Mitä jäi käteen tästä vuodesta?

Taas alkaa vuosi olemaan paketissa. Muistan, miten vuosi sitten toiveet olivat korkealla, että tämä vuosi toisi tullessaan vihdoin myös tietynlaista henkilökohtaista onnea, jos näin voi sanoa.
Siltä osin vuosi ei valitettavasti ollut onnistunut. Päinvastoin. Mutta tämä vuosi on ehkä avannut silmiäni kaikenlaisista ihmissuhteiden koukeroista vielä enemmän kuin aiemmin. Tämän vuoden aikana löysin uuden urheiluharrastuksen, jonka myötä tutustuin uusiin ihmisiin. Sieltä löysin myös uuden ystävän, joka on tässä iässä jo harvinaista. Muutenkin ystävyyssuhteissani on ollut selkeästi jonkinlainen tarkastelun paikka. Oikeat ystävät ovat pysyneet, mutta kaikki eivät. Tänä vuonna jyvät ovat erottuneet akanoista.

Rehellisyys. Sitä olen päättänyt itse toteuttaa niin itseni kuin kanssaihmisten suhteen. Se ei aina ole helppoa, mutta ainoa tapa elää elämää eteenpäin.
Olen saanut oman osani ja vähän enemmänkin myös tänä vuonna ihmisten rikkinäisyydestä ja sitä kautta kyvyttömyydestä kohdella toisia ihmisiä arvostavasti. Huonon kohtelun yläpuolelle on vaikea nousta ja se jättää vääjäämättä jälkensä. Sitä voi yhtäkkiä huomata itse kohtelevansa toisia huonosti oman pahan olonsa vuoksi. Lumipalloefekti. Sitä yritän katkaista omalta osaltani.

Uusi vuosi tuo tullessaan elämääni uusia, mielenkiintoisia haasteita työelämässä. Ehdottomasti siis jonkin uuden alku. Ehkä se tuo tullessaan myös positiivisen lumipalloefektin koko elämään, mene ja tiedä.

Elämä on oikein mallillaan kuitenkin. Lasten kanssa tiivis kolmikkomme tiivistyy päivä päivältä ja sieltä ammennan suurimman onneni ja kiitollisuuteni. Ja paljon on muitakin asioita elämässäni, joista saan olla kiitollinen ja onnellinen.
Pieni surumielisyys kuitenkin jossain sielun sopukoissa kaipaa sitä aikuista onnea, tukea johon nojata, jotain aitoa ja oikeaa. Ehkä ensi vuonna.

Rauhallista loppuvuotta ihan jokaiselle. <3

Suorittamisesta ja alipalautumisesta

Siitä onkin jo tovi, kun viimeksi tänne kirjoitin... Nyt ajattelin tarttua aiheeseen, josta on paljon kirjoitettu, mutta vasta omakohtainen kokemus yleensä havahduttaa miettimään asioita tarkemmin.

Nykyään muistetaan puhua paljon palautumisesta, omasta ajasta ja kokonaiskuormituksesta. Harva näitä asioita silti miettii oikeasti, ennen kuin on pakko. Tässä hektisessä maailmassa eletään jatkuvassa puristuksessa, eikä sitä tule ajatelleeksi, että mitkä kaikki asiat oikeasti ihmisen voimia kuluttavat. Luulin itse oppineeni läksyni jo useampi vuosi sitten ja tunnistavani, jos alkaa niin sanotusti mennä liian lujaa. Tavallaan tunnistankin, mutta kun arki pyörii vinhaa vauhtia, niin sitä onkin haastava osata pysäyttää ajoissa.
Ne, jotka blogiani ovat seuranneet tietävät, että aloitin crossfitin toukokuussa ja se vei mukanaan heti ensi hetkestä. Läpi kesän treenasin aktiivisesti ja lomaa harjoittelusta pidin vain viikon. Treenimääräni ovat mielestäni olleet kuitenkin hyvin maltillisia eli noin 3-4 kertaa viikossa. Tässä sitten tuleekin se iso mutta; samaan aikaan kuormittava arki työn, kahden lapsen ja yhden koiran kanssa kaikkine aikatauluineen tekee väkisinkin sen, että elämä on yhtä aikataulua. Mutta minä olen siinä tosi hyvä! Siis aikatauluttamisessa ja organisoimisessa. Homma pysyy hanskassa ja suoritus tyylipuhtaana. Arkipäivät hujahtavat kalenterin perässä juosten, mutta kerrankin olin saanut tungettua myös omat treenit sinne ja pidin niistä myös kiinni. Viikonloput sitten meni pyykkiä pestessä, kotia siivotessa ja seuraavan viikon ruokia miettiessä ja asioita järjestellessä. Ja tietysti PITI vaan TEHDÄ kaikenlaista muutenkin silloin, kun kerran on vapaata. Hetkinen, onko tuossa lauseessa jotain kummallista?
Vähän tietysti mietitytti, kun arkipäivänä töiden jälkeen sain lapsille ruuan eteen niin piti mennä hetkeksi pitkälleen ennen treenejä. Väsytti niin vietävästi, mutta olin saanut kiinni suorittamisesta niin treeneihin piti lähteä, koska se antoi virtaa ja hyvää energiaa. En ihan tajunnut, että siinä kohtaa keho olisi ehkä tarvinnut mieluummin vähän lepoa kuin maastavetoa.
Mutta jos ei tajua, niin keho kertoo. Onhan se ennenkin nähty. Hermot alkoivat olla pinnassa ja unettomia öitä alkoi tulla entistä useammin. Ja sittenhän onkin aika nopeasti käsissä huojuva korttitalo.
Lääkärisetä kertoi, että kaikki arvot ovat kuin huippu-urheilijalla, mutta nyt kuulostaa siltä, että menee vähän liian lujaa. Kierrokset alas ja heti.
Crossfitin sijasta kävelyä, koska uni pitää saada kuntoon. Mahtavaa. Tiedoksi vaan, että kävely ei ole minun mielestäni treenaamista. Minulla on koira, joten kävelen muutenkin aika paljon. Ja nopeasti, tottakai.
Tälläisellä tiellä olen siis tällä hetkellä. Treeneihin tekee mieli, mutta rauhallisesti pitäisi ottaa. Eilen kävin taas kokeilemassa ja tuntui ihan ok:lta. Mutta tehot eivät tosiaan ole kohdillaan, huomaahan sen. Ei siis auta, kun jatkaa rauhoittumista. Ja kävelyä.
Juttelin crossfit-salilla yhden valmentajan kanssa tilanteesta, joka kysyi, että milloin minulla on päivä jolloin en tee mitään. En ymmärtänyt kysymystä. :)

Huumori sikseen... Ei näillä asioilla tosiaan kannata leikkiä. Kehon hälytysmerkkejä pitäisi kuunnella ja antaa itselleen sitä kuuluisaa armoa. Mutta minkäs teet, jos on tottunut koko ajan olemaan menossa ja aina PITÄÄ tehdä sitä ja tätä. Toinen aiemmin mainitsemani valmentajan kysymys pysäytti myös: "Miten niin PITÄÄ"? Meinasin jo tiuskaista, että no kun vaan pitää! Asioita pitää tehdä, eihän tämä elämä muuten pyöri..!
Vai pyörisikö sittenkin?
Täytyy miettiä sitä vaihtoehtoa.

