voimisen jälkeen tuli isku, joka todennäköisesti oli minulle onnenpotku, vaikka aiheuttaakin paljon epävarmuutta. Sain potkut työstäni, jonka piti olla minulle hieno askel ja mahdollisuus. Kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää.

Nyt, parin kuukauden totaalisen levon ja rauhoittumisen jälkeen olo on yllättäen levollinen. Tulevaisuus on auki, mutta jokin kummallinen rauha on laskeutunut. Luottamus elämään, sitä se lienee.

Silloin seitsemän vuotta sitten työuupumuksen seurauksena lähdin hetkeksi tielle, jonka koin omakseni. Niinkuin moni muukin, lähdin minäkin silloin yrittäjäksi hyvinvointialalle. Jouduin kuitenkin vuoden yrittämisen jälkeen tekemään vaikean päätöksen ja palasin oravanpyörään, koska koin painetta perheen toimeentulosta. Mielenkiintoista sinänsä, koska olinhan tuolloin naimisissa ja tulonlähteitä perheessä oli kaksi.

Toisin on nyt. Olen tällä hetkellä huomattavasti haastavammassa tilanteessa, koska elän yksin kahden tyttäreni ja koiran kanssa. Siitä huolimatta on vaikea jättää huomiotta niitä tosiasioita, joita tämä "toinen isku" ja nykyinen tilanne on nostanut tietoisuuteeni. Omia arvoja vastaan ei voi elää loputtomasti.

Helppoja päätöksiä ei näissä tilanteissa ole ja onnellakin taitaa olla oma osansa kaikessa. Ensimmäinen askel on kuitenkin jo otettu, siitä ehkä lisää syksyn koittaessa. :)

Nyt on vielä kesää jäljellä ja aion nauttia joka hetkestä, erityisesti kiireettömästä olemisesta rakkaideni kanssa. Se on lopulta kaikki, millä on merkitystä.

<3

Uusi motivaatiovihkoni tulevaisuuden visioille ja unelmille.

Pärjääminen jää päälle

Olen viime aikoina lukenut erityisen paljon. Viimeisimpiä lukemiani kirjoja on Maaret Kallion uutuus Voimana Toivo. Siinä oli monia asioita, jotka ovat itselleni tuttuja teemoja ja tänään haluaisin nostaa esiin pärjäämisen.

Maaret Kallio kirjoittaa kirjassa näin: "Olemme kehittyneet kestämään liikaa. Pärjääminen on kuin vaihde, joka jää monella jumiin". Tunnistan tämän hyvin. Kun on pitkään pyörittänyt elämää yksin ja noussut ylös yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka elämä on heitellyt niin sitä ikäänkuin turtuu ja tottuu. Näin sen kuuluu ollakin, tätä on elämä. 

Toinen, tähän liittyvä teema kirjassa oli meidän ihmisten tapa auttaa toisia. Kuinka helposti elämää kolhineelle sanotaan, että voit aina soittaa minulle jos tarvitset jotain. Ajatus on hyvä, mutta toteutus jää puolitiehen. Monesti elämän kolhima ei jaksa, kykene, osaa tai kehtaa soittaa tai pyytää apua.

Helposti sitä ajattelee, että kaikilla on omat kiireensä ja kyllä tässä nyt vaan täytyy pärjätä yksin. Kun on ennenkin pärjännyt. Pärjääminen on ikäänkuin vahvuuden osoitus ja sitä kautta tavoiteltava asia, vaikka tosiasiassa avun pyytäminen olisi sitä todellista vahvuuden osoitusta.

"Huolenpitämisen kauneus on surullisesti jäänyt pärjäämisen varjoon", sanoo Maaret Kallio kirjassaan. Näinhän se on. Miten paljon helpompi olisikaan tarttua yksilöityyn avuntarjoukseen, kuin yleisesti heitettyyn "soittele, jos tarvitset jotain" -lausahdukseen.

