Hyvä parisuhde keski-ikäisenä = Neula heinäsuovassa

Hyvän ja tasapainoisen parisuhteen löytäminen ei ole itsestäänselvyys. Se ei ole sitä varsinkaan keski-iässä, kun elettyä elämää ja kaikenlaisia kokemuksia on takana jo paljon.

Olen törmännyt myös sellaiseen ilmiöön, että keski-ikäisillä naisilla kumppanin löytäminen keski-iässä on erityisen haastavaa. Miehet kun tuntuvat löytävän uuden parisuhteen varsin vauhdikkaasti aina kun edellinen on päättynyt.. En siis tietenkään yleistä, pois se minusta.

Parisuhde elää edelleen vahvana normina yhteiskunnassamme. Jos ihminen elää yksin hän saa vastailla kyselyihin parisuhteen puuttumisesta vähän joka suuntaan. "Kai sulla nyt jotain on menossa..?" Ihmiset kyselevät hädissään, sillä pitäähän se nyt edes jotain viritystä tai sutinaa olla!

Toki jos vuodet vierivät eikä tuon ihmispolon vierelle ole ilmestynyt kumppania, kyselijät alkavat miettimään omissa poteroissaan mikä tuossa oikein on vikana? Diagnooseja tulee oikealta ja vasemmalta.. Traumatisoitunut, nirso, sitoutumiskammoinen, liian vaativa, liian kiltti, liian jotain ihan varmasti eihän se nyt muuten voi olla yksin.. "Paras" kommentti, jonka itse olen saanut on että "oot kuitenkin vielä hyvännäköinen niin hiukan outoa ettei sulla ole miestä". 

Että semmosta. Jotenkin en jaksanut kommentoida tuohon, että jos hyvännäköisyys on joku parisuhteen vaatimus niin antaapa olla.

Olen monesti keskustellut kanssasisarieni kanssa näin keski-ikäisenä parisuhteen löytämisestä ja olemme analysoineet aiheen puhki monta kertaa. Yksi yhteinen nimittäjä tuntuu olevan se, että keski-ikäinen nainen on useimmiten työstänyt omaa pääkoppaansa paljon. Hän tietää mitä haluaa ja mitä ei ainakaan halua. Ehkä tietyllä tavalla vakavoitunut, toki varmaan jonkun mielestä tylsistynyt kun ei vaan osaa pitää hauskaa. Ja tämä siis hauskuus viittaa yleensä kaikenlaiseen "hauskaan" pikkukivaan toisen sukupuolen kanssa.

Juu ei kiitos.

Syvälliset keskustelut, luottamus, hyväksyvä läsnäolo, tasapainoinen yhdessäolo ja yhteen hiileen puhaltaminen ovat so last season. Ainakin, jos sitä yrittää etsiä suurinpiirtein omanikäistensä miesten suunnasta. Okei myönnetään, tuo kuulosti jo melko kyyniseltä.

Keski-ikäinen nainen (tai siis ainakin minä) kaipaa parisuhteelta syvää yhteyttä. Keski-ikäinen mies kaipaa jotain ihan muuta. Siis näin niinkuin kokemuksen tuomana päätelmänä.

Onhan tämä nyt ronskia yleistystä, tietysti. Mutta kun omassa kuplassa samat teemat toistuvat, sitä alkaa uskomaan ettei mitään muuta kertakaikkiaan ole tarjolla.

Mutta totta on myös, että kun on vuosia elänyt ilman parisuhdetta, sitä ei edes kaipaa juurikaan. Omassa kuplassa on turvallista, elämä selkeää ja tasaista. Kummasti sitä näin vanhemmiten arvostaa rauhaa ja tunne-elämän tasapainoa.

Ja ei, ilman parisuhdetta elämisessä ei ole mitään surullista. Surullisempaa on elää yksin parisuhteessa. Olen senkin kokenut, joten tiedän mistä puhun.