Aurinkoa syksyiseen viikkoon kaikille! <3

Mitä on puhdas ruokavalio?

Pari viikkoa sitten olin pitkästä aikaa puhumassa ravitsemusasioista. Huomasin, että edelleen se on aihealue, joka saa minut innostumaan.. Joku voisi kutsua sitä jopa paasaamiseksi. :)
Keskustelun aiheena oli puhdas ruokavalio. Minulle puhtaasti syöminen tarkoittaa lähinnä sitä, että syön mahdollisimman tuoretta ja monipuolista itse tehtyä ruokaa ja vältän lisäaineita mahdollisuuksien mukaan. Minulla nousee karvat pystyyn jo heti siitä, että puhutaan jostain tietystä ruokavaliosta. Jos ei ole allergioita tai muita rajoitteita, niin miksi pitäisi noudattaa jotain tiettyä ruokavaliota? Hyvä ruoka on elämän suuria nautintoja, eikä siitä pitäisi tehdä niin vaikeaa.

Ravintovalmentajana työskennellessäni toki huomasin, että asiakkaille oli valtava pettymys kun en suostunut tekemään heille tarkkaa ruokavaliota, jota he olisivat voineet seurata. Ihmisten on ilmeisesti helpompi toimia, kun joku ulkopuolinen taho kertoo kaiken valmiiksi. Ei tarvitse itse ajatella ja todella sisäistää muutoksia, jotka pitää tehdä. Mitä tarkempi ohjeistus ja nopeammat tulokset, niin sitä helpommin saa ihmiset innostumaan ja mukaan. Noin niinkuin yleisesti. Mutta pikadieeteissä on se ikävä puoli, että ne eivät ole pitkäaikaisia ratkaisuja. Pysyvään muutokseen pääsee vain tekemällä elämänmuutoksen askel kerrallaan. Ei ole oikoteitä onneen.
No niin, nythän tämä lähti taas sinne paasausosastolle. :)

Takaisin puhtaaseen ravintoon. Toki kaiken voi viedä niin pitkälle kun itse haluaa ja kykenee, mutta mielestäni olisi tärkeää puhua nimenomaan siitä, että jo pienillä muutoksilla ihminen pystyy nostamaan omaan kokonaisvaltaista hyvinvointiaan. Tämä koskee myös puhdasta syömistä. Ei tarvitse tehdä raakakakkuja voidakseen vähän paremmin. Kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin resepti on itse asiassa hyvin yksinkertainen. Riittävä lepo, liikunta ja ruokaa tasaisesti pitkin päivää; aamiainen, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala. Aamiainen ei ole pelkkä musta kahvi, eikä välipalat suklaata tai pullaa. Lounas ja päivällinen ovat kunnollista ruokaa, ei mäkkäriä, pizzaa tai eineksiä. Tuolla pääsee jo pitkälle, väittäisin. Jos puhtaasti syöminen kiinnostaa, sen voi aloittaa siitä, että alkaa tekemään itse ruokansa. Ei eineksiä tai puolivalmiita ruokia. Kaupassa voi katsella vähän tarkemmin ainesosaluetteloita. Mitä lyhyempi ja selkeämpi se on, sitä parempi valinta. Jos ainesosaluettelo on täynnä aineita, jota et tunnista, se on parempi jättää hyllyyn.

Mutta ennen kaikkea ruoasta pitäisi oppia nauttimaan. Ja hyvä suuntaviiva on myös oma olo. Ruoan pitäisi tuoda energiaa ja hyvää oloa, ei väsymystä, turvotusta ja vatsakipuja tai muita suolistovaivoja. Ja paljon liikkuville ruokavalio on huomattavan tärkeä asia jaksamisen ja edistymisen kannalta. Jos aloittaa mittavan treenaamisen, mutta syö miten sattuu niin tuloksia ei takuulla synny ainakaan kovin helposti ja nopeasti. Mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa...

Energiaa viikkoon kaikille! <3

Strong is the new skinny!

Kuten olette saaneet lukea aiemmista kirjoituksistani, aloitin toukokuun alussa CrossFitin. Innostus on säilynyt ja treenit maistuvat.
Tänä aamuna käväisin pitkästä aikaa vaa´alla. En kovin usein siinä vieraile, koska paino ei ole ollut minulle koskaan mikään ongelma... No, tänä aamuna kuitenkin lukema oli sitä luokkaa, että itku meinasi päästä! Paino on kivunnut sellaisiin lukemiin, ettei ole ennen meikäläisellä ollut - ellei nyt lasketa mukaan raskausaikoja, jolloin vaakalukemat olivat tietysti ihan omissa sfääreissään.

Olen kyllä huomannut, että farkut hiukan kiristävät reisistä ja takapuolesta, joihin minulla ei muuten IKINÄ ennen ole kerääntynyt mitään ylimääräistä, ei edes silloin raskausaikoina. Mutta ihan samat vaatteet minulla on edelleen käytössä, eli ei ole tarvinnut lähteä ostelemaan uusia, isompia vaatteita... Mutta siis mitä hittoa sitten?