Kiire on tämän päivän sana. Mitä kiireisempi elämä, sitä tärkeämpi ja menestyneempi ihminen. Kiireinen elämäntyyli tekee väistämättä myös sen, ettemme ehdi huomata toisiamme, aidosta kohtaamisesta puhumattakaan. Ihmissuhteet ovat menneet "small talk" -tasolle, jossa kysellään kuulumisia, mutta ei oikeasti haluta kuunnella, jos vastaus onkin jotain muuta kuin että hyvin menee. Tai jos kuunnellaan, niin kuitataan toisen vaikeudet kauhistelevilla kommenteilla ja välittävillä viesteillä, jotka nekin loppuvat, kun oma kiireinen elämä vie mennessään. Eikä se ole pahantahtoista, sitä ei vaan ihminen taivu kaikkeen. Pitää priorisoida, kun on niin paljon kaikenlaista elämässä. 

Ajatellaan, että jokainen on kuitenkin vastuussa omasta elämästään, joten jos tarvitsee apua niin on omalla vastuulla pyytää sitä. Niin. Valitettavasti kaikki eivät siihen syystä tai toisesta pysty.

Yritän kyllä itse muistaa tämän, kun läheiseni on avun tarpeessa. Maailmaan tarvitaan paljon enemmän lempeyttä, huomaavaisuutta ja inhimillisyyttä.

Ja usemmiten apua kaipaavat eniten juuri he, joita elämä heittelee isolla kädellä toistuvasti ja jotka siitä huolimatta näyttävät pärjäävän hienosti. Juuri heillä pärjääminen on jäänyt päälle.

Aitous ja välittäminen eheyttää

Tänään on äitienpäivä.
Olen onnekas, sillä olen kahden huikean upean tyttölapsen äiti.
Varsinkin nyt, kun elämä on tarjoillut pitkään tervaa ja tuonut eteeni ihmisen pahuuden toistuvasti, tuntuu lasten luontainen vilpittömyys ja hyvyys erityisen kauniilta.

Tänä aamuna tuikkivat kahden neitokaisen silmät, kun silmäni kostuivat kyyneliin upeasta äitienpäivän yllätyksestä. Tytöt lähtivät aikaisin aamulla ulos ja ajattelin, että hakevat todennäköisesti kimpun valkovuokkoja. Niin he tekivätkin, mutta myös toisen yllätyksen.
Tullessaan sisälle, he pyysivät sulkemaan silmäni ja kuljettivat minut olohuoneen ikkunan ääreen. Sen jälkeen sain avata silmät ja katsoin alas, kuten minua ohjeistettiin.
Lapseni, nuo ihanat, empaattiset ja hyväsydämiset tytöt olivat käyneet tekemässä taidetta piha-asfaltille. Lukuisiä piirrettyjä sydämiä ja valtavan kokoinen äitienpäivän toivotus siinä silmieni edessä! Pakahdus!

Tänään ja joka päivä muutenkin, olen kiitollinen tytöistäni. Vaikka maailma tuntuisi kaatuvan päälle ja elämä tuovan eteeni pahuutta, on minulla kuitenkin annettu maailman suurin onni. Saan olla äiti.

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille. <3

Poikkeusolot toivat pakkopysähdyksen

Elämme poikkeusoloissa, joka tarkoittaa käytännössä etätyötä ja -koulua. Sosiaalisten kontaktien minimointia. Pelkoa ja huolta tulevasta... Paljon kysymyksiä ilman vastauksia. Kukaan ei tiedä, kauanko tämä kestää ja miten tämä päättyy. Ei ihme, että tilanne aiheuttaa ahdistusta monissa.

Itselläni mieliala on painunut todella alas ja vaikka työt hoituvat, lasten etäkoulu sujuu ja arki rullaa näinkin eteenpäin ihan hyvin, niin jotenkin sitä elää sumussa. Ei paljon hymyilytä.
Kun yhtäkkiä viedään vapaus ihan siihen tavalliseen arkeen, alkaakin arvostamaan kovasti sitä aikaa, kun pystyi tapaamaan kaverin kahvilassa tai käymään kaupassa ilman pelkoa.

