Tämä kirjoitus on tehnyt tuloaan jo jonkun aikaa ja nyt tuntuu, että aika on oikea.
Olen kirjoittanut täällä blogissani omasta tilanteestani ja meneillään olevasta elämänmuutoksesta, miten vuosi sitten elämäni mullistui irtisanomisen myötä.
Reilu vuosi sitten olin 44-vuotias kahden lapsen äiti ja toimin viestintäpäällikkönä pörssiyhtiössä. Tänään olen vuoden työttömänä ollut, uupumuksesta toipunut 45-vuotias kahden lapsen äiti ja kohta hieronnan ammattitutkinnon suorittanut nainen.
Olen huomannut, että monelle näin iso muutos polussani ja arvomaailmani kirkastuminen on ollut liikaa. Olen miettinyt, että onkohan näin tapahtunut muille, jotka ovat kokeneet ison elämänmuutoksen?
Onhan se selvää, että kun vuosikausia elää ja rakentaa elämäänsä tietyn sapluunan mukaan niin isot muutokset vaikuttavat eittämättä ei vaan itseen, mutta myös ympärillä oleviin ihmisiin ja asioihin. Itselleni tämä on silti tullut yllätyksenä ja vähän myös ikävänä sellaisena.
Ihmisen arvomaailma on iso juttu. Jos se olennaisesti muuttuu (tai sitä lopettaa teeskentelemästä vuosien jälkeen ja tulee omaksi itsekseen), se voi olla ratkaiseva asia myös ystävyyssuhteissa. Sitä voi huomata, että ei enää olekaan puhuttavaa kavereiden kanssa, joiden kanssa aiemmin oli "samalla sivulla". Voihan se olla, että kuilu kiireisen uranaisen ja työttömän hierojaopiskelin välillä on monelle liian suuri, yksinkertaisesti.
Silti mietin, että onko kyse tosiaan vaan siitä, ettei elämänmuutoksen tehneen kanssa enää löydy juteltavaa? Vai mistä johtuu, ettei kannustusta uuden elämän rakentamiseen lähipiiriltä löydy, vaan päinvastoin joillekin on helpompi vain kadota vähin äänin? Onko oravanpyörästä hypännyt, tulotasossa roimasti alaspäin romahtanut, seesteinen ja rauhallinen ihminen jonka tulevaisuus on tyhjä sivu - onko se liian erilaista? Liian outoa? Jotain, mikä ei vaan enää kuuluu samaan kerhoon?
Olen kulkemassa tätä uutta ja erilaista polkua ja pääsääntöisesti oloni on rauhallinen, vaikka tulevaisuus onkin puhdas paperi. Toki olisi kuitenkin helpompaa rakentaa uutta kannustavien tukijoukkojen kera... Luin jonkun elämänmuutoksen tehneen haastattelun jokin aika sitten, jossa tämä ihminen kertoi, että elämän isoissa myllerryksissä sitä on aika yksin. Nyt vasta ymmärrän, mitä hän sillä tarkoitti.
Välillä pitää luopua jostain, että jotain uutta mahtuu tilalle. Uskon, että elämä heittää eteeni uusia ihmisiä, jotka ovat kanssani samalla polulla. Onhan niin jo käynytkin ja olen siitä kiitollinen.
Elämäni oravanpyörässä oli hyvin erilaista, kun mitä elämäni on nyt. Kuilu noiden kahden elämän välillä on iso ja välillä tuntuu, että katoan kuiluun ja välillä taas, että yritän hypätä takaisin vanhaan. Vanha elämä on kuitenkin jo liian kaukana, eikä enää saavutettavissa. Arvomaailmani ei yksinkertaisesti enää vastaa millään sitä kaikkea, jossa vuosikausia elin.
Nyt vaan toivon, että pääsen turvallisesti kuilun yli uuden elämän reunalle.
Terhi V
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti