Lapset maksavat aikuisten itsekkyydestä

Uusperhe on tänä päivänä hyvin yleinen perhemalli. Sen haastavuus on kuitenkin ihan eri luokkaa kuin ns. ydinperheen. Kun samassa sopassa on pahimmillaan exät, nyxät, sinun, minun ja meidän lapset niin siinä riittää palapeliä kerrakseen.
Miksi kuitenkin monesti unohtuu se kaikkein tärkein: lasten paras?

Mikä sitten on lapselle parasta?
Se, että aikuisilla on keskenään hyvät ja rakentavat välit. Lapset eivät lokeroi ja ajattele kuka on kenenkin exä tai nyxä tai mitä.. Lapset haluavat, että kaikki heille tärkeät ihmiset ovat heidän elämässään mahdollisimman luonnollisesti. Tämä valitettavasti unohtuu, jos aikuisilla on keskenään kitkaa syystä tai toisesta.
Miten sitten rakentaa hyvät välit aikuisten kesken? Siinä ei valitettavasti riitä, jos yksi haluaa sitä. Kaikkien uusperheen aikuisten on ymmärrettävä lapsen paras ja puhallettava yhteiseen hiileen. Kestettävä se tosiasia, että lapsilla on omat vanhemmat, jotka erosta huolimatta ovat lapsen vanhemmat hamaan hautaan saakka ja näin ollen toistensa elämässä.

Itse en ole koskaan ymmärtänyt sitä tyyliä, joka tuntuu olevan se "normaali" tapa toimia. Kun pari eroaa, niin exän kanssa ollaan mahdollisimman vähän tekemisissä vaikka olisi niitä yhteisiä lapsiakin. Otetaan asenne, että "toi exä nyt ei todellakaan tule meille kahville" ja muuta vastaavaa. Miksi ei voisi tulla? Mikä sen hienompaa lapselle, että uusperheen kaikki aikuiset voivat olla sujuvissa väleissä ja luoda lapselle turvallisen perustan, vaikka aikuisia nyt vaan sattuu lapsen elämässä olemaan enemmän kuin kaksi? Miksi on hyväksyttävämpää puhua exästä ikävään sävyyn ja ikään kuin sillä alleviivata eroa?
Vanhempien ero on lapselle aina kriisi. Miksi sitä pitäisi pahentaa sillä, että osoitetaan lapselle tavalla tai toisella, ettei enää tulla toimeen?

Monestihan eronnut pariskunta pystyy käyttäytymään aikuismaisesti eron jälkeen niin kauan, kunnes tulee uusia kumppaneita kuvioon. Silloin vasta punnitaan vanhemmuus. Pystyykö vanhempi asettumaan lapsen asemaan ja osoittamaan myös uudelle kumppanille, että exän kanssa ollaan hyvissä väleissä lasten takia? Johan sana "yhteishuoltajuus" kertoo, että lapsia huolletaan yhdessä. Se ei tarkoita, että exän kanssa tarvitsisi hengailla yhtään enempää kuin lasten asiat vaativat, mutta aikuisuuden mittari on myös se, että pystyy asettamaan omat tunteensa erilliseksi ja toimimaan lasten edun mukaisesti.
Lasten edun mukaista tuskin on, että vanhemmat eivät pysty keskustelemaan tai tekevät sen pitkin hampain ja vain kun se on täysin välttämätöntä. Mikäli uusi kumppani ei pysty käsittelemään ex-pariskunnan hyviä välejä tai yrittää niitä jopa torperoida, niin vastuullista vanhemmuutta on ottaa asia puheeksi ja lopettaa moinen käytös. Tämä toki saattaa tietää mutkia uuteen suhteeseen, jota monikaan ei ole valmis kestämään. Mieluummin sotketaan tai tuhotaan hyvät välit exään ja sitä kautta viedään pohja lasten yhteishuoltajuudelta. Oma henkilökohtainen onni laitetaan lasten onnen edelle. Inhimillistä ehkä, mutta näin kahden lapsen eronneena äitinä en arvosta moista kovin korkealle. Jos oman onnen ehtona on yhteishuoltajuuden sujuvuuden katkaiseminen ja sitä kautta lasten tasapainon horjuttaminen, miten hyvällä pohjalla se onni oikeasti on?

