Elämme poikkeusoloissa, joka tarkoittaa käytännössä etätyötä ja -koulua. Sosiaalisten kontaktien minimointia. Pelkoa ja huolta tulevasta... Paljon kysymyksiä ilman vastauksia. Kukaan ei tiedä, kauanko tämä kestää ja miten tämä päättyy. Ei ihme, että tilanne aiheuttaa ahdistusta monissa.
Itselläni mieliala on painunut todella alas ja vaikka työt hoituvat, lasten etäkoulu sujuu ja arki rullaa näinkin eteenpäin ihan hyvin, niin jotenkin sitä elää sumussa. Ei paljon hymyilytä.
Kun yhtäkkiä viedään vapaus ihan siihen tavalliseen arkeen, alkaakin arvostamaan kovasti sitä aikaa, kun pystyi tapaamaan kaverin kahvilassa tai käymään kaupassa ilman pelkoa.
Itselläni on ollut tahmea alkuvuosi, joka on seurausta tahmeasta viime vuodesta. Viiden viikon sairausloman jälkeen palasin töihin hieman puolikuntoisena, mutta toiveikkaana. Meni pari viikkoa, kun tämä koronahärdelli iski päälle ja nyt tässä tuntuu menneen koko maailma sekaisin.
Täytyy kyllä silti sanoa, että olen nauttinut siitä rauhasta, jonka tämä poikkeustilanne on tuonut tullessaan. Elämä on väkisinkin hidastunut, kun ei enää tarvitse esimerkiksi kiirehtiä työpaikalle pääkaupunkiseudun ruuhkassa (koska etätyö), osan matkaa autolla ajaen ja osan matkasta metrossa istuen ja lopun edestä reipaasti kävellen. Työmatkaani liittyy monenmoista ja siihen suttaantuukin vajaa tunti aina suuntaansa. Sehän ei täällä pääkaupunkiseudulla ole kovin kummoinen aika, mutta nyt kun sitä ei tarvitse tehdä, niin kyllähän se jo pelkästää laskee kierroksia ja stressitasoja aika paljon.
Lisäksi olen saanut olla lasteni kanssa vieläkin enemmän kuin normaalisti. Nautin siitä, kun saamme syödä rauhassa aamiaista ennen etäkoulun ja -työn alkua. Päivällä lounastamme yhdessä ja päivän päätteeksi käymme ulkoilemassa rauhassa ennen päivällistä. Ihanaa!
Että kyllähän tämä kaikki on laittanut miettimään, taas kerran... Mietin paljon jo sairaslomani aikana sitä, minkälainen elämä olisi sopiva minulle? Mikä pitäisi herkän hermostoni tasapainossa ja ennen kaikkea, miten ihmeessä en ole aiemmin ymmärtänyt tätä kokonaisuutta, vaan olen kaikin keinoin yrittänyt elää elämää kuten olen kuvitellut, että se jostain syystä pitää elää. Ikäänkuin olisi normaali olotila, että kärsii unettomuudesta ja jatkuvasta stressitilasta. Kaikkihan selittyy helposti niillä paljon puhutuilla ruuhkavuosilla. Niinpä niin.
Hammasta purren, vaikka läpi harmaan kiven. Semmoista se elämä vaan on, pitää oppia sopeutumaan...
Pitääkö tosiaan? Vai pitäisikö vihdoin, nyt 44-vuotiaana katsoa omaa elinpiiriään ja miettiä, onko tässä ne elementit, jotka haluan ja jotka sopivat juuri minulle?
Ihminen saattaa toimia automaattiohjauksella suuren osan elämästään ilman, että pysähtyy miettimään sen enempää. Yleensä tarvitaan jokin isompi elämänmuutos, että alkaa kyseenalaistamaan arvomaailmaansa tai omaan tapaansa elää. Kaikkia ei henkinen kasvu edes kiinnosta. Ja vaikka se kiinnostaisikin, vaatii valtavaa rohkeutta repiä omia muurejaan tai rakennelmiaan palasiksi. Sen vuoksi niin yleensä tapahtuukin vasta, kun ihminen ei kerta kaikkiaan enää jaksa tai pysty elämään saman kaavan mukaan. Siltikin muutos voi olla vuosien tie.
Itselläni jonkinlainen prosessi alkoi 2013 ja erilaisten käänteiden jälkeen kuitenkin olen päätynyt kuormittamaan itseäni kahta kauheammin. Kun on oikein kova pää, joutuu hakkaamaan sitä useamman kerran samaan seinään ennen kuin menee perille. Elämä kyllä järjestää sellaisia olosuhteita ja ihmisiä eteesi, jotka pakottavat miettimään omaa elämää perustuksia myöten. Ainakin näin itselleni on käynyt.
Aika näyttää, mitä tämä pakotettu pysähtyminen tuo tullessaan meille jokaiselle. Toivon, että tämä tuo vähintäänkin inhimillisyyttä meihin ihmisiin. Ihan jokaiseen. Ja toivon myös, että kun poikkeustilanne on ohi ja elämä palautuu jotakuinkin normaaliksi, jotain olisi silti muuttunut pysyvästi siinä, millä tavalla me ihmiset kohtelemme toisiamme. Niin yksityis- kuin työelämässäkin.
T