Rankassa lihaskuntotreenissä saattaa juurikin käydä näin. Lihas kerää nestettä, joka nostaa vaa´an lukemia ja tietysti sitten ajan kanssa kun lihasta kertyy, niin sehän painaa enemmän kuin läski. No joo.. Tiedänhän minä tuon, mutta silti tuntui aika ikävältä nähdä moinen lukema vaa´assa aamutuimaan.
Jäin miettimään reaktiotani.. Mikä siinä on, että varsinkin me naiset annamme vaakalukemalle monesti aivan liian suuren painoarvon? Monet kovaakin treenaavat tuijottavat vaakaa sen sijaan, että tunnustelisivat omaa oloaan. Itsellänikin on tällä hetkellä ryhdikkäämpi, voimakkaampi ja yhtä kaikki hyvä olo. Ja silti tuo hiton vaakalukema sai kulmani kohoamaan. Mitä väliä, jos vaaka näyttää jotain muuta kuin ennen, kun kerran olo on hyvä?
Pitäisi muistaa, että jos kehon muutoksia haluaa seurata, niin mittanauha on siihen parempi väline kuin vaaka. Ja oma olotila. Ja kehonkoostumusmittaus kertoo muuten todellakin sen, mitä kehossa on, joten se on yksi erittäin hyvä tapa saada vastauksia vaikka sitten siihen vaakalukeman nousuun. Tai laskuun.

Olen toki huomannut, että ikä saattaa tehdä tepposiaan tässäkin asiassa. Minulla ei nimittäin paino ole vuosien saatossa oikein ikinä poukkoillut, vaan pysynyt parin kilon tarkkuudella samoissa lukemissa. Tosin en ole elämässäni aiemmin harrastanut voimaharjoittelua (paitsi nyt viimeiset pari vuotta, kun ennen CrossFittiä treenasin salilla aika tehokkaasti), eli se saattaa yksinkertaisesti olla se vastaus tässä ennemminkin kuin ikä. Hmm.. Tiedä häntä.

Nyt aion kuitenkin jatkaa valitsemallani tiellä ja nauttia treenin tuomasta hyvästä olosta, voimasta sekä ryhdikkyydestä ja heittää vaa´an hemmettiin, niinkuin yksi ihanista ystävistäni ohjeisti. :)

Strong is the new skinny!

<3

kuvituskuva

Jos vähän eläisi

Miksi  tässä hetkessä eläminen on niin hemmetin vaikeaa? Moni meistä miettii tulevaa tai murehtii mennyttä ja elämä juoksee eteenpäin hurjaa vauhtia. Me ikäänkuin ajelehdimme mukana. Miten voisi rauhoittua tähän päivään, tähän hetkeen ja rauhoittaa mielensä ainakin liialliselta menneiden vatkaamiselta tai tulevaisuuden murehtimiselta? Nauttia elämästä tässä ja nyt. Kukaan meistä ei tiedä, onko täällä vielä huomenna ja eilistä ei saa takaisin, vaikka kuinka vääntäisi.
Olen itse mestari pysyttelemään omissa rutiineissani ja tätä nykyä ehkä hiukan erakoitunutkin, koska olen saanut ikävää osumaa esimerkiksi parisuhderintamalla useamman kerran. Elämä pyörii lasten, työn, treenaamisen ja perusarjen ympärillä. Ja mikäs siinä toisaalta, mutta nyt olen huomannut hieman kypsyväni omiin kuvioihini. Mutta kun sitä tottuu pyörimään mukavuusvyöhykkeellä, niin on aika vaikea siitä lähteä revittelemään. Mitä enemmän ikää tulee, niin sitä helpommin jumittaa omiin kuvioihinsa sen enempää miettimättä. Joskus voisi olla ihan hyvä tehdä jotain, mitä ei yleensä tee. Eikä se tarkoita, että pitäisi tehdä juttuja joista ei nauti. Elämä on täynnä mielenkiintoisia asioita ja suurin osa meistä silti kulkee samoja uomia pitkin päivästä toiseen joko pelkästä tottumuksesta, tylsistymisestä tai suojellakseen itseään mahdollisilta pettymyksiltä. Mutta niinhän se menee, että sillä tavalla eläen sulkee monta mahdollisuutta pois kokea elämässään hienoja juttuja.

Olen liikunnan saralla sentään kokeillut uusia juttuja ja hyvä niin, koska sitä kautta löysin uuden palon sillä saralla. Siitä voitte lukea edellisessä blogipostauksestani: Miksi Crossfit on kirosana.
Löysin myös uudenlaista harmoniaa liikunnan kautta aiemmin tänä vuonna, kun sukelsin Yin joogan syövereihin. Tällä hetkellä jooga täydentää Crossfitin täyttämiä treeniviikkojani ja tuo kaivattua rauhoittumista keholle ja mielelle. Minulle liikunta on tärkeää, koska koen asiat yleensäkin hyvin fyysisesti. Esimerkiksi stressi tuntuu kehossa helposti. Siksi liikunta on minulle tärkeä väline paitsi pitää keho kunnossa, myös mieli kirkkaana. Liikunnan saralla kokeilen mielelläni uusia juttuja.

Mutta se, mikä minulle ei ole helppoa on rutiinien rikkominen sosiaalisella puolella. Lähipiirini on hyvin pieni, enkä päästä ihmisiä helposti lähelleni. En erityisesti nauti isoista massoista pidemmän päälle ja sosiaaliset tilanteet kuormittavat nykyään entistä enemmän. En siis kovin innokkaasti hakeudu tilanteisiin, jossa tapaisin uusia ihmisiä vaan jään mieluummin pyörimään mukavuusalueelle. Varsinkin, kun saa siipeensä useamman kerran joko parisuhderintamalla tai ystävyyssuhteissa, ei enää halua oikein ottaa riskiä, että niin käy uudelleen.

Nyt olen kuitenkin itse havahtunut siihen, että voisi olla ihan kiva, että on hieman enemmän sitä sosiaalista elämääkin. Jospa siis tänä kesänä eläisin vähän enemmän...

Eläkää tekin! <3

Miksi Crossfit on kirosana?

