Voit katkeroitua tai kasvaa. Valinta on sinun.

Minulla on ollut elämässäni aika paljon haasteita. On ollut potkuja, työttömyyttä, avioero, pari uupumusta, epäterveitä ihmissuhteita.. Muun muuassa näitä.

Lisäksi minulla on aina ollut vahva oikeudenmukaisuuden taju. Ei ole ihan pari kertaa, kun olen ollut "barrikaadeilla", jos minua tai jotain kanssaihmistä kohtaan on toimittu epäoikeudenmukaisesti. Jo lähes 10 vuotta sitten eräs silloinen kollegani sanoi, että "kannattaa valita taistelut, jotka voi voittaa". Ajattelin jo silloin, että onpa hyvin sanottu, mutta valitettavasti en itse ymmärtänyt toimia sen mukaisesti vielä pitkään aikaan sen jälkeen. Olen siis hakannut päätäni seinään useasti asioiden ja ihmisten kanssa, jotka ovat toimineet ja menneet vastoin oikeustajuani. Ja vastoin ihan yleistäkin oikeustajua. 

Vasta ihan äskettäin olen ilmeisesti ylittänyt jonkinlaisen pisteen tässä asiassa ja tosissaan päässyt siihen tilanteeseen, että osaan valita taisteluni. Oikeastaan nykyään en enää valitse mitään taisteluita, vaan mieluummin käännyn ympäri ja annan asian olla, kun huomaan että ei vaan yksinkertaisesti kannata yrittää muuttaa mustaa valkoiseksi.

Olen käynyt läpi aikamoisen mankelin ja vielä monta kertaa. Minua on kohdeltu huonosti, rajojani on ylitetty uudelleen ja uudelleen ja minut on heitetty sivuun useasti ja monessa eri yhteydessä. Olen ollut vuosia todella kuormittunut, koska elämässäni on riittänyt omituisia käänteitä, joita en kertakaikkiaan ole ymmärtänyt. Tai oikeastaan en ole ymmärtänyt tehdä sitä ainoaa ja oikeaa, eli kääntyä kantapäilläni ja lähteä toiseen suuntaan. Ei, vaan minähän olen jäänyt jankuttamaan ja hakkaamaan päätäni seinään, koska "täytyyhän elämässä asioiden mennä reilusti ja oikeudenmukaisesti". Mutta kun ei valitettavasti mene.

Ehkä isoimpia valaistumisiani tässä matkallani on ollut se, että elämä ei ihan oikeasti ole reilua. Ja että kun joku kohtelee sinua huonosti tai koet elämässä epäreiluutta, se ei ole henkilökohtaista. Ja mitä sitten vaikka olisikin? Ainoa asia mihin voi vaikuttaa on se, miten asioihin suhtautuu.

Nämäkin lauseet olen lukenut satoja kertoja kaikista lukemistani self help -oppaista, niitä kuitenkaan sisäistämättä. Samoin nuo otsikon lauseet. Ja olen saanut itselleni vain lisää paineita, kun en ole kyennyt kasvamaan ja antamaan anteeksi itseeni kohdistuneita vääryyksiä. Olin vuosia katkera monista asioista ja toisinaan vieläkin ne tunteet nousevat pintaan. Sekin on ollut hyvä valaistuminen, että itseään ei voi hoputtaa näiden asioiden kanssa. Jos ei pysty antamaan anteeksi, niin kannattaa antaa itselleen anteeksi ettei siihen pysty. Ehkä sitten myöhemmin. On mielestäni vähän vaarallista, kun joka paikassa toitotetaan antamaan anteeksi toisille, koska muuten katkeroituu ja tekee pahaa vaan itselleen. Tottahan se on, mutta jos on saanut pahasti näpeilleen on ihan ok, ettei kykene antamaan anteeksi heti eikä ehkä vuosiin. Kannattaisi itsensä painostamisen sijaan antaa itselleen myötätuntoa ja ymmärrystä, että on ihan normaalia tuntea ihan kaikenlaisia tunteita. 