Itselläni on ollut tahmea alkuvuosi, joka on seurausta tahmeasta viime vuodesta. Viiden viikon sairausloman jälkeen palasin töihin hieman puolikuntoisena, mutta toiveikkaana. Meni pari viikkoa, kun tämä koronahärdelli iski päälle ja nyt tässä tuntuu menneen koko maailma sekaisin.

Täytyy kyllä silti sanoa, että olen nauttinut siitä rauhasta, jonka tämä poikkeustilanne on tuonut tullessaan. Elämä on väkisinkin hidastunut, kun ei enää tarvitse esimerkiksi kiirehtiä työpaikalle pääkaupunkiseudun ruuhkassa (koska etätyö), osan matkaa autolla ajaen ja osan matkasta metrossa istuen ja lopun edestä reipaasti kävellen. Työmatkaani liittyy monenmoista ja siihen suttaantuukin vajaa tunti aina suuntaansa. Sehän ei täällä pääkaupunkiseudulla ole kovin kummoinen aika, mutta nyt kun sitä ei tarvitse tehdä, niin kyllähän se jo pelkästää laskee kierroksia ja stressitasoja aika paljon.
Lisäksi olen saanut olla lasteni kanssa vieläkin enemmän kuin normaalisti. Nautin siitä, kun saamme syödä rauhassa aamiaista ennen etäkoulun ja -työn alkua. Päivällä lounastamme yhdessä ja päivän päätteeksi käymme ulkoilemassa rauhassa ennen päivällistä. Ihanaa!

Että kyllähän tämä kaikki on laittanut miettimään, taas kerran... Mietin paljon jo sairaslomani aikana sitä, minkälainen elämä olisi sopiva minulle? Mikä pitäisi herkän hermostoni tasapainossa ja ennen kaikkea, miten ihmeessä en ole aiemmin ymmärtänyt tätä kokonaisuutta, vaan olen kaikin keinoin yrittänyt elää elämää kuten olen kuvitellut, että se jostain syystä pitää elää. Ikäänkuin olisi normaali olotila, että kärsii unettomuudesta ja jatkuvasta stressitilasta. Kaikkihan selittyy helposti niillä paljon puhutuilla ruuhkavuosilla. Niinpä niin.
Hammasta purren, vaikka läpi harmaan kiven. Semmoista se elämä vaan on, pitää oppia sopeutumaan...
Pitääkö tosiaan? Vai pitäisikö vihdoin, nyt 44-vuotiaana katsoa omaa elinpiiriään ja miettiä, onko tässä ne elementit, jotka haluan ja jotka sopivat juuri minulle?

Ihminen saattaa toimia automaattiohjauksella suuren osan elämästään ilman, että pysähtyy miettimään sen enempää. Yleensä tarvitaan jokin isompi elämänmuutos, että alkaa kyseenalaistamaan arvomaailmaansa tai omaan tapaansa elää. Kaikkia ei henkinen kasvu edes kiinnosta. Ja vaikka se kiinnostaisikin, vaatii valtavaa rohkeutta repiä omia muurejaan tai rakennelmiaan palasiksi. Sen vuoksi niin yleensä tapahtuukin vasta, kun ihminen ei kerta kaikkiaan enää jaksa tai pysty elämään saman kaavan mukaan. Siltikin muutos voi olla vuosien tie.
Itselläni jonkinlainen prosessi alkoi 2013 ja erilaisten käänteiden jälkeen kuitenkin olen päätynyt kuormittamaan itseäni kahta kauheammin. Kun on oikein kova pää, joutuu hakkaamaan sitä useamman kerran samaan seinään ennen kuin menee perille. Elämä kyllä järjestää sellaisia olosuhteita ja ihmisiä eteesi, jotka pakottavat miettimään omaa elämää perustuksia myöten. Ainakin näin itselleni on käynyt.