Minä olen rakastunut. Kyllä. Crossfittiin! Jos sinulla siis on negatiivinen asenne crossfittiä kohtaan, niin älä jatka lukemista. :)
Kirjotinkin tänne blogiini crossfitin aloituksesta aiemmin. Nyt tätä uutta tuttavuutta on kestänyt lähes kaksi kuukautta ja alun kipinä on vaan voimistunut. Olen löytänyt oman lajini!
Crossfittiä kohtaan tuntuu olevan monenlaista asennetta, siitä joko tykätään tai sitä inhotaan. Ne jotka inhoavat sitä, eivät monestikaan ole sitä edes kokeilleet vaan perustavat mielipiteensä siihen, että ovat nähneet miten joku kaveri tai tuttu on "seonnut crossfittiin".
Mitä sitten? Siis mitä sitten, jos joku hurahtaa crossfittiin? Kai sitä on maailmassa aika paljon pahempiakin asioita, joihin ihmiset laittavat aikansa ja energiansa.
Jos ihminen innostuu urheilulajista, niin minun näkökulmastani se on ihan positiivista. Toki kaikki asiat jos ne menevät överiksi, niin ollaan ehkä vähän vaarallisella alueella. Mutta mikä sitten on överiä? Sohvaperunoille jo kolme kertaa viikossa treenaaminen on "ihan älytöntä", kun taas jopa virallisten liikuntasuositusten mukaan se on perustasoa.
Mutta tavallaan ymmärrän ihmisten asenteen crossfittiä kohtaan. Yleensähän kaikki outo ja arvoituksellinen vähän joko kiehtoo tai ärsyttää. Ja crossfitin ympärillä näytti minunkin silmissäni olevan jotain salaperäistä ja kulttimaista meininkiä, ennen kuin uskaltauduin kokeilemaan sitä. Jo pelkästään lajissa käytettävä oma termistö on omiaan aiheuttamaan pientä rimakauhua. Crossfitin alkeiskurssikin on nimeltään Perusleiri. Kuulostaa jo heti enemmän armeijalta, kuin liikuntaharrastuksen alkeiskurssilta.
Treeni on nimeltän WOD eli workout of the day. Puhumattakaan WODin sisällöistä. Kaikkien mummojenkin tietämä kahvakuulaheilautus tunnetaan crossfitissä KB swinginä. Pahimmillaan WOD näyttää taululla matemaattiselta koodistolta, jossa ei ole mitään järkeä.Ei siis ihme, että on helpompi ajatella koko lajin olevan "sekopäistä touhua" kuin lähteä kokeilemaan.
Myös lajin haastavuus aiheuttaa ennakkoasenteita. Kuvaavaa on, miten moni sanoi Perusleirilläkin että joka kerta vähän kauhunsekaisin tuntein odottaa, mitä tunti tuo tullessaan.. Mutta tunnin jälkeen uskon, että lähes koko porukka, ellei kaikki, olivat ihan fiiliksissä.
Ryhmähenki onkin yksi isoimmista jutuista crossfitissä. Porukasta saa voimaa ja liikkeet on skaalattavissa, eli juuri lajin aloittanut 60-kiloinen nainen voi huoletta tehdä samaa treeniä satakiloisen ja vuosia treenanneen äijän kanssa. Treenit ovat huikean monipuolisia ja niissä harjoitetaan voimaa, liikkuvuutta ja kestävyyttä. Toki harjoitteet ovat haastavia, mutta kuten aiemminkin todettu, lihas on laiska, joten liikuntaharjoittelussa rutiini ei olekaan niin hyvä juttu. Crossfitissä vaihtelevat treenit ovat se juttu, joten ei tarvitse itse päätään vaivata sillä, onko oma liikkuminen riittävän monipuolista ja haastavaa.
Suosittelen vahvasti kokeilemaan crossfittiä, jos haluaa haastaa itseään ja nauttii monipuolisesta treenaamisesta.
Itselläni osui ja upposi myös se, että crossfitissä treenaajia kutsutaan urheilijoiksi. Mutta minä olenkin kilpailuhenkinen ja crossfittiin hurahtanut naisihminen.

Aurinkoa kesään ja liikkumisen iloa jokaiselle lajista riippumatta! <3

Mahdottomia suhteita

Olen aiemminkin kirjoittanut parisuhteista ja niiden ongelmista. Se lienee asia, jossa vatvottavaa riittää ja kaikilla on jos jonkinlaisia kokemuksia sillä saralla.
Kuuntelin tässä taannoin ystäväni vuodatusta parisuhteen ongelmista. Kuulosti valitettavan tutulta ja jäin miettimään, että miksi ihmisten väliset suhteet ovat välillä niin vaikeita? Johtuuko se iän tuomasta kokemuksesta, itsenäisyydestä vai mistä, että joustamattomuus tuntuu olevan yksi suurista ongelmista ainakin yli nelikymppisten keskuudessa. Välillä omassakin elämässä on joutunut tilanteeseen, jossa toisen kanssa ei kertakaikkiaan vaan pääse samalle aaltopituudelle tietyissä asioissa. Tuntuu kuin toinen puhuisi aidasta ja toinen aidan seipäästä. Sitten ihmetellään puolin ja toisin, että missä mättää kun toinen ei vaan tajua. Pyydän anteeksi seuraavaa yleistystä, joka pohjautuu täysin omiin kokemuksiini sekä ystävieni kertomuksiin.. Miehillä tuntuu olevan suuria vaikeuksia pysyä naisten ajatusmaailman perässä. Vaikka nainen kuinka selittäisi jotakin asiaa, joka hänelle on tärkeä parisuhteessa niin mies kyllä kuuntelee sujuvasti, voi jopa sanoa ymmärtävänsä mutta kun asia on puhuttu kertaalleen niin miehen mielestä asia on selvä. No naisen mielestä ei näin ole, jos asiat eivät muutu. Harvemmin ne muuttuvat, jos toinen ei aidosti ymmärrä, mikä on ongelma tai ei itse koe asiaa ongelmana. Ja kuka ihminen pystyy yhtäkkiä muuttumaan vaikka haluaisikin? Tähän ansaan pariskunnat monesti lankeavat. Tai lähinnä kai naiset. Kuvitellaan, että voidaan muuttaa toista ihmistä tai hänen käytöstään kun vain tarpeeksi väännetään. Itsekin elämässäni ihan liikaa vääntäneenä voin todeta, että kannattaa ehkä lähtökohtaisesti etsiä ihminen, jonka kanssa ei tarvitse vääntää. Tai olla yksin. Sekin on ihan hyvä vaihtoehto. Pääseepähän vähemmällä stressillä.
Ihminen kuitenkin kaipaa läheisyyttä, kumppanuutta ja yhteenkuuluvuutta. Juuri sen takia pysymme monesti kiinni suhteessa kynsin ja hampain, vaikka se olisi miten mahdoton. Se ei kuitenkaan kannata. Toki parisuhteen puolesta kannattaa vähän taistella, eikä heti olla lyömässä hanskoja tiskiin jos tulee vaistoinkäymisiä, mutta jos toistuvasti hakkaa päätänsä seinään niin olisi parempi antaa olla. Joskus ihmiset eivät vain sovi toisilleen, vaikka kuinka yrittäisi. Voi olla niin perustavanlaatuisia eroja arvoissa tai muissa isoissa asioissa, että homma ei vaan toimi. Se ei tarkoita, että jompi kumpi olisi viallinen vaikka konfliktitilanteissa sitä mielellään etsitään syyllisiä. Toki jos toinen jatkuvasti kohtelee huonosti tai tavalla, jolla tietää loukkaavansa toista.. Silloin kyseessä lienee itsekäs, epäkypsä, narsistinen tai ihan vain ajattelematon tai ilkeä ihminen. Ja siinä tapauksessa kannattaa todellakin tehdä u-käännös ja jatkaa elämäänsä toisaalla.