On ihan todella väsyttävää purkaa vuosikausien kuormaa ja käsitellä vaikeita tunteita. Tuntuu, että se työ ei lopu koskaan ja sitä tarpoo samassa suossa vaikka kuinka pitkään. Voin sanoa omasta kokemuksesta, että se työ kannattaa todellakin tehdä. Se on sitä ihmisenä kasvamista ja kun joskus vihdoin asioita on vatkannut riittävästi, olo kevenee ja elämässä alkaa ihan uudenlainen vaihe.

Valitettavan moni kuitenkin toimii automaattisesti sillä "helpommalla" tavalla. Eli syy kaikkeen löytyy aina muualta. Tämä on silti oikeasti hankala yhtälö ymmärtää. En ymmärtänyt sitä itsekään pitkään aikaan, vaan ihmettelin aina että mitä hittoa, ei kai sitä voi kaikesta itseäänkään syyttää?! Ja varsinkin, jos ihan oikeasti on kokenut vääryyttä tai epäoikeudenmukaisuutta toisten ihmisten taholta.

Mutta juttu ei olekaan se, että etsitään syyllisiä tapahtuneisiin asioihin..

Voit aina valita, jäätkö vaatimaan oikeutta tai vaikkapa anteeksipyyntöä taholta, josta tiedät ettet sitä tule saamaan. Vai ilmaisetko kantasi jämäkästi ja selkeästi ja sen jälkeen jatkat matkaasi, mikäli toinen osapuoli ei ole valmis tai kykenevä kohtaamaan asioita samalla tasolla sinun kanssasi.

Toisen ihmisen toiminta ei kerro mitään sinusta, se kertoo aina hänestä itsestään. Ja toisinpäin.

Rauhallista sunnuntaita just sulle. <3

Milloin on oikea aika elämänmuutokselle?

Yleisesti 40 vuotta tuntuu olevan ihmisen elämässä jonkinlainen piste, jossa moni meistä pysähtyy miettimään jo elettyä elämää ja sitä, missä sillä hetkellä on ja ennen kaikkea onko se sitä, missä haluaa olla jatkossakin?

"Keski-iän kriisi", kuittaa moni, mutta niinhän se taitaa olla. Tuolla sanonnalla tosin on negatiivinen kaiku ja päinvastoin koen, että on pelkästään positiivista jos ihminen herää katselemaan elämäänsä ja arvojaan. Tietysti se usein tarkoittaa muutoksia, isojakin sellaisia, jotka koskettavat myös monia lähipiirissä olevia. Silti uskon, että uskollisuus itseä kohtaan ja omien arvojen mukaan eläminen kannattaa aloittaa jossain vaiheessa. Omia arvoja vastaan toimiminen on raskasta ja siinä sairastuttaa lopulta paitsi itsensä, myös läheisensä.

Mutta entä sitten kun elämä tuntuu taistelulta tai jokapäiväiseltä selviämiseltä ja päässä alkaa pyöriä ajatus siitä, että jonkun pitää muuttua? Moni lykkää muutoksia milloin minkäkin syyn takia. Koska raha, koska lapset, koska nykyiset elämän puitteet ja mukavuudet, koska mitä muutkin sanovat jne. Syitä pysyä nykyisessä tilanteessa on monia, vaikka olo olisi kuinka kauhea. Koska enhän mä nyt voi!

Totta on, että aina ei vaan oikeasti voi tehdä niinkuin itsestä tuntuu mukavammalta. MUTTA, oma hyvinvointi kannattaa silti nostaa korkealle. Jos sen nimittäin menettää, niin moni muukin asia menettää merkityksensä.

Ehkä elämän käännekohdassa voisi miettiä ennemminkin niin, että jos sitä alkaakin elää omien arvojen mukaisesti ja tehdä niitä asioita joista nauttii, niin ehkäpä elämä lähteekin yllättäen soljumaan juuri oikeaan suuntaan? Myötätuulessa. Tämä on monelle vuosikausia kipuilleelle nimittäin tuntematon käsite, siis se myötätuuli. On totuttu siihen, että elämä aina vähän tökkii. No miksi se sitten ehkä tökkii? Voisiko olla niin, että kun puskee omia arvojaan vastaan, niin mikään ei vaan suju luontevasti ja se aiheuttaa ongelmia?

