Olen huomannut viime aikoina kiinnitäväni huomiota käsi kädessä käveleviin, halaileviin ja toisilleen hymyileviin pariskuntiin. Joka kerta pieni pisto tuntuu sydämessä. Kunpa joku katsoisi minuakin noin. Ottaisi kädestä kiinni ja halaisi tiukasti.
Olen ollut pitkään yksin. Viikot, kuukaudet ja vuodet vierivät, kun arki on kiireistä kahden tyttäreni ja koiran kanssa. Mukavaa, draamavapaata, turvallista elämää ilman pelkoa siitä, että sydän särkyisi jälleen kerran. Tasapaino ja rauha sisimmässä säilyy, kun ei aseta itseään alttiiksi mahdollisille sydänsuruille. Toki samaan aikaan ei myöskään avaudu mahdolliselle onnistumiselle, hyvän ja turvallisen ihmissuhteen rakentamiselle.. Ainoastaan aika ajoin tuntuu jossain syvällä sisimmässä pientä surua, kaipuuta, hylätyksi tulemisen tunnetta ja yksinäisyyttä. Vuosien saatossa ympärille rakentuu kuin huomaamatta vahva panssari suojaamaan. Se tekee myös sen, että kukaan tai mikään ei kosketa sisintä. Se on varattu niille läheisimmille, omille lapsille. Ainoastaan heidän kanssaan uskaltaa olla oma, tunteva ja herkkä oma itsensä. Ja onhan sekin paljon!
Kuitenkin kaipuu siihen, että olisi jollekin toiselle aikuiselle se tärkein ihminen maailmassa.. Se kaipuu muistuttelee aina silloin tällöin, välillä raskaastikin. Kunnes taas arki vie mennessään ja siihen voi turvallisesti uppoutua. Kun on liian monta kertaa jäänyt varasijalle, ollut toiselle liikaa tai liian vähän, jollain tavalla vääränlainen, sitä alkaa uskoa siihen, että on juuri sitä. Tosi kiva, mutta.. Upea tyyppi, mutta..
Niinpä sitä sulkeutuu entistä syvemmin itseensä. Panostaa kaikkensa lapsilleen, opiskeluun, liikuntaan, mihin tahansa joka korvaisi sitä tyhjiötä, jonka hyvä ja tasapainoinen parisuhde voisi täyttää. Kun sen täyttää muilla asioilla, tyhjiötä ei enää ole. Ongelma poistettu.
Nykyään on helppo kommunikoida ihmisten kanssa viesteillä erilaisissa sovelluksissa. Ja vielä helpompi lopettaa kommunikaatio, kun ei syystä tai toisesta enää huvita "jutella". Moni tuntuu etsivän epäinhimillisen täydellistä kumppani ja tuntuu, ettei tunteillakaan ole enää väliä kunhan vain löytyy se itselle kaikin puolin juuri sopiva. Ja sopivuudelle on mitä korkeampia standardeja. Oikea ikä, ulkonäkö, pituus, sopivan ikäiset lapset tai ei lapsia, sopiva titteli ja tulotaso - nämä nyt ainakin pitäisi olla kohdillaan, jotta rakkaus voi leimahtaa. Koska miltä sekin näyttäisi, jos rakastuisi "vääränlaiseen" tai listan ulkopuolelle sijoittuvaan ihmiseen. Camoon, ei mitään JÄRKEÄ.
Anteeksi herkkyyteni, mutta eikö tunteilla ole merkittävä osuus läheisen ihmissuhteen rakentamisessa? Nähtävästi ei. Mitä lie vanhanaikaista haihattelua.