Parisuhde antaa parhaimmillaan onnea, iloa ja voimaa. Jos jatkuvasti tunnet olevasi stressaantunut, epävarma ja surullinen niin mieti todella tarkasti, miksi piinaat itseäsi. Jokainen ihminen ansaitsee parempaa.

Aurinkoa viikkoon! <3

Crossfit - Än yy tee nyt!

Nyt se on sitten aloitettu. Nimittäin Crossfit! Se on pitkään ollut yksi kuntoilumuoto, jota olen halunnut testata, mutta sitä kuuluisaa aikaa ei ole oikein löytynyt alkeiskurssia eli nk. perusleiriä varten. Mutta nyt on takana ensimmäinen tunti perusleiriä ja koko kuukausi vielä edessä. Jei!
Perusleirillä käydään läpi kaikki liikkeet perusteellisesti, jotta tekniikka on hallussa kun lähdetään tosissaan treenaamaan.
Heti ensimmäisellä tunnilla tykästyin Crossfitin perusajatukseen, eli kokonaisvaltaiseen treenaamiseen ja siihen, että treenit ovat vaihtelevia. Keholle annetaan erilaisia ärsykkeitä, jotta se pääsee kehittymään mahdollisimman hyvin ja monipuolisesti. Lihas kun on laiska ja se tottuu helposti rutiininomaiseen treeniin. Minä taas tavallaan tykkään rutiineista, joten Crossfit sopii hyvin minulle: voin treenata rutiinilla, mutta koska treenit ovat itsessään vaihtelevia, niin minun ei tarvitse miettiä sitä ollenkaan.
Ensimmäisen tunnin jälkeen olo oli kuin varsalla kevätlaitumella. Se tosin oli vähän huonokin juttu, koska perusleirin tunnit pidetään valitettavan myöhään ja minulta iltatreeni vie yöunet. Kun treeni loppui klo 21.30, niin siinä oli turha houkutella unta kovin nopeasti kun kroppa kävi kierroksilla monta tuntia. Ja se mikä oli myös mielenkiintoista, niin aineenvaihdunta lähti siihen malliin liikkeelle, että sain juosta vessassa puolet yöstä... Mutta pikkujuttuja, kun fiilis on katossa.
En malta odottaa seuraavaa tuntia, vaikka juuri nyt kroppa on sen verran kipeänä ettei punnerruksien tekeminen paljon houkuttele. Hyvä, että kahvikuppi pysyy kädessä. :)
Kannustan ehdottomasti kokeilemaan Crossfitiä, mikäli kokonaisvaltainen treenaaminen kiinnostaa. Perusleirillä oli kaikenlaisia ihmisiä, ikään ja kokoon katsomatta, joten sekaan mahtuu kyllä! Ja ainakaan minä en nähnyt kuntosaleilta tuttua poseeraamista peilin edessä tai muutakaan merkkiä siitä, että treenisalilla oltaisiin jostain muusta syystä kuin hankkimassa kovaa kuntoa ja nauttimassa treenistä. Yhteisöllisyys on myös iso osa Crossfitiä ja hyvä porukkahan antaa lisää voimaa!
Oman perusleirini aloitin Espoossa toimivalla Crossfit 8000 -salilla, josta voit lukea lisää täältä: www.crossfit8000.com 

kuvituskuva

Työhyvinvointi - Mitä se on?

Tänä päivänä puhutaan työhyvinvoinnista enemmän kuin koskaan, mutta toteutuvatko puheet? Moni yritys korostaa, että heille työntekijöiden hyvinvointi on tärkeää ja siihen panostetaan, mutta miten?
Liikuntaseteleiden ja muiden etuuksien jakaminen, kerran vuodessa pidettävät yhteiset hyvinvointipäivät ja muut  - tuovatko ne työntekijöille hyvinvointia ja viihtyvyyttä työssä? Tuskin.

Sen sijaan monelta yritykseltä tuntuu unohtuvan se tärkein; antaa työntekijälle ennen kaikkea omaa kapasiteettia vastaava työkuorma. Liian monesti kuulee, miten ihmiset hukkuvat työkuormansa alle ja jos asiasta uskaltaa yrityksessä puhua, niin korostetaan yksilön omaa vastuuta ja priorisoinnin tärkeyttä. Totta, tärkeitä asioita, mutta mielestäni on yrityksiltä kohtuutonta ja edesvastuutonta pestä kätensä tilanteesta ja heittää vastuu kokonaan jo valmiiksi stressaantuneen ja uupuneen työntekijän harteille. Ihminen ei ole kone, vaikka niin tänä päivänä tunnutaan olettavan.
Jokainen ihminen on yksilö ja toinen kestää stressiä paremmin kuin toinen. Eri asiat kuormittavat ja luonnollisesti myös yksilön henkilökohtaiset asiat vaikuttavat kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Kuitenkin on erittäin iso painoarvo sillä, kokeeko ihminen tekevänsä omaa työtänsä koko ajan vähän jälkijunassa ja olevansa oikeasti itse ohjaksissa omassa työssään. Jos ylhäältä käsin tungetaan koko ajan lisää töitä ja vastuita kyselemättä, niin siinä on työntekijä melkoisessa puristuksessa. Siinä ei paljon liikuntasetelit auta.

Kysymys kuuluukin; kiinnostaako yrityksiä todella yksilön hyvinvointi työssä vai halutaanko siitä vain puhua ja sillä tavalla korostaa nyt niin ajankohtaisia pehmeitä arvoja ja nostaa imagoa?

Jos yritystä kiinnostaa katsoa tulevaisuuteen pitkällä tähtäimellä, niin työhyvinvointiin oikeasti panostaminen luulisi kiinnostavan. Mikä sen tehokkaampaa kuin organisaatio, jossa on hyvinvoivia, motivoituneita ja energisiä työntekijöitä?