Itse olen huomannut tässä vajaan vuoden aikana, että elämä kummallisesti lähtee soljumaan kun sille antaa mahdollisuuden. Kun ympäröi itsensä oikeilla ihmisillä ja keskittyy asioihin, jotka kokee itselle tärkeiksi. Löytää kauan kadoksissa olleet arvonsa ja alkaa elämään niiden mukaisesti. Elämä alkaa yllättäen tuntumaan helpolta, sujuvalta ja uusia ovia alkaa näkymään vähän siellä sun täällä. 

Silti voi olla vaikea täysin tietoisesti ja rohkeasti antautua uudelle polulle. Vanhat uskomukset ovat tiukassa ja vähän väliä päässä huutelee se "järki" niitä samoja syitä, miksi pitäisi valita asioita, jotka vievät takaisin vanhalle polulle. Mutta omaan intuitioon kannattaa luottaa. Tosin sekin voi olla hankalaa, jos sekin on ollut hukassa pitkään. :)

Täytän kohta 45 vuotta ja mietin niin, että jos nyt en uskalla valita uutta polkua elämälleni, niin koska sitten? Vanha polku oli vaikea, kivikkoinen ja toi valtavan määrän huolta, huonoa oloa ja paljon kaikkea pahaa. Tämän kun muistaa myös niitä heikkoina hetkinä, niin se vie eteenpäin taas sinne oikeaan suuntaan.

Oma elämä kannattaa rakentaa niin, että siinä pääsääntöisesti on hyvä olla. Yleensä silloin luo hyvää oloa myös ympärilleen. Juuri se luo positiivisen kierteen elämään. Sitä vetää puoleensa asioita, mitä itsestä huokuu. Elämä on energiaa.

<3

Terhi V

Pysähtyminen kannattaa, kokeile edes!

Olen sattuneesta syystä pystynyt viettämään rauhallisen kesän, joka tuli enemmän kuin tarpeeseen. Kevään kynnyksellä kehoni kävi pahasti ylikierroksilla johtuen kuukausia kestäneistä uniongelmista, stressistä sekä kaikenlaisista haasteista, mitä elämä on heitellyt tielleni jatkuvalla syötöllä.

Toukokuun alusta lähtien olen antanut itselleni aikaa rauhoittumiseen. Lopetin crossfitin treenaamisen, joka oli minulle aivan liian rankka laji ottaen huomioon kokonaiskuormitukseni sekä sen, missä jamassa kehoni oli. Monta kuukautta ajattelin, että treenaaminen auttaa nollaamaan stressiä ja että se auttaa minua pysymään kunnossa, vaikka nimenomaan tiesin, että kova treenaaminen ei ole järkevää kovan stressin alaisena. En liene ensimmäinen ihminen, joka kyllä tietää asioita mutta ei tuo tietojaan käytäntöön. Kova treenaaminen potkii entisestään kuormittunutta kehoa, jonka seurauksena kortisoli (stressihormoni) kehossa nousee. Ja se taas tekee sen, että keho on jatkuvassa hälytystilassa. Tästä on kirjoitettu paljon ja tietoa kyllä löytyy netistä vaikka kuinka paljon, mikäli aihe kiinnostaa enemmän.

Mutta takaisin alkuun... Olen siis yli kolme kuukautta nyt käytännössä keskittynyt rauhalliseen elämänrytmiin, nauttinut kesästä läheisteni kanssa ja tehnyt asioita, joita haluan tehdä. Olen lukenut valtavasti ja mennyt syvälle oman pään sisään. Liikuntana on ollut joka-aamuiset lyhyet venyttelyhetket, kävelylenkit joko koiran kanssa tai ilman ja muutamia joogaharjoituksia. Tämä tuntuu herättävän jonkin verran ihmettelyä ihmisissä. Useampi tuttavani ja ystäväni on kysellyt, että siis "mitä sä oot niinkuin tehnyt nyt kesällä"? Kun sitten kerron, niin tulee lähes poikkeuksetta ihmettelyä, että "ai sä et treenaa enää lainkaan siis mitään" tai "miten sä oikein saat ajan kulumaan, jos et tee mitään"? 

