Motivaatio.
Sen kanssa joutuu tekemisiin hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Mistä löytää motivaation, kun työ ei kiinnosta, kuntoilu maistuu puulta tai parisuhde tökkii?
Kaikissa on hieman erilainen näkökulma, mutta kyse on osittain aina motivaatiosta. Miksi motivaatio katoaa ja voiko sen löytää uudelleen? Yleensä, jos motivaatio on kadoksissa tarvitaan jonkinlainen muutos tai käännekohta. Mitä pahemmin ollaan kadoksissa, sitä suurempi herätys tarvitaan, jotta motivaatio taas löytyy. Joskus sitä ei löydy enää millään, vaikka kuinka herättelisi.
Mietitään vaikka kuntoilua. Jokainen tietää, paljonko pitäisi liikkua päivittäin ja kuinka hyvä olo siitä tulee. Vaan saavatko kaikki itsestään irti lähteä lenkille, jumppaan tai salille säännöllisesti? Syitä kyllä löytyy aina. Ajanpuute lienee niistä yleisin. Mutta miettikää nyt vaikkapa Alexander Stubbia. Kaverilla on aika kiireinen työ, mutta nähtävästi ehtii silti kuntoilemaan kuin huippu-urheilija. Että se siitä. Mielenkiintoista olisi kyllä seurata hänen arkeaan pari päivää. Niin, ja keskustella hänen vaimonsa kanssa.
No entäpä jos työ maistuu puulta? Ainahan sitä voi irtisanoutua ja heittäytyä virran vietäväksi, mutta se ei monellekaan ole mahdollista. Siis ihan oikeasti. Siinä ei paljon auta ajatella, että "elämä kantaa" tai "kyllä asiat järjestyvät", kun laskut tulevat aina ajallaan ja ruokaakin pitäisi saada pöytään.
Entä sitten parisuhde? Voidaanko siinä puhua motivaatiosta tai sen puutteesta? No todellakin. Kaikki tietävät, miten suhteen alussa molemmat osapuolet ovat hyvin motivoituneita panostamaan parisuhteeseen ja toisen huomioimiseen. Jos suhde sitten joistakin syistä taantuu tietylle tasolle motivaatio muuttuu merkittävästi. Se saattaa jopa loppua kokonaan ja silloin ollaankin jo huonossa jamassa.
Motivaatioon voi vaikuttaa järjellä, mutta kyllä siihen tarvitaan paljon muutakin. Sydämen ääntä ei voi kovin kauaa hiljentää, eikä motivaatiota ylläpidetä pelkällä järjellä. Vai mitä mieltä olette? Oli kyse sitten mistä asiasta hyvänsä, niin motivaatio löytyy, kun kaikki palaset loksahtavat kohdalleen, niin järki kuin tunteetkin.
Ja jos ei löydy, niin kannattaa miettiä, mihin suuntaan siinä elämän käännekohdassa lähtee.
tiistai 27. toukokuuta 2014
tiistai 29. huhtikuuta 2014
Karman laki
Monilla ihmisillä, itseni mukaan lukien, on tapana miettiä, mitä kamalaa on tullut tehtyä, jos elämä heittää eteen jotain negatiivista. Tiedättehän, kun mikään ei tunnu onnistuvan ja joka suunnalta tulee ovi vastaan? Jossain vaiheessa tullaan pisteeseen, jossa itsesääli pääsee valloilleen ja sitä tulee mietittyä, että mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämän kaiken? Siinä tunteessa sitten pyöriskellään, jotkut lyhyemmän ja jotkut pidemmän kaavan mukaan. Itselläni nuo hetket menevät onneksi nopeasti ohi ja lähinnä kasvattavat taistelutahtoani ja laittavat yrittämään enemmän.
Sanotaan, että kaikella on merkityksensä. Välillä niitä merkityksiä on todella vaikea löytää, mutta viime aikoina olen itse pysähtynyt useammankin kerran miettimään, miten elämä johdattaa eteen ihmisiä ja asioita, jotka antavat vanhoille tapahtumille merkityksen.
