Tämä vuosi jää varmasti kaikkien mieleen, eikä vähiten koronapandemian vuoksi. Keväällä alkaneet rajoitukset unohtuivat nopeasti, kun kesä mentiin lähes normaalilla meíningillä. Mutta nyt syksyn saapuessa virus on taas lähtenyt laajemmin liikkeelle, rajoituksia annettu uudelleen ja ihmiset alkavat väsyä. Edessä on pitkä talvi.
Itselleni talvet ovat käyneet vuosi vuodelta vaikeammiksi. Pimeys vaikuttaa kokonaisvaltaisesti mielialaani ja sitä kautta koko jaksamiseen. Nyt olen varustautunut mahdollisimman ajoissa tulevaan pimeään kauteen mm. aloittamalla lisävitamiinikuurit ronskilla kädellä, vaikka monipuolisesti ja terveellisesti syönkin. Keskityn perusasioihin; monipuolista ja terveellistä ruokaa tasaisella ruokarytmillä, riittävästi ulkoilua ja muuta liikuntaa, riittävästi unta. Silti veikkaan, että tästä talvesta tulee vaikea.
Otan nimittäin tämän talvikauden vastaan erityisen haastavissa merkeissä, vaikka elämässä valopilkkujakin löytyy. Oma työttömyys ja huoli tulevaisuudesta lienevät isoin paine, vaikka minulla suunnitelmia ja tekojakin asian eteen on koko ajan menossa. Silti usko siihen, että elämä kantaa punnitaan joka päivä.
Luin juuri artikkelin, jossa oltiin huolissaan miten ihmiset tylsistyvät, kun suositukset etätyöstä pitkittyy ja ihmisiltä jää "normaali" kanssakäyminen vähiin. Videoneuvottelut ja virtuaalikahvittelut työkavereiden kanssa eivät korvaa kasvotusten tapaamisia. Eivät tietenkään. Tämä on yksi iso asia myös omassa elämässäni nyt, kun olen työttömänä korona-aikana, jolloin suositellaan muutenkin välttämään kokoontumisia. Elämä pyörii kodin, lasten, ruuanlaiton, koiran kanssa ulkoilun, pyykinpesun ja muiden kotitöiden ympärillä. "Päiväni murmelina", niinkuin yksi ystäväni totesi. Voisi olla tietysti huonomminkin.
Tosiasia kuitenkin on, että työttömyys, huoli omasta ja lasten pärjäämisestä tulevaisuudessa on aikamoinen paine kannettavaksi, vaikka miten positiivisesti asioita miettii. Elämän arvaamattomuus ja ymmärrys siitä, ettei todella voi tietää, miten elämä rakentuu tästä eteenpäin vie voimia. On uskallettava luottaa johonkin, mistä ei ole mitään tietoa. Uskallettava heittäytyä elämänvirtaan ja uskoa siihen, että elämä kantaa. Mutta pimeinä hetkinä sitä jokin kuiskuttaa korvaan, että entä jos ei kanna? Mitä sitten tapahtuu?
Kaikilla meillä on omat haasteemme elämässä ja on hyvä myös miettiä niitä laajemmassa kuvassa. Siksi itsekin ajattelen, että itse asiassa minulla on asiat kuitenkin aika hyvin. On silti inhimillistä tuntea pelkoa, riittämättömyyttä, surua, vihaa tai mitä tahansa ikäviäkin tunteita. Se on ihmisyyttä.
Tänä päivänä harva haluaa myöntää olevansa tarvitseva. Edelleen on hyväksyttävämpää ja jopa toivottavaa näyttää ulospäin, että hyvin menee. Elämää pyöritetään vinhaa vauhtia, niin vinhaa, ettei välttämättä edes itse tiedosteta omia ajatuksia ja tunteita. Ja onhan se pelottavaa pysähtyä miettimään, miten itsellä oikeasti menee. Yleensä ne pysähdykset voivat tietää muutoksia elämässä ja sehän se vasta on pelottavaa. Oli kyse sitten työstä, parisuhteista tai mistä tahansa niin kaikkea yhdistää ihmisen pyrkimys osoittaa pärjäävänsä ja mielellään todella hyvin. Ja yleensä se pärjääminen vaatii sen, ettei vaikeita tunteita sovi tuntea eikä vaikeista asioista puhuta. Ei töissä, eikä kotona.
Vaikeista asioista puhuminen vaatii toisen ihmisen kohtaamista, oli kyse sitten työilmapiirin haasteista ja ystävyys- tai parisuhteen kiemuroista. Harva on valmis kohtaamaan toisen ihmisen aidosti, sydän auki ja miten olisikaan, jos ei anna edes itsensä tuntea vaikeita tunteita? Onhan tuossa kaikessa valtava riski siihen, että sattuu.
Yksi ihmisen perustarpeista on kuitenkin nähdyksi tuleminen. Se ei häviä minnekään, vaikka maailma muuttuu kovemmaksi ja inhimillisyys ihan kaikessa tuntuu olevan kortilla.
Minä olen tottunut elämään ilman parisuhdetta. Olen tottunut pyörittämään arkeani lasten ja koiran kanssa ja pääsääntöisesti nautin siitä. Mutta täytyy myöntää, että varsinkin tällä hetkellä tuntuu nousevan yksi kysymys ilmoille aina, kun väsymys ja paine tulevaisuudesta iskee päälle isommin. Tuo kysymys pitää sisällään nimenomaan nähdyksi tulemisen tarpeen ja inhimillisen kaipuun yhteydestä toiseen ihmiseen:
Kuka pitäisi huolta minusta?
Sitten hetki menee ohi ja elämä jatkuu, ihan niinkuin se on jatkunut tähänkin saakka. Tulee iloisempia hetkiä ja silloin taas näkee kaiken valoisammin. Ymmärtää, että voisi olla huonomminkin. Tietää, että sitä pärjää ja elämä kantaa. Toivottavasti.
Voimia kaikille tähän pimeään syksyyn ja tulevaan talveen. <3