No niin, ihmiset. Jos on pidemmän aikaa elänyt äärirajoilla oravanpyörässä, polttanut kynttilää molemmista päistä ja ollut kaikenlaisissa elämän mankeleissa SEKÄ työ-ETTÄ yksityiselämässä, niin keho käy ylikierroksilla todella pahasti. Siis todella. Siitä toipuminen ja oman kehon sekä mielen tasapainoon saaminen ei ole mikään ihan parin viikon, ei edes parin kuukauden juttu. Jos tässä elämässä jotain osataan tehdä, on suorittaa. Minä en halua enää suorittaa elämää. Olen suorittanut sitä viimeiset 20 vuotta, varmaan enemmänkin. Tiukassa tuntuu olevan yleinen ajatus siitä, että ihminen on tärkeä ja arvokas vain jos kalenteri on täynnä, rahaa pursuaa taskuista, koti on kiiltävän puhdas ja kroppa on koko ajan kuin huippu-urheilijalla. Ja niin edelleen. Been there, done that.

Olen ollut ennenkin tilanteessa, jossa elämä iski seinää pystyyn ja tuli totaalinen pysähdys. Mutta ihminen on siitä omituinen otus (ainakin jos on kova pää, kuten allekirjoittaneella), että kun on levännyt ja saanut itsensä näennäisesti toimintakuntoon, sitä saattaakin palata entiseen. Näin kävi minulle. Palasin oravanpyörään polttamaan kynttilää molemmista päistä, SUORITTAMAAN elämääni, koska se oli ainoa tapa, jonka tiesin. Olin aina elänyt niin ja vaikka ensimmäisen pysähdykseni aikoihin sain oivalluksia muusta, ne eivät riittäneet. Tarvittiin lisää kuoppia polulle ja kun nekään eivät auttaneet, niin elämä nosti toistamiseen seinän eteeni, jolloin ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pysähtyä. Ja hyvä niin.

On valtavan helppoa etsiä syitä omiin ongelmiin ja haasteisiin muualta, kuin itsestä. Totuus kuitenkin on, että vain itseään voi muuttaa. Elämässä tulee vastaan vaikeita tilanteita ja haastavia ihmisiä, mutta sinä itse voit päättää, miten niihin suhtaudut. Olen aina ollut varsin suorapuheinen ja nopea reagoimaan. Uskokaa kun sanon, että ne eivät aina ole hyviä ominaisuuksia. Aidosti olen ajatellut sen olevan hyvä asia ja jos minua on kohdeltu huonosti, olen tuonut mielipiteeni varsin selkeästi esille. Näin kauniisti sanottuna. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen ymmärtänyt, ettei se ehkä ole ollut pelkästään hyvä asia. Omaa pahaa oloaan ei tarvitse oksentaa toisen ihmisen päälle, huolimatta siitä, että se olisi oikeutettua. Tämä on minulle valtavan iso valaistus! Tämä ei myöskään tarkoita, etteikö itseään saisi puolustaa. Mutta kannattaa miettiä, onko täyslaidallisen lataaminen se paras vaihtoehto.

Huomaan, että eksyin vähän laajemmalle tielle tässä kirjoituksessani mutta menköön. Alkuperäinen ajatukseni oli kirjoittaa siitä, miten tärkeää on pysähtyä. Jos elät jatkuvan paineen ja kiireen alla, et kuule itseäsi. Mikäli siis elämäsi on yhtä suorittamista, niin kannattaa oikeasti miettiä, miksi ei voi pysähtyä. Jos keho on jatkuvassa stressitilassa, niin kannattaako sitä piiskata lisää esimerkiksi kovalla treenillä? Voin kertoa, ei kannata. Ja tiedoksi kaikille suorittajille ja himotreenaajille; kävely on parasta perusliikuntaa ja venyttely on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Rasittunut keho ei tarvitse maratoonia, crossfit-treeniä korkeilla sykkeillä tai muutakaan piiskaamista, vaan se tarvitsee huolenpitoa.