Olen muutaman kerran kirjoittanutkin täällä yhdestä elämäni käännekohdasta, joka tapahtui tammikuussa 2013, kun minut irtisanottiin työstäni. Olin ollut jo pitkään tyytymätön ja ajatellut, että haluan tehdä jotakin muuta työtä. Kävin läpi työuupumuksen ja monia muita vaikeita vaiheita. Sitten YT-neuvotteluissa vedin niin sanotusti lyhyemmän korren. En ollut siitä juurikaan pahoillani, vaan otin sen mahdollisuutena.
Viisi kuukautta sen jälkeen myös mieheni joutui YT-neuvottelujen seurauksena työttömäksi. Silloin en enää ollutkaan niin kovin positiivinen. Kahden pienen lapsen ja jumalattoman suuren asuntolainan kanssa uusi tilanteemme ei naurattanut. Ja kaiken kukkuraksi olin itse juuri päättänyt perustaa toiminimen, joten perheemme taloudellinen tulevaisuus ei näyttänyt kovin ruusuiselta. Vuoden 2013 aikana elämämme muuttui melko radikaalisti. Ennen perheessämme oli kaksi hyvin toimeentulevaa aikuista, kaksi työsuhdeautoa eikä kaupassa tarvinnut miettiä, mitä voi ostella. Yhtäkkiä olimmekin tilanteessa, jossa toinen sai ansiosidonnaista ja toinen kulutti säästöjään saadakseen yrityksen toimimaan. Uusi tilanne vei perheeltä myös autot, joka rehellisyyden nimissä kahden lapsen kanssa on haastava tilanne. Ottaen huomioon, että emme myöskään asu erityisen keskeisellä paikalla.
Monenlaista tunnetilaa tuli käytyä läpi ja yritys tilanteen muuttamiseen oli kova niin minulla kuin miehellänikin. Haimme molemmat rankasti töitä ja sen lisäksi tein hartiavoimin töitä saadakseni toiminimeni pyörimään. Onneksi tämän vuoden maaliskuussa alkoi valo pilkottamaan, kun saimme molemmat työpaikan. Oma työpaikkani on osa-aikainen asiakaspalvelutyö, jota ajattelin olevan helppo hoitaa yrittämisen ohella. Iloitsen myös siitä, että minulla on kerrankin työ, jossa minun ei tarvitse olla 24/7 tavoitettavissa ja stressata kaikkea vapaa-aikaani. Toki se näkyy palkkapussissakin.
Yrittäminen tässä tilanteessa on haastavaa, jopa mahdotonta ja todennäköisesti joudun siitä unelmastani luopumaan ainakin joksikin aikaa. Kaikkea ei kai voi saada. Tällä hetkellä tärkeintä on lapsien hyvinvointi ja perheemme kodin säilyttäminen. Valitettavasti se ei onnistu pelkällä pyhällä hengellä.
Paljon olen kokenut parin vuoden sisällä, mutta muutama asia on muuttunut täysin päinvastaiseksi. Työmotivaationi on nykyään todella korkealla ja arvostan sitä, että minulla on työpaikka. En ajattele, miltä CV:ni näyttää tai minkälaista uraa minun pitäisi rakentaa. Menen työvuoroon silloin kun minulla sellainen on ja teen työni tunnollisesti ja tyytyväisenä.
Olen muutamien kuukausien aikana törmännyt moniin ihmisiin, jotka inhoavat työtään ja joiden työmotivaatio on täysin kateissa. He ovat raskasta seuraa. En voi olla miettimättä, miksi he sattuvat juuri minun kohdalleni. Yrittääkö joku peilata minulle jotain menneisyydestäni? Niin tai näin, niin se toimii. Entistä selvemmin näen itseni ja oman käytökseni pari vuotta sitten. Mahdoin olla varsin rasittava työkaveri. Joidenkin pitää saada kunnolla nenilleen, jotta ymmärtää oman käytöksensä merkityksen eri asioissa. Uskoisin, että olen ymmärtänyt.