Yksilön vastuu on tärkeää, mutta entä yrityksen vastuu omista työntekijöistään? Kaikki on korvattavissa ja uusia työntekijöitä löytyy varmasti tällaisessa työllisyystilanteessa helpostikin. Olisiko kuitenkin loppupeleissä tehokkaampaa pitää kiinni nykyisistä työntekijöistä ja rakentaa heidän kanssaan yhteistä tulevaisuutta? Ison kuvan katsominen ja pitkäjänteisyys tuntuvat puuttuvan tällä hetkellä liian monessa yrityksessä ihan yleisesti. Liekö se sitten tätä päivää.

Riippumattomuus on nykyajan kirous

Nykypäivänä pidetään omaa itsenäisyyttä ja ennen kaikkea riippumattomuutta suuressa arvossa. Keskitytään omaan paitsi fyysiseen, niin myös henkiseen hyvinvointiin ja itsensä kehittämiseen joka osa-alueella niin fanaattisesti, että ne ns. perinteiset arvot eivät elämään mahdu.
Joskus tuntuu, että olen varsinainen dinosaurus, kun toivon löytäväni turvallisen ja välittävän parisuhteen, jossa kunnioitetaan toinen toistaan. Toki olen itsenäinen ja riippumaton, mutta ei kai se sulje pois sitä että samassa paketissa voi olla myös perinteinen puoli?
Mistä nykyajan ihmisen hyvinvointi sitten koostuu? Tietysti nämä ovat rankkoja yleistyksiä, mutta enenemissä määrin törmään ihmisiin, jotka nimenomaan keskittyvät omaan itseensä joko treenaamalla kroppaansa aina vaan parempaan kuntoon tai hurahtamalla henkisen hyvinvoinnin asioihin tai molempiin. Kun samaan aikaan tietysti kehitetään ammattillista puolta. Aika harvalla (jos kellään) tuntuu fokuksessa olevan perhe ja parisuhde. Se tulee (jos tulee) siinä sivussa ja lähinnä häiritsee muuta suorittamista. Aika kamalaa.
Nykyajan sinkuista olenkin kirjoittanut jo aiemmin, mutta totean taas, että siinäkin mielessä mennään oma napa edellä. Parisuhde olis monen mielestä ihan kiva, mutta kunhan se tulisi ilman sen suurempia panostuksia. Ehkäpä siksi kovin mielellään alkuhuumaillaan, mutta vähän ajan kuluttua siirrytään eteenpäin, kun "suhteeseen" on tullutkin jonkinlaista panostuksen tarvetta tai odotuksia. Nykyajan ihminen haluaa parisuhteen, jossa on vaan kivaa ja helppoa.
Jopa tutustumisvaiheessa tuntuu olevan vaikeuksia, kun intressit eivät kohtaa. Nykypäivän suhdekulttuuri on sitä, että deittaillaan silloin tällöin ja mielellään monia ihmisiä samaan aikaan. Ikäänkuin pidetään ovet auki vähän joka suuntaan. Ja tätä tietysti vaan joka toinen viikko, koska joka toinen viikko hoidetaan niitä erolapsia. Toki haasteita on ylläpitää minkäänlaista suhde-elämää, koska aikaa pitää löytyä sille itsensä kunnossa pitämiselle ja kehittämiselle. Ennen kaikkea niille!
Ja vaikka tänä päivänä erilaisia viestimisvälineitä ja kanavia löytyy vaikka millä mitalla, niin ei oikein meinaa onnistua sekään. Kun on niin kiire. Ei ehdi huomioida toisia ihmisiä. Vaikka siis tosi paljon kiinnostaa, mutta kun aika ei vaan riitä kaikkeen. Niin.
Joka tuutista huudetaan, että rakasta itseäsi, älä elä toisen ihmisen kautta ja vain sinä itse voit arvostaa omaa erityisyyttäsi niinkuin kuuluu. Toki tärkeitä asioita, mutta valitettavasti tuntuu, että monet arvostavat omaa erityisyyttään vähän liikaakin.
Onko ns. perinteinen parisuhde ja avioliitto kohta historiaa? Elämmekö kohta yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat vaan käyttötavaraa toisilleen?
Pistää miettimään.

Valoa kohti!

Maaliskuu. Valo alkaa lisääntyä niin luonnossa kuin mielessäkin. Auringolla on valtava merkitys ihmisen psyykeen ja ainakin minusta tuntuu, että keväällä herään eloon pitkän pimeän jakson jäljiltä.
Lisääntyvä valo tuo energiaa päiviin ja aamulla jaksaa herätä huomattavasti virkeämpänä uuteen päivään.
Erityisesti tämä maaliskuu ja kevät on minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Yhdenlainen virstanpylväs, joka jakaa elämän pimeän jakson ja valoisan tulevaisuuden.
Mitä enemmän mennään kevättä eteenpäin, sitä kauemmas pääsen pimeästä - kaikilla tavoilla.
Normaalistikin kevät on kuin horroksesta heräämistä, mutta erityisesti nyt henkisesti raskaan pimeän ajan jälkeen se tuntuu erityisen vapauttavalta.

On ihana huomata olevansa pitkästä aikaa oma itsensä, ilman painavaa tunnetta hartioilla ja sydämessä. Olla vapaa!

Aurinkoisia ajatuksia ja valoa päiviin teille kaikille.