Ole armollinen kehollesi. Ole armollinen itsellesi.

Rauhallista sunnuntaita kaikille. <3

Aamulenkin pysähdys lempipaikassani. 

Aitous ja välittäminen eheyttää

Tänään on äitienpäivä.
Olen onnekas, sillä olen kahden huikean upean tyttölapsen äiti.
Varsinkin nyt, kun elämä on tarjoillut pitkään tervaa ja tuonut eteeni ihmisen pahuuden toistuvasti, tuntuu lasten luontainen vilpittömyys ja hyvyys erityisen kauniilta.

Tänä aamuna tuikkivat kahden neitokaisen silmät, kun silmäni kostuivat kyyneliin upeasta äitienpäivän yllätyksestä. Tytöt lähtivät aikaisin aamulla ulos ja ajattelin, että hakevat todennäköisesti kimpun valkovuokkoja. Niin he tekivätkin, mutta myös toisen yllätyksen.
Tullessaan sisälle, he pyysivät sulkemaan silmäni ja kuljettivat minut olohuoneen ikkunan ääreen. Sen jälkeen sain avata silmät ja katsoin alas, kuten minua ohjeistettiin.
Lapseni, nuo ihanat, empaattiset ja hyväsydämiset tytöt olivat käyneet tekemässä taidetta piha-asfaltille. Lukuisiä piirrettyjä sydämiä ja valtavan kokoinen äitienpäivän toivotus siinä silmieni edessä! Pakahdus!

Tänään ja joka päivä muutenkin, olen kiitollinen tytöistäni. Vaikka maailma tuntuisi kaatuvan päälle ja elämä tuovan eteeni pahuutta, on minulla kuitenkin annettu maailman suurin onni. Saan olla äiti.

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille. <3

Tuleeko maailma valmiiksi ennen joulua?

Jouluun on enää muutamia päiviä ja tuntuu, että tahti kiihtyy niin töissä kuin kotonakin. Maailma pitäisi saada valmiiksi, ennenkuin voi rauhoittua joulun viettoon ja loppukiri on sen mukainen.

Olen paljon kirjoittanut täällä suorittamisesta ja nyt jos koskaan on kaikkien suorittajien varsinainen tulikoe. Tekemistä ja muistettavaa riittää ja kun työt saa jotenkin paketoitua, niin kotona odottaa varsinainen työleiri, jotta kaikki on valmista vuoden suurinta juhlaa, joulua, varten.

Muistan omasta lapsuudestani, miten kotona tehtiin aina iso joulusiivous ennen joulua. Se kattoi kaiken lattiasta kattoon, mutta myös mm. kaapit piti siivota, koska #joulu.
Pitkään tein omassa kodissani samalla tavalla, kunnes jossain vaiheessa ymmärsin, että kaapit voi muuten siivota koska vaan.

Eilen illalla siivoilin kotona ihan normaalisti ja siinä samalla hymyilytti se hirveä siivousstressi, jota aiempina vuosina olen ennen joulua kokenut. Tänä vuonna minulla ei ole aiheesta minkäänlaista painetta. Tykkään, että kotonani on siistiä, mutta uskon, että minun ei tarvitse jynssätä lattioita pilkuntarkasti juuri ennen joulua.
Sama pätee joulun ruokasuunnitteluun ja toteutukseen. Vietämme tänä vuonna joulua rauhallisesti kotona lapsieni kanssa ja tykkäämme istua pitkään pöydässä sekä syödä hyviä ruokia. Yleensä saan tästäkin aiheesta paineita, koska kaikkihan pitää tehdä itse. Kaiken pitää olla myös mahdollisimman tuoretta, joka tarkoittaa sitä, että ruuat pitää valmistaa aikaisintaan aaton aattona, mieluiten aattona.
No, ei muuten tarvitse.