Toinen merkittävä muutos elämässäni on tapahtunut kuluttamisen suhteen. Olin pitkään hyväpalkkaisissa töissä ja totuin sen mukaiseen elämään. Perheemme arki pyöri kahdella autolla mukavasti ja ruokakaupasta ostettiin juuri sitä, mitä haluttiin. Kun pipoa vähän kiristi saatoin lähteä shoppailemaan elämää mukavammaksi. Enää en mieti minkälaisia kevätvaatteita ostaisin itselleni tai koska menisin kasvohoitoon. Nyt mietin, miten saamme pidettyä juuri tämän katon päämme päällä, jotta lasten ei tarvitsisi muuttaa pois tuttujen kavereiden ja hoitopaikkojen läheisyydestä.
Vähän erilaista perspektiiviä elämään.
Sanotaan, että kaikella on merkityksensä. Välillä niitä merkityksiä on todella vaikea löytää, mutta viime aikoina olen itse pysähtynyt useammankin kerran miettimään, miten elämä johdattaa eteen ihmisiä ja asioita, jotka antavat vanhoille tapahtumille merkityksen.
Olen muutaman kerran kirjoittanutkin täällä yhdestä elämäni käännekohdasta, joka tapahtui tammikuussa 2013, kun minut irtisanottiin työstäni. Olin ollut jo pitkään tyytymätön ja ajatellut, että haluan tehdä jotakin muuta työtä. Kävin läpi työuupumuksen ja monia muita vaikeita vaiheita. Sitten YT-neuvotteluissa vedin niin sanotusti lyhyemmän korren. En ollut siitä juurikaan pahoillani, vaan otin sen mahdollisuutena.
Viisi kuukautta sen jälkeen myös mieheni joutui YT-neuvottelujen seurauksena työttömäksi. Silloin en enää ollutkaan niin kovin positiivinen. Kahden pienen lapsen ja jumalattoman suuren asuntolainan kanssa uusi tilanteemme ei naurattanut. Ja kaiken kukkuraksi olin itse juuri päättänyt perustaa toiminimen, joten perheemme taloudellinen tulevaisuus ei näyttänyt kovin ruusuiselta. Vuoden 2013 aikana elämämme muuttui melko radikaalisti. Ennen perheessämme oli kaksi hyvin toimeentulevaa aikuista, kaksi työsuhdeautoa eikä kaupassa tarvinnut miettiä, mitä voi ostella. Yhtäkkiä olimmekin tilanteessa, jossa toinen sai ansiosidonnaista ja toinen kulutti säästöjään saadakseen yrityksen toimimaan. Uusi tilanne vei perheeltä myös autot, joka rehellisyyden nimissä kahden lapsen kanssa on haastava tilanne. Ottaen huomioon, että emme myöskään asu erityisen keskeisellä paikalla.
Monenlaista tunnetilaa tuli käytyä läpi ja yritys tilanteen muuttamiseen oli kova niin minulla kuin miehellänikin. Haimme molemmat rankasti töitä ja sen lisäksi tein hartiavoimin töitä saadakseni toiminimeni pyörimään. Onneksi tämän vuoden maaliskuussa alkoi valo pilkottamaan, kun saimme molemmat työpaikan. Oma työpaikkani on osa-aikainen asiakaspalvelutyö, jota ajattelin olevan helppo hoitaa yrittämisen ohella. Iloitsen myös siitä, että minulla on kerrankin työ, jossa minun ei tarvitse olla 24/7 tavoitettavissa ja stressata kaikkea vapaa-aikaani. Toki se näkyy palkkapussissakin.
Yrittäminen tässä tilanteessa on haastavaa, jopa mahdotonta ja todennäköisesti joudun siitä unelmastani luopumaan ainakin joksikin aikaa. Kaikkea ei kai voi saada. Tällä hetkellä tärkeintä on lapsien hyvinvointi ja perheemme kodin säilyttäminen. Valitettavasti se ei onnistu pelkällä pyhällä hengellä.
Paljon olen kokenut parin vuoden sisällä, mutta muutama asia on muuttunut täysin päinvastaiseksi. Työmotivaationi on nykyään todella korkealla ja arvostan sitä, että minulla on työpaikka. En ajattele, miltä CV:ni näyttää tai minkälaista uraa minun pitäisi rakentaa. Menen työvuoroon silloin kun minulla sellainen on ja teen työni tunnollisesti ja tyytyväisenä.