Toki täytyy sanoa, että onhan tässä kirjoituksessa teemoja joista mielelläni olisin väärässä. Toistaiseksi pidättäydyn näissä päätelmissäni, ennen kuin on aihetta niitä muuttaa. Ja mikäs olisikaan sen mukavampaa. :)

<3

Upea tyyppi, mutta..

Olen huomannut viime aikoina kiinnitäväni huomiota käsi kädessä käveleviin, halaileviin ja toisilleen hymyileviin pariskuntiin. Joka kerta pieni pisto tuntuu sydämessä. Kunpa joku katsoisi minuakin noin. Ottaisi kädestä kiinni ja halaisi tiukasti. 

Olen ollut pitkään yksin. Viikot, kuukaudet ja vuodet vierivät, kun arki on kiireistä kahden tyttäreni ja koiran kanssa. Mukavaa, draamavapaata, turvallista elämää ilman pelkoa siitä, että sydän särkyisi jälleen kerran. Tasapaino ja rauha sisimmässä säilyy, kun ei aseta itseään alttiiksi mahdollisille sydänsuruille. Toki samaan aikaan ei myöskään avaudu mahdolliselle onnistumiselle, hyvän ja turvallisen ihmissuhteen rakentamiselle.. Ainoastaan aika ajoin tuntuu jossain syvällä sisimmässä pientä surua, kaipuuta, hylätyksi tulemisen tunnetta ja yksinäisyyttä. Vuosien saatossa ympärille rakentuu kuin huomaamatta vahva panssari suojaamaan. Se tekee myös sen, että kukaan tai mikään ei kosketa sisintä. Se on varattu niille läheisimmille, omille lapsille. Ainoastaan heidän kanssaan uskaltaa olla oma, tunteva ja herkkä oma itsensä. Ja onhan sekin paljon!

Kuitenkin kaipuu siihen, että olisi jollekin toiselle aikuiselle se tärkein ihminen maailmassa.. Se kaipuu muistuttelee aina silloin tällöin, välillä raskaastikin. Kunnes taas arki vie mennessään ja siihen voi turvallisesti uppoutua. Kun on liian monta kertaa jäänyt varasijalle, ollut toiselle liikaa tai liian vähän, jollain tavalla vääränlainen, sitä alkaa uskoa siihen, että on juuri sitä. Tosi kiva, mutta.. Upea tyyppi, mutta.. 

Niinpä sitä sulkeutuu entistä syvemmin itseensä. Panostaa kaikkensa lapsilleen, opiskeluun, liikuntaan, mihin tahansa joka korvaisi sitä tyhjiötä, jonka hyvä ja tasapainoinen parisuhde voisi täyttää. Kun sen täyttää muilla asioilla, tyhjiötä ei enää ole. Ongelma poistettu.

Nykyään on helppo kommunikoida ihmisten kanssa viesteillä erilaisissa sovelluksissa. Ja vielä helpompi lopettaa kommunikaatio, kun ei syystä tai toisesta enää huvita "jutella". Moni tuntuu etsivän epäinhimillisen täydellistä kumppani ja tuntuu, ettei tunteillakaan ole enää väliä kunhan vain löytyy se itselle kaikin puolin juuri sopiva. Ja sopivuudelle on mitä korkeampia standardeja. Oikea ikä, ulkonäkö, pituus, sopivan ikäiset lapset tai ei lapsia, sopiva titteli ja tulotaso - nämä nyt ainakin pitäisi olla kohdillaan, jotta rakkaus voi leimahtaa. Koska miltä sekin näyttäisi, jos rakastuisi "vääränlaiseen" tai listan ulkopuolelle sijoittuvaan ihmiseen. Camoon, ei mitään JÄRKEÄ.

Anteeksi herkkyyteni, mutta eikö tunteilla ole merkittävä osuus läheisen ihmissuhteen rakentamisessa? Nähtävästi ei. Mitä lie vanhanaikaista haihattelua.