Aika näyttää, mitä tämä pakotettu pysähtyminen tuo tullessaan meille jokaiselle. Toivon, että tämä tuo vähintäänkin inhimillisyyttä meihin ihmisiin. Ihan jokaiseen. Ja toivon myös, että kun poikkeustilanne on ohi ja elämä palautuu jotakuinkin normaaliksi, jotain olisi silti muuttunut pysyvästi siinä, millä tavalla me ihmiset kohtelemme toisiamme. Niin yksityis- kuin työelämässäkin.

T

Pakon edessä itsekkäinkin ihminen havahtuu

Koronavirus valtaa maailmaa ja me täällä piskuisessa Suomessakin elämme tällä hetkellä poikkeusoloissa. Tätä erikoista tilannetta on viikko takana ja oikeastaan vasta nyt alkaa itselleni iskeytyä päähän tilanteen vakavuus. Kulunut viikko on toki mennyt etätöissä ja muutenkin neljän seinän sisällä, paitsi luonnossa ulkoilua on tullut harrastettua runsaasti.
Silti jollain tavalla viikko on mennyt sumussa. Sitä seuraa uutisia 24/7 ja joka paikasta tuutataan toinen toistaan ahdistavimpia uutisia koronaviruksen aiheuttamasta kaaoksesta. Tai kurittomista kansalaisista, jotka vähät välittävät ohjeista tai linjauksista - eihän tänne Suomeen nyt mikään virus kunnolla iske, tai ei ainakaan itseen ja jos iskee, niin sehän on vaan flunssa.
Mutta uskon siihen, että ihminen katsoo peiliin kun on pakko. Itsekkäinkin ihminen joutuu taipumaan pakon edessä, ainakin haluan uskoa siihen.
Tämän päivän Iltasanomissa on haastattelu, joka pysäytti monilta osin. Haastattelussa Elisabeth Rehn sanoi: "Ehkä saamme inhimillisen lämmön takaisin. Suomesta on tullut ihmissuhteissa kylmä maa".

Valitettavasti olen samaa mieltä. Kylmä maa ja kylmät arvot. Ehkäpä tämä kriisi kestää niin kauan, että se pakottaa muuttumaan. Ehkäpä kaiken tämän jälkeen työyhteisöt ovat inhimillisempiä, parisuhteet lämpimämpiä ja ihmiset kaikin puolin empaattisempia. Ehkäpä.

Samaisessa haastattelussa Rehn totesi myös: "Ehkä on hyväkin, että asioiden tutkiskeluun pakotetaan. Ihminen voi pärjätä elämässä hyvin vähällä".

Niin.

Voimaa ihan jokaiselle. <3

Mikä on riittävästi itsellesi?

Taas on se aika vuodesta, kun joka toinen ihminen aloittaa uuden elämän. Erilaiset kuntoilutahot huutavat kilpaa tarjouksia, jotta joulukuussa ylensyöneet voisivat päästä eroon pöhötyksestä ja ennen kaikkea ehtiä hyvin kesäkuntoon.

Omalla kohdallani on nyt kirkastunut aika erilainen näkökulma ja itselleni hieman hämmentäväkin ajatus siitä, millainen oman elämäni kokonaisuus tulee jatkossa olemaan...

Olen kyllä jo useamman kuukauden osaksi tietoisesti, osaksi alitajuisesti miettinyt, että "jottain pittäis tehdä", kun tunnit ei meinaa vuorokaudessa riittää ja jatkuva riittämättämyyden tunne vaivaa.

Olen useasti kirjoittanut täällä blogissanikin kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tärkeydestä, armollisuudesta itseään kohtaan ja nykypäivän suorituskeskeisyyden kiroista.

Mutta silti havahduin nyt itse siihen, että oma arkeni on nimenomaan sitä suorittamista. Edelleen, vaikka minun pitäisi jo tietää paremmin.

Senpä vuoksi tämän vuoden teemani tulee olemaan armollisuus ja keskittyminen omaan hyvään oloon. Tasapaino.

No mikä sitten on eri tavalla kuin ennen, olenhan näistä asioista paasannut jo pitkään? Minäpä kerron...