Aina on mahdollisuus muuttaa elämänsä suuntaa - ihan joka päivä

Sehän ei ole uutinen, että aina tammikuussa valtaosa ihmisistä aloittaa "uuden elämän". Kuka on tipattomalla, kuka aloittaa kuntoilun jne.
Moni ihmisistä kuitenkin taapertaa päivästä toiseen omassa elämässään tyytymättömänä vähän kaikkeen. Mutta kun ei ole aikaa pysähtyä ja miettiä omaa elämäänsä, niin sitä jatkaa helposti autopilotilla eteenpäin. Silloin tällöin saattaa tietoisuuteen iskeä, että voisiko elämä olla muutakin kuin ainaista suorittamista, mutta arjen rumba vie mennessään ja vuodet vierivät.
Jossain vaiheessa yleensä elämässä kuitenkin tapahtuu jotain, mikä pysäyttää miettimään omaa elämää tarkemmin. Silloin voi olla kasvotusten isojen asioiden kanssa, jos on vuosikaudet tiedostamattaankin painanut eteenpäin ilman sen kummempia ajattelematta.
Kun omaan huonoon oloon tai tyytymättömyyteen havahtuu, saattaa ensimmäisiä ajatuksia olla se, että elämä on mennyt hukkaan. Että olen jo tämän ikäinen ja nyt koko tähän asti eletty elämä tuntuu jonkun toisen elämältä. Mennyttä ei kuitenkaan parane alkaa katumaan, vaan keskittyä tulevaan. Olla onnellinen siitä, että alkaa ehkä kuuntelemaan itseään, omia tarpeitaan tai haaveitaan edes tässä kohtaa.
On lohdullinen ajatus, että joka päivä voimme muuttaa oman elämämme suuntaan. Menneisyyden, tai edes tämän hetken, ei tarvitse määritellä tulevaisuuttamme. Voimme luoda uudelleen oman nahkamme, jos niin haluamme. Helppoahan se ei ole, mutta mahdollista kyllä.
Mutta mistä se johtuukin, että on helpompi jatkaa autopilotilla elämää eteenpäin, kuin alkaa tehdä muutoksia? Vaikka sitä ei olisi tyytyväinen ja onnellinen, niin silti vanhat tutut kuviot ovat turvallisempi vaihtoehto kuin uusi ja tuntematon. Siksi moni meistä valitseekin sen autopilotti-vaihtoehdon.
Te, jotka olette lukeneet blogiani pidempään tiedätte, että minun elämässäni on sattunut ja tapahtunut monenlaista. Elämän isot mullistukset ovat kuitenkin aina tuoneet elämääni jotain uutta ja vieneet pala kerrallaan suuntaan, joka on enemmän minua itseäni. Burn out, työttömyys tai avioero eivät kuitenkaan olleet riittävästi, vaan elämällä on ollut vielä lisää oppiläksyjä annettavanaan. Elämä on heitellyt eteeni asioita ja ihmisiä, joiden vuoksi olen joutunut kasvotusten oman arvomaailmani kanssa. Näin jälkikäteen mietittynä kaikki se lienee ollut tarpeellista, jotta olen pystynyt suuntaamaan itseäni ja kulkuani siihen suuntaan, joka avaa elämäni täydeksi.
Ei se määränpää, vaan se matka. Elämästä kannattaa ehdottomasti tehdä itsensä näköinen, jotta voi nauttia jokaisesta päivästä aidosti. Kun on onnellinen omissa nahoissaan sitä huokuu myös ulospäin ja luo sitä kautta ympärilleen hyvän kehän.

Ihanaa viikonloppua. <3

Pitääkö aina suorittaa?

Olen koko alkuvuoden yrittänyt saada takaisin kadonnutta innostustani treenaamiseen. Elämässä on ollut vähän haastavampi kausi (jo pidempään), joka kulminoitui tammikuussa. Se lienee yksi syy siihen, että ei oikein mikään innosta - ei edes treenaaminen.
Kun keho ja mieli on yliväsynyt ei se ainakaan paranna tilannetta, jos stressaa vielä siitäkin, ettei treenaminen huvita tai itsensä pakottaa kerta toisensa jälkeen rankkaan treeniin. Välillä itsensä lempeä potkiminen on hyväksi, mutta kannattaa kuunnella tarkasti omaa oloaan, jotta ymmärtää rajansa ja sen, koska on oikeasti liian väsynyt.
Tilanteeni treenaamisen suhteen on ollut jo muutaman kuukauden se, että olen joutunut pakottamaan itseni siihen. Tietysti treenin jälkeen on ollut hyvä olo, mutta jotenkin se ei vaan ole ollut samanlaista iloa ja euforiaa, mitä siitä parhaimmillaan olen saanut.
Suorituskeskeisenä ihmisenä sitten ruoskin itseäni siitä, etten saa itsestäni irti ja treenikerrat ovat jääneet 1-2 kertaan viikossa.

Eilen menin sitten pitkästä aikaa joogaan. Olen näiden nihkeiden kuukausien aikana varannut lukuisia kertoja ajan yhdelle minua kiinnostavalle uudelle joogastudiolle, mutta perunut sen viime hetkillä milloin mistäkin syystä. Nyt sain aikaiseksi mennä sinne. Ja hyvä niin!
Kyseessä oli Espoossa toimivan Yogaroom Lumon yin joogatunti, jota kyseinen joogastudio mainostaa nettisivuillaan mm. lauseella: "Anna itsellesi elvyttävä lepohetki arjen kiireistä ja suorittamisesta". Se kuulosti juuri täydellisen sopivalta minun tilanteeseeni. Itse olen joogannut aikanaan aika paljonkin, mutta tämä kyseinen tunti sopii myös ensikertalaisille.
En tiedä johtuiko omasta herkistyneestä olostani, mutta jotenkin koin ihmeellistä rauhaa jo heti, kun olin astunut sisälle joogastudion tiloihin. Itse tunti oli todella rauhoittava, lempeä ja rentouttava. Myös opettajan kosketus harjoituksen aikana antoi lisää rentoutta ja loi olon, että olen tärkeä ja hyvä juuri sillä hetkellä ja sellaisena kuin olen. Suorituskeskeiselle ihmiselle antaa armoa joogasta niin tuttu ajatus siitä, että jokaisen harjoitus on hyvä juuri sellaisena kuin sen pystyy sinä päivänä tekemään. Ei pidä pakottaa kehoaan mihinkään, vaan tehdä harjoitus kehon ehdoilla. Mikä voimaannuttava ajatus!
Eilisen joogatunnin jälkeen mietin, että miksi ihmeessä olen pitänyt joogasta niin pitkään taukoa? Se on juuri sitä, mitä väsynyt mieleni ja kehoni tällä hetkellä tarvitsee. Rankka treenaaminen ei ole itse tarkoitus vaan sitä on oman kehon kuuntelu. Kaikella on aikansa ja paikkansa ja samaa rataa jatkaminen ei aina ole hyvä juttu. Elämässä tulee erilaisia tilanteita ja silloin täytyy osata kuunnella itseään, kehoaan ja  mieltään - mitä sinä tarvitset eniten? Mikä sinua palvelee parhaiten? Tässä suorituskeskeisessä maailmassa on hyvä muutenkin pysähtyä välillä. Pysäyttävin lause vähään aikaan tuli pari päivää sitten yhdessä kirjassa vastaan: "mitä jos riittäisit itsellesi?"
Niin, mitäpä jos.

Lempeyttä päivään. <3

Mitä jos tulisimme ulos omista laatikoistamme?

"Tein jotain sellaista, mitä en olisi ihan heti uskonut tekeväni. Otin tatuoinnin. Vielä muutamaa kuukautta aiemmin olin ollut aivan varma, että se ei olisi minun juttuni."
Selailin pari kuukautta sitten kirjakaupassa yhtä kirjaa, jonka yhden kappaleen alussa oli tämä teksti. Se osui ja upposi siinä määrin, että halusin ostaa kirjan siltä seisomalta.
Katri Syvärinen kiteyttää hienosti monia asioita kirjassaan "Löydä elämän taika". Olen saanut monia oivalluksia kirjan teksteistä ja se on laittanut miettimään asioita eri kulmilta.

Yksi mielenkiintoinen oivallus liittyy kategorisointiin. Miten ihmiset mielellään olettavat kanssaihmisistä tietynlaisia asioita ulkonäön, tyylin tai muiden pinnallisten asioiden perusteella. Myönnän tekeväni sitä myös itse. Ja ei siinä vielä kaikki. Teemme sitä myös itsestämme. Kategroisoimme itsemme helposti tiettyyn laatikkoon perustuen esimerkiksi menneisyyteemme tai uskomuksiimme. Miksi? Mitä jos sitä tulisi ulos omasta laatikostaan?

Itse olen toki elämäni aikana tehnyt hyvinkin erilaisia asioita miettimättä yhtään sitä, ettenkö voisi tehdä. Vasta oikeastaan vanhemmiten olen huomannut olevani alttiimpi miettimään omia valintojani skeptisesti niin, että onhan se vähän erikoista olla kiinnostunut niin erilaisista asioista. Että miten voisin olla uskottava missään foorumissa, jos en ns. pysy lestissäni.
Samaan aikaan olen aina miettinyt, että on valtava vahvuus olla monipuolinen. En vain todennäköisesti ole saanut siitä vahvuudestani irti niin paljon kuin olisin saanut, jos olisin pystynyt täysillä olemaan sinut omien mielenkiinnon kohteideni kanssa ja sitä kautta painamaan täysillä eteenpäin aina siinä, mitä kulloinkin olen ollut tekemässä. Kuulostaako sekavalta? Annan esimerkin.

Olen tehnyt päivätyökseni lähes koko aikuisikäni markkinointia sekä viestintää alkoholialalla. Kun tein irtioton vuonna 2013 ja perustin IhanUusOlo blogini, kouluttauduin ravintovalmentajaksi sekä aloin tehdä valmennuksia omalla toiminimelläni, niin ihmisten yleinen ajatus oli että "vau, tosi hieno juttu".
Kun sitten palasin alkoholialalle tuotepäälliköksi, niin olinkin yhtäkkiä kummajainen. Se "hyvinvointityyppi, joka vetää jotain ituja eikä ainakaan juo alkoholia". Kun vielä pönkitän tuota kuvaa sosiaalisessa mediassa jakamalla kuvia salitreenien jälkeisistä tunnelmista tai terveellisestä ruokavaliostani, niin ihmiset eivät selkeästi osaa suhtautua minuun.
Kuitenkin olen edelleen se sama nainen, joka rakastaa hyvää (ja kyllä myös terveellistä) normaalia ruokaa, tykkää leipoa ja herkutella, rakastaa punaviiniä (ja myös juo sitä), saa virtaa sekä energiaa kuntoilusta ja innostuu self-help kirjoista. On totta, että en vedä ns. perseitä olalle, joka johtuu siitä, etten kestä alkoholia kovinkaan paljon. Ja en koe myöskään saavani humalatilasta ja varsinkaan sen jälkeisestä olotilasta mitään. Osaan silti pitää hauskaa. Kaikki eivät tarvitse promilleja vereen ollakseen hyvällä tuulella tai viihtyäkseen illanvietoissa.
Näillä kilometreillä vaan valitsen mieluummin oman hyvän olon ja alkoholi ei sitä minulle tuo, paitsi ne viinilasilliset hyvän ruoan tai seuran kanssa. Tai ihan vaan rentoutuakseni.

Miksi ihmiset (me ihan kaikki) haluamme lyödä toisillemme leimoja niin herkästi? Oikeastaan edes tuntematta ihmistä tai tietämättä mitään todellista hänen elämästään. Se on mielenkiintoista.
Ja vielä ikävämpää on, jos sitä tekee itse itselleen tai antaa muiden mielipiteiden häiritä omaa elämäänsä tai valintojansa.

En tehnyt uuden vuoden lupauksia, mutta nyt olen päättänyt luvata itselleni sen, että en ainakaan itse tunge itseäni enää mihinkään laatikkoon. Ja vähät välitän muiden mielipiteistä, vaan teen juuri niitä kaikkia asioita joita rakastan. Ihan täysillä.

Ihanaa viikkoa kaikille! <3

Elämä on tässä ja nyt

Uuden vuoden ensimmäinen päivä.

Katselin eilen ystäväni kanssa ilotulitusta ristiriitaisin tuntein. Vuoden lopetus ja uuden alku ovat aiemmin olleet iloista ja odottavaakin aikaa. Tällä hetkellä huomaan olevani vähemmän innoissani uudesta vuodesta ja sen tarjoamista asioista. Olo on pysähtynyt.
Juttelin eilen ystäväni kanssa siitä, miten raskas vuosi 2017 oli. Ystäväpiirissäni tapahtui kaikenlaista ja onko se sitten iästä riippuvainen asia, että tapahtuvat asiat eivät ole kovin pieniä eivätkä valitettavasti myöskään positiivisia. On avioeroja,  työttämyyttä, pienempiä kremppoja, isompia sairauksia ja kuolemaa. Elämä heittelee eteen asioita, jotka laittavat toistuvasti miettimään, mikä tarkoitus kaikella on. Liekö mikään. Elämä vain on ja asioita tapahtuu.

Toki isot asiat laittavat myös prioriteetit kohdilleen ja tuovat mukanaan kiitollisuutta siitä mitä itsellä on. Mutta samalla se tuo pelkoa tulevasta ja epäuskoa elämän epäoikeudenmukaisuuden edessä.

Ainakin se klisee on varmaa, että elämässä pitäisi iloita pienistä hetkistä, nauttia siitä mitä on ja lopettaa pikkuasioiden murehtiminen. Elämä kyllä heittää jokaisen matkan varrelle isoja haasteita, joita ihan oikeasti joutuu murehtimaan.

Pitäkää huolta itsestänne, toisistanne ja eläkää.

Parempaa Uutta Vuotta ihan jokaiselle.<3