Itse havahduin tässä yhtenä päivänä miettimään, että elämässäni on tapahtunut hurjasti viimeisen kymmenen vuoden aikana asioita, jotka kuormittavat varsin pitkään. Jo yksikin tapahtuma sellaisenaan riittäisi kuormittamaan pitkäksi aikaa, puhumattakaan, että minulla niitä tapahtumia on ollut useita.
Jos mietin elämääni kymmenen vuotta sitten.. Olin äitiyden alussa, sillä esikoiseni oli vajaa 2-vuotias. Olin kärsinyt lähes 3v uniongelmista ja selkäsäryistä.. olin väsynyt, mutta onnellinen. Ja olin myös uudelleen raskaana. Kuopus syntyi keväällä 2010.
Viimeiseen kymmeneen vuoteen mahtuu siis yksi raskaus ja yksi synnytys (kun esikoinen oli 2v), työttömyys, yksi burnout, yrittäjäksi heittäytyminen, avioero, yrittäjyyden lopettaminen, kodin myynti, kaksi muuttoa.. Unohdinkohan jotakin?
Tämä kaikki, ja vielä vähän muutakin, mitä en välitä kertoa täällä julkisesti.
Ei siis liene ihme, että aika ajoin minusta tuntuu, etten oikein jaksa. Vaikka tuohon listaan nähden olen mielestäni jaksanut aika hyvin ja elämä on ihan mallillaan.
Eittämättä noin isot elämänmuutokset vaativat kuitenkin veronsa ja aikaa, jotta niistä toipuu.
Olen alkanut miettimään, että olenkohan toipunut vielä oikein mistään? Olenko antanut itselleni rauhaa, jotta olisin voinut toipua?
Hektinen elämä, arjen suorittaminen ja yksinkertaisesti liian kiireinen aikataulu vie mennessään, eikä omaa elämäänsä ehdi edes oikein pohtimaan. Sitä on jatkuvassa pikajunassa, eikä tajua hypätä välissä pois millään asemalla.
Jossain vaiheessa tulee kuitenkin piste, pysähdys.
Ihminen ei jaksa loputtomiin jatkuvaa hulabaloota, vaan sitä alkaa kyseenalaistamaan vähän kaikkea. Ja hyvä niin. Kerranhan täällä vaan ollaan. Kai sitä voisi elää niin, että pääsääntöisesti kuitenkin olisi mukavaa ja hyvä olla.. Vai voisiko?
Tietysti ihmisillä on erilaisia tapoja selviytyä ja elää elämäänsä. Toinen, varmasti suositumpi versio elämän kriisitilanteissa on jatkaa matkaa sen kummempia miettimättä. Pyyhkäistä vaikeat tunteet maton alle ja sulkea silmänsä peilin edessä. Niin pääsee vähän helpommalla.
Vai pääseekö sittenkään?
Käsittelemättömät asiat tunkevat pintaan jotain kautta aina. Sitkeät selkävaivat tai suolisto-ongelmat saattavatkin johtua erilaisten käsittelemättömien elämänkriisien painolastista. Masennus kielii usein vuosien kuormituksesta ja/tai vaikeiden asioiden käsittelemättömyydestä.
Ei ole uutinen, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus.
Loppujen lopuksi meillä kaikilla lienee sama päämäärä elämässä. Onnellisuus ja tasapainoisuus. Se, millä tavalla kukin siihen pyrkii ja pyrkiikö, on tietysti jokaisen oma asia. Jokainen meistä elää elämänsä juuri niinkuin parhaaksi näkee, mutta se, mikä on sama meille kaikille: meillä on vain tämä yksi elämä ainakin tässä muodossa, eikä kukaan meistä myöskään tiedä sen kestosta.
Ehkä siitä kannattaa tehdä mahdollisimman hyvä juuri nyt.