Reilu 1,5 vuotta sitten hurahdin crossfittiin. Siitä lienee useimmilla jonkinlainen käsitys, mutta niille tiedoksi jotka eivät siitä mitään tiedä - se on vaativa ja monipuolinen urheilulaji, joka haastaa jatkuvasti.

Olen havahtunut itse monesti siihen, että crossfit piireissä käsitys ns. normaalista hyväkuntoisesta ihmisestä hämärtyy. Samoin kuin käsitys ns. normaalista treenaamisesta. Kävelylenkki ei ole mitään, eikä oikein mikään muukaan missä ei hiki lennä niin, että meinaa taju lähteä. Tosin voihan se olla, että tämä on vain minun ajatukseni, joka on vääristynyt, kun olen noissa piireissä pyörinyt.

Joka tapauksessa olen havahtunut siihen, että paine treenaamisesta on päällä jatkuvasti ja vaikka nautin edelleen crossfitistä, niin kokonaistilanteeni vaatii toimenpiteitä. Arkeni ei kerta kaikkiaan ole sellainen, että voisin aktiivisesti harrastaa tätä lajia. Eikä paine siitä, että "pitäisi päästä" treenaamaan ainakaan auta elämäni kokonaiskuormitusta.

Arkeni itsessään on hektistä. Minulla on kaksi lasta ja koira, joista lapset asuvat luonani 60%:sti ja koira 100%:sti. Työmatkani on vähintään 45 minuuttia suuntaansa ja muutenkin työpäiväni ovat haastavia. Nukun liian vähän ja heikosti, joka johtunee pitkittyneestä unettomuudesta ja vuosia jatkuneesta stressitilasta, joka johtuu erilaisista asioista joihin en tässä nyt pureudu sen enempää. Elämäni on siis jatkuvaa aikatauluttamista, palapeliä ja välillä ihan vaan selviytymistä.

Miten tällaiseen arkeen sopii rankka treenaaminen monta kertaa viikossa? No huonosti.

Ensimmäistä kertaa uskalsin katsoa totuutta silmiin ja myös miettiä, että miksi minun pitää jatkuvasti haastaa itseäni kovempiin suorituksiin? Miksi minun pitäisi saada vedettyä maasta vähintään 100 kg tai oppia kävelemään käsilläni? Toki saan uuden oppimisesta ja itseni haastamisesta kicksejä ja se kai siinä onkin... Olen tehnyt sitä, koska se on kivaa. Vai onko sittenkään? Täytyy sanoa, että ainakin nyt on pienen huilin ja mietinnän paikka.

Sen sijaan, että näin tammikuun alussa siis tekisin valtavia tavoitteita kuntoilun tai kesäkuntoon pääsemisen suhteen, niin aion vetää hennosti pakkia. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että urheilen niin kuin arkeeni sopii ja joka tuntuu minusta hyvältä, oikeasti. Minun osaltani tämä tarkoittaa myös sitä, että joudun kyseenalaistamaan omia mielipiteitäni ja käsityksiäni siitä, mikä on riittävästi. Tästä eteenpäin siis esimerkiksi koiran kanssa lenkkeily on minulle liikuntaa. Tähän asti se on ollut "vain" kävelyä. Aion elvyttää myös joogaharrastukseni, koska se tekee hyvää ennen kaikkea mielelleni.

Ymmärrys siitä, ettei minun tarvitse todistella kenellekään mitään piiskaamalla itseäni huimiin suorituksiin urheilussa tai muuallakaan on aika lohdullinen ja valaisevakin. Veikkaan, että yllättävän moni suorittaa elämäänsä juurikin siksi, että voisi tuntea olevansa jollakin tavalla yleisesti hyväksytympi tai erityinen muiden silmissä. Itsetuntoa buustaa kummasti, kun huomataan - siihen kai tämän päivän somepostailukin pitkälti perustuu. Harvempi meistä vaan sitä myöntää.

Toivon niin itselleni kuin kaikille muillekin tasapainoista ja hyvää oloa tälle vuodelle. <3