Uusperhekuvio on varmasti haastavaa aina, mutta uskon, että tarpeeksi aikuiset ja itsensä kanssa sinut olevat ihmiset saavat sen toimimaan ja sitä kautta pystyvät rakentamaan huikean vahvan pohjan erolapsien tulevaisuudelle. Suuri haaste on, että uusperhekuviossa noita tarpeeksi aikuisia ja terveen itsetunnon omaavia pitää olla useampia.
Itsekkyys sopii huonosti uusperhekuvioon. Se tuhoaa pahimmillaan kaiken, minkä eteen on tehty töitä eron jälkeen. Ja mikä ikävintä, aikuisten ihmisten itsekkyydestä maksavat lapset, jotka ovat tilanteeseen täysin syyttömiä.

Särkynyt sydän suistaa kehon hälytystilaan

Kaikkihan sen tietävät, että stressi vaikuttaa kokonaisvaltaisesti ihmisen hyvinvointiin. Olen sen itse joutunut kokemaan aiemminkin, mutta taas pääsi yllättämään se, miten nopeasti kaikki voikaan tapahtua.
Minäkin, joka näistä asioista aika paljon olen kartalla, joudun huomaamaan oman pienuuteni kun keho reagoi henkiseen stressiin.
En edes ole mennyt niihin tavallisimpiin ansoihin, joihin moni stressaantunut menee ja päätyy näin vain pahentamaan omaa tilannettaan. Stressaantuneena nimittäin juuri se oma hyvinvointi ja siihen panostaminen jää hyvin usein toissijaiseksi ja sitä painvastoin tulee syötyä vähän mitä sattuu ja miten sattuu, liikunta harvemmin kiinnostaa lainkaan tai päinvastoin sitä rääkkää itseään liikaakin. Tai sitten sitä laittaa itselle mahdollisimman tiukat aikataulut, ettei tarvitsisi olla oman päänsä kanssa.
Olen kuitenkin oppinut läksyni ja oppinut myös pitämään huolta itsestäni erityisen hyvin silloin, kun elämässä on vastoinkäymisiä.

Joskus elämä pääsee kuitenkin yllättämään eikä mitkään opit auta, kun keho reagoi mielen kuohuntaan. Kun samaan aikaan sydän särkyy, työstressi pukkaa päälle ja hyperaktiivinen arki pyörii on soppa valmis.
Yritä siinä sitten pitää paketti koossa, kun päinvastoin mieli tekisi painua peiton alle ja herätä joskus ensi keväänä.
Olen toki ennenkin päässyt yli kaikenlaisista elämän myllerryksistä, joten kokemus sentään hieman lohduttaa. Että kyllä tämä tästä taas ja aika parantaa haavat ja niin edelleen.

On silti mielenkiintoista, miten keho toimii. Ja eiväthän kaikki reagoi stressiin tai elämän mullistuksiin samalla tavalla. Itselläni ensimmäinen vihje on yleensä uniongelmat. Ennen ajattelin, että tunnistan ajoissa oman kehoni viestit, mutta ei se ihan niin taida mennäkään.
Olen kärsinyt nyt kuukauden verran uniongelmista. Herään joka yö klo 4. Lähes minuutilleen. Tämä lienee tuttua monelle muullekin stressaantuneelle.
Kun huomasin tämän ongelman nostavan päätään aloin kiinnittämään huomiota iltoihin ja rauhoittamaan niitä, jotta unelle olisi mahdollisimman hyvä pohja. Vaan eipä ole auttanut.
Nyt sitten ovat tulleet vatsaongelmat. Vaikka ravintoni ei ole muuttunut mihinkään! En ole alkanut syömään epäterveellisesti tai epäsäännöllisesti vaan kaikki on niin kuin ennenkin.
Paitsi ettei ole. Sydän särkyneenä, mieli apeana ja pää täynnä aikatauluja - ei siinä paljon hyvä ravinto auta. Tosin siinä mielessä auttaa, ettei se ainakaan pahenna tilannetta toisin kuin silloin, jos heittäytyisin yhtäkkiä mäkkärilinjalle. Tai lopettaisin syömisen kokonaan, joka sekin on monelle stressaantuneelle tuttu juttu.

Mikä sitten auttaa?
Koska huomaan oman kehoni käyvän nyt aika kovilla stressikierroksilla (mm. uni- ja vatsaongelmat, kohonnut leposyke..) olen päättänyt yksinkertaisesti rauhoittaa tilannetta niin paljon kuin mahdollista. Syön mahdollisimman hyvin ja terveellisesti, vaikka ruoka ei juuri maistu. Luen ajankohtaista kirjallisuutta, joka antaa voimaa ja ymmärrystä erinäisissä asioissa, harrastan sellaista liikuntaa mitä kehoni tarvitsee eli nyt ei ole aika ruoskia kroppaa yhä kovempiin suorituksiin vaan tehdä jotain, minkä huomaa tekevän hyvää. Jokainen kyllä huomaa itse, mihin ylikierroksilla käyvä