Olen muutamien kuukausien aikana törmännyt moniin ihmisiin, jotka inhoavat työtään ja joiden työmotivaatio on täysin kateissa. He ovat raskasta seuraa. En voi olla miettimättä, miksi he sattuvat juuri minun kohdalleni. Yrittääkö joku peilata minulle jotain menneisyydestäni? Niin tai näin, niin se toimii. Entistä selvemmin näen itseni ja oman käytökseni pari vuotta sitten. Mahdoin olla varsin rasittava työkaveri. Joidenkin pitää saada kunnolla nenilleen, jotta ymmärtää oman käytöksensä merkityksen eri asioissa. Uskoisin, että olen ymmärtänyt.
Toinen merkittävä muutos elämässäni on tapahtunut kuluttamisen suhteen. Olin pitkään hyväpalkkaisissa töissä ja totuin sen mukaiseen elämään. Perheemme arki pyöri kahdella autolla mukavasti ja ruokakaupasta ostettiin juuri sitä, mitä haluttiin. Kun pipoa vähän kiristi saatoin lähteä shoppailemaan elämää mukavammaksi. Enää en mieti minkälaisia kevätvaatteita ostaisin itselleni tai koska menisin kasvohoitoon. Nyt mietin, miten saamme pidettyä juuri tämän katon päämme päällä, jotta lasten ei tarvitsisi muuttaa pois tuttujen kavereiden ja hoitopaikkojen läheisyydestä.
Vähän erilaista perspektiiviä elämään.
tiistai 25. helmikuuta 2014
Kuoliaaksi kiusattu?
Kuulin pari päivää sitten jutun, joka pysäytti minut pitkästä aikaa miettimään hyvinvointia työelämässä. Tarinan mukaan eräs ihminen oli joutunut pitkään kärsimään työpaikkakiusaamisesta. Astetta karmaisevammaksi jutun tekee se, että tätä ihmistä ei enää ole. Hän poistui tästä elämästä saatuaan sairaskohtauksen, oltuaan pitkään sairaslomalla.
Ihmistä tai tarinaa sen enempää tuntematta en voi olla miettimättä, oliko näillä asioilla yhteys?
Työpaikkakiusaamisesta ja työhyvinvoinnista puhutaan tänä päivänä paljon enemmän kuin ennen. Siitä huolimatta teot työpaikoilla jäävät valitettavan pieniksi. Kiusattuja tai työuupuneita jopa syyllistetään omasta kohtalostaan. Mitäs ovat heikkoja?!
Nykypäivän työelämä on vahvoja varten ja pärjäämisestä on tullut ylpeilyn aihe. Se, jolla on tiukin aikataulu on suurin, paras ja kaunein. Entä onnellisin?
Miten sitten työyhteisön tuki ja apu kiusatulle tai uupuneelle? Siis mikä? Nimenomaan. Sellaista saa etsimällä etsiä. Jokainen hoitakoot omat asiansa. On muutenkin niin tiukka aikataulu (!), että vieläkö pitäisi alkaa hyysätä heikoimpia? Joillakin harvoilla saattaa omatunto kolkuttaa, kun huomaa kollegan heikon kunnon tai jatkuvan muilutuksen työyhteisössä, mutta eihän sitä nyt uskalla asiaan sekaantua. Joutuu vielä itse silmätikuksi. Siispä kiusaaminen saa jatkua ja uupuminen pahentua. Onneksi yleensä jossain vaiheessa nämä heikot tapaukset joutuvat jäämään sairaslomalle. Saadaanpa ainakin pois näkyvistä, etteivät pilaa muiden tehokasta työrytmiä.
Ongelmallista työuupumus- tai kiusaamistapausten maton alle lakaisemisessa on se, että asiat työyhteisössä eivät suinkaan parane. Kiusaajat löytävät kyllä uusia uhreja ja tämän päivän työrytmissä uupuneita tulee koko ajan lisää. Tokihan nykyinen työttömyystilanne sallii sen, että heikot lenkit voidaan vaihtaa uusiin ja tehokkaimpiin työntekijöihin, mutta miten tehokasta tämän tyyppinen meininki loppupelissä on?
Ovatko toisten ihmisten huomioiminen, arvostaminen ja auttaminen katoavia ominaisuuksia nykypäivän työelämässä? Haluaisin toivoa, että eivät.
Ihmistä tai tarinaa sen enempää tuntematta en voi olla miettimättä, oliko näillä asioilla yhteys?
Työpaikkakiusaamisesta ja työhyvinvoinnista puhutaan tänä päivänä paljon enemmän kuin ennen. Siitä huolimatta teot työpaikoilla jäävät valitettavan pieniksi. Kiusattuja tai työuupuneita jopa syyllistetään omasta kohtalostaan. Mitäs ovat heikkoja?!
Nykypäivän työelämä on vahvoja varten ja pärjäämisestä on tullut ylpeilyn aihe. Se, jolla on tiukin aikataulu on suurin, paras ja kaunein. Entä onnellisin?
Miten sitten työyhteisön tuki ja apu kiusatulle tai uupuneelle? Siis mikä? Nimenomaan. Sellaista saa etsimällä etsiä. Jokainen hoitakoot omat asiansa. On muutenkin niin tiukka aikataulu (!), että vieläkö pitäisi alkaa hyysätä heikoimpia? Joillakin harvoilla saattaa omatunto kolkuttaa, kun huomaa kollegan heikon kunnon tai jatkuvan muilutuksen työyhteisössä, mutta eihän sitä nyt uskalla asiaan sekaantua. Joutuu vielä itse silmätikuksi. Siispä kiusaaminen saa jatkua ja uupuminen pahentua. Onneksi yleensä jossain vaiheessa nämä heikot tapaukset joutuvat jäämään sairaslomalle. Saadaanpa ainakin pois näkyvistä, etteivät pilaa muiden tehokasta työrytmiä.
Ongelmallista työuupumus- tai kiusaamistapausten maton alle lakaisemisessa on se, että asiat työyhteisössä eivät suinkaan parane. Kiusaajat löytävät kyllä uusia uhreja ja tämän päivän työrytmissä uupuneita tulee koko ajan lisää. Tokihan nykyinen työttömyystilanne sallii sen, että heikot lenkit voidaan vaihtaa uusiin ja tehokkaimpiin työntekijöihin, mutta miten tehokasta tämän tyyppinen meininki loppupelissä on?
Ovatko toisten ihmisten huomioiminen, arvostaminen ja auttaminen katoavia ominaisuuksia nykypäivän työelämässä? Haluaisin toivoa, että eivät.
tiistai 11. helmikuuta 2014
Hyvä olo millä keinolla hyvänsä
Miksi ihmiset menevät äärimmäisyyksiin etsiessään hyvää oloa?
Tämä kysymys tulee vastaan itselleni aina uudelleen ja uudelleen. Tänä aamuna selailin ilmaisjakelulehteä, jossa oleva haastattelu pysäytti minut lukemaan. Se kertoi naisesta, joka oli löytänyt tasapainoisen ja hyvän olon siirtymällä gluteenittomaan ruokavalioon. Tällä hetkellä tämä nainen elää ilman gluteenia ja syö 50 % raakaravintoa ja käyttää runsaasti superfoodeja.
Mikä laittaa ihmisen tekemään elämästään näin hankalaa? Vai kuulostaako se vaan hankalalta minun mielestäni, koska olen kaikkiruokainen? En myöskään kärsi erityisistä yliherkkyyksistä tai allergioista lukuun ottamatta tietysti laktoosi-intoleranssia, joka tuntuu olevan joka toisella suomalaisella.
Rehellisyyden nimissä täytyy silti todeta, että jutussa mainitut reseptit kuulostivat kyllä kaikkea muuta kuin mielenkiintoisilta. Tai ehkä ne sitä olivat, mutta ne eivät herättäneet intoa lähteä kokeilemaan niitä. Miksi? No ihan vaikka siksi, että niissä oli monia "ruoka-aineita", joista en ollut kuullutkaan. En edes tiedä, mistä niitä voisi lähteä hakemaan. Tai ehkä minä saatan vielä arvailla mistä, mutta uskon vahvasti, että suuri osa ihmisistä eivät tiedä. Ja miksi pitäisikään? Tämän tyyppiset äärimmäisyyksiin menevät erikoisruokavaliot ovat vielä aika yksittäistapauksia. Onneksi. En silti säästy ajatukselta, että ovatko nämä tulleet jäädäkseen? Voiko raakaruoka, gluteenittomuus tai superfoodien runsas käyttö olla tulevaisuudessa kaikkien Maija Meikäläisten ruokavalio?