Tänäkin jouluna meillä nautitaan ihanista ruuista joulupöydässä, mutta tällä kertaa mietimme tyttöjeni kanssa tarkkaan, mitä ruokia oikeasti haluamme syödä. En aio tehdä lanttulaatikkoa äitini reseptillä vain, koska olen tehnyt niin "aina". Eikä niitä kalaruokiakaan tarvitse jonottaa aattoaamuna kaupan kalatiskillä. Ne voi hakea kyllä aiemminkin.
Lisäksi en myöskään aio yksin huhkia keittiössä aattona esiliina päällä, hiukset nutturalla ja kasvoilla tiukka ilme, koska "on niin jumalattomasti tekemistä". Sovimmekin lasten kanssa jo etukäteen, että valmistamme yhdessä joulupöydän antimia rennosti ja kiireettömästi, koska mihin ihmeeseen meillä on kiire?

Tärkeintä joulussa on yhteinen aika rakkaiden ihmisten kanssa. Nykyään on paljon esimerkiksi eroperheitä, niin tämäkään ei aina ole itsestäänselvyys vaan yksinäisyyttä on jouluna paljon.
Minä saan tänä jouluna olla lasteni kanssa ja se on parasta. Lisäksi uskon, että joulu tulee vaikka kaapit olisivat siivoamatta, eikä joulupöydässä olisi kymmeniä eri ruokia, joita sitten heitetään pois kun niitä ei jakseta, eikä oikein edes haluta syödä.

Suosittelen lämpimästi kaikkia miettimään, mitä jouluna oikeastaan "täytyy" tehdä? Paljon nimittäin tuntuu monella olevan pitkiä listoja kaikenlaisesta "täytymisestä", jotta joulu olisi oikeanlainen. Vain koska "niin on aina tehty".
Joulu tulee kuitenkin vähemmälläkin suorittamisella.

Rauhallista joulua ihan jokaiselle. <3

Seuraavaa lomaa odotellessako?

Kesä alkaa olla lopuillaan ja syksy tekee tuloaan. Ihmiset palailevat lomilta töihin ja takaisin arjen pyöritykseen.
Lomalta palailevilla on monesti yleisenä kommenttina, että olisihan sitä lomaa voinut jatkaa vielä tai että seuraavaa lomaa odotellessa.. Aika karua, kun ajattelee, miten paljon ihmiset pääsääntöisesti viettävät arkea elämästään ja minkä verran lomaa.

Millä tavalla sitä sitten saa arjen, josta osaisi nauttia? Tuntuu olevan tämän päivän vitsaus, että liian moni ihminen on tyytymätön omaan elämäänsä. Varsinkin, vaikka periaatteessa kaikki pitäisi olla ihan hyvin. Mistähän kaikki se tyytymättömyys kumpuaa?

Olen paljon pyöritellyt tätä kysymystä, enkä ole siihen löytänyt muuta vastausta kuin sen, että ihmiset eivät osaa elää kovinkaan hetkessä. Ainakin itse syyllistyn siihen, että kelaan liian paljon joko vanhoja asioita joita ei voi enää muuttaa tai murehdin tulevaa, josta ei ikinä voi tietää.
Tämän syksyn henkilökohtaiseksi tavoitteekseni olen ottanut sen, että yritän elää hetkessä mahdollisimman paljon. Ja jos jokin asia tuntuu vaivaavan mieltäni, niin mietin, voinko tehdä asialle jotain. Mikäli en, niin yritän rauhoittua ja luottaa siihen, että elämä kantaa ja asiat kyllä loksahtavat kohdilleen.

Sen sijaan, että antaisin ulkoisten asioiden vaikuttaa itseeni isosti, yritän keskittyä omaan sisimpääni ja tehdä asioita, jotka ovat omien arvojeni mukaisia ja jotka tekevät hyvää minulle ja läheisilleni.