Maalaisjärkisenä kotiruokaihmisenä toivon, että ei.
Monista asioista ajattelen, että kannattaa kokeilla ennen kuin tuomitsee. Ehkä tämäkin on niitä, mutta henkilökohtaisesti en edes halua kokeilla mitään äärimmäisyyksiin menevää ruokavaliota. Tosin minulla onkin hyvä ja tasapainoinen olo, joten en myöskään tarvitse radikaaleja muutoksia ruokavaliooni.
Ymmärrän hyvin sen, että jos olo on kehno eikä mikään tunnu auttavan, lähdetään kokeilemaan kaikenlaista. Jos olo sitten paranee jonkun erikoisruokavalion kautta, voiko sitä väheksyä? No ei voi. Toki voi ihmetellä ja kyseenalaistaa, mutta väheksyä ei voi. Kokemus on henkilökohtaista ja se on kokijalleen täyttä totta.
Tosin kokemusasiantuntijoidenkin on hyvä muistaa, että kokemus ei välttämättä ole sama kaikille.
Tämä kysymys tulee vastaan itselleni aina uudelleen ja uudelleen. Tänä aamuna selailin ilmaisjakelulehteä, jossa oleva haastattelu pysäytti minut lukemaan. Se kertoi naisesta, joka oli löytänyt tasapainoisen ja hyvän olon siirtymällä gluteenittomaan ruokavalioon. Tällä hetkellä tämä nainen elää ilman gluteenia ja syö 50 % raakaravintoa ja käyttää runsaasti superfoodeja.
Mikä laittaa ihmisen tekemään elämästään näin hankalaa? Vai kuulostaako se vaan hankalalta minun mielestäni, koska olen kaikkiruokainen? En myöskään kärsi erityisistä yliherkkyyksistä tai allergioista lukuun ottamatta tietysti laktoosi-intoleranssia, joka tuntuu olevan joka toisella suomalaisella.
Rehellisyyden nimissä täytyy silti todeta, että jutussa mainitut reseptit kuulostivat kyllä kaikkea muuta kuin mielenkiintoisilta. Tai ehkä ne sitä olivat, mutta ne eivät herättäneet intoa lähteä kokeilemaan niitä. Miksi? No ihan vaikka siksi, että niissä oli monia "ruoka-aineita", joista en ollut kuullutkaan. En edes tiedä, mistä niitä voisi lähteä hakemaan. Tai ehkä minä saatan vielä arvailla mistä, mutta uskon vahvasti, että suuri osa ihmisistä eivät tiedä. Ja miksi pitäisikään? Tämän tyyppiset äärimmäisyyksiin menevät erikoisruokavaliot ovat vielä aika yksittäistapauksia. Onneksi. En silti säästy ajatukselta, että ovatko nämä tulleet jäädäkseen? Voiko raakaruoka, gluteenittomuus tai superfoodien runsas käyttö olla tulevaisuudessa kaikkien Maija Meikäläisten ruokavalio?
Maalaisjärkisenä kotiruokaihmisenä toivon, että ei.
Monista asioista ajattelen, että kannattaa kokeilla ennen kuin tuomitsee. Ehkä tämäkin on niitä, mutta henkilökohtaisesti en edes halua kokeilla mitään äärimmäisyyksiin menevää ruokavaliota. Tosin minulla onkin hyvä ja tasapainoinen olo, joten en myöskään tarvitse radikaaleja muutoksia ruokavaliooni.
Ymmärrän hyvin sen, että jos olo on kehno eikä mikään tunnu auttavan, lähdetään kokeilemaan kaikenlaista. Jos olo sitten paranee jonkun erikoisruokavalion kautta, voiko sitä väheksyä? No ei voi. Toki voi ihmetellä ja kyseenalaistaa, mutta väheksyä ei voi. Kokemus on henkilökohtaista ja se on kokijalleen täyttä totta.
Tosin kokemusasiantuntijoidenkin on hyvä muistaa, että kokemus ei välttämättä ole sama kaikille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)