Kuulostaa hirveän yksinkertaiselta, mutta se tuskin sitä on jos on kovin tottunut murehtimaan ja miettimään kaikenlaisia asioita ympärillään.

Itselläni on kolmen viikon kesäloman jälkeen rauhallinen ja hyvä olo. Kesä meni leppoisasti lasten kanssa touhuillessa kaikenlaista mukavaa ja olen kiitollinen tästä hetkestä, jossa olen tällä hetkellä lasteni kanssa. Molemmat tyttöni ovat juuri nyt ns. hyvässä iässä ja reippaita naisen alkuja. Meidän kolmen kopla toimii hienosti ja sen takia ei paluu arkeenkaan jännitä, vaikka tiedän, että syksy tulee olemaan kiireinen.
Elämä maistuu hyvältä juuri nyt.

Ihanaa syksyä kaikille! <3

Tänä kesänä retkeiltiin ja patikoitiin lasten kanssa paljon. Luonto antaa voimaa!

Hulinapäivä Särkänniemessä oli täynnä riemua.

Nuuksion maisemissa aika pysähtyy.

Asiat tärkeysjärjestykseen

Kirjoittaminen tänne blogiin on ollut jäissä, koska arki on vienyt kaiken huomion ja ajan viime aikoina.
Olen kirjoittanut aiemminkin useammankin kerran kokonaiskuormituksesta ja siitä, miten tärkeää olisi pitää elämä balanssissa työn ja vapaa-ajan kesken.

Mutta mistä voi karsia, jos ihan oikeasti elämä on yhtä aikataulujen perässä juoksemista? Itselläni ainakin viimeisen parin kuukauden aikana on ollut todella haasteellista pysyä perässä omissa aikatauluissani. Siinä ei paljon auta, vaikka kuinka olisi hyvä organisoimaan. Kun pyörittää pääsääntöisesti yksin arkea kahden lapsen ja yhden koiran kanssa, ei siinä paljon ole tehtävissä.

Huomaan, että olen alkanut kiinnittämään huomiota aamuruuhkassa metrossa istuessani siihen, miten ihmiset käyttäytyvät. Suurimmalla osalla on hirveä kiire. Ihmiset istuvat nenä kiinni älypuhelimessaan tai puhuvat siihen jälkikasvunsa ollessa toisessa päässä ottamassa vastaan ohjeita siitä, että pitäisi pestä hampaat, syödä aamupalaa, muistaa ottaa reppu mukaan kouluun jne...
Ainakin pääkaupunkiseudulla elää paljon yksinäisiä vanhempia ilman tukiverkostoa. Töissä on pakko käydä, joten ei siinä paljon ole vaihtoehtoja, millä tavalla arjen saa pyörimään. Lapset kasvavat vastuuseen jo pienestä pitäen ja kaikki on otettava irti omasta selkänahasta niin ajallisesti kuin taloudellisestikin.

Itse teen silti lapsille aamiaisen joka aamu ja myös syön yhdessä heidän kanssaan edes sen pienen hetken. Sama tapahtuu iltapalalla.
Viikonloppuna sitten nautitaan rauhallisesta aamusta ilman aikatauluja, ainakin sunnuntaina.
Uskon olevani lasteni saatavilla paljon enemmän kuin vanhemmat keskimäärin, mutta silti huono omatunto painaa välillä. Ja yleinen riittämättömyys milloin mihinkin suuntaan.
Liekö se tämän päivän vanhemman yleisin "tauti"?

Välillä sitä pysähtyy miettimään, mitä mieltä tässä kaikessa juoksemisessa on? Kunnes arki taas painaa päälle ja on mentävä.
Loppujen lopuksi minulle tärkeintä kuitenkin on, kun oma lapsi kietoo illalla kädet kaulan ympärille ja sanoo että "äiti, sä oot rakas". Millään muulla ei ole kovin suurta merkitystä.


Aurinkoa viikkoon kaikille. Muistakaa laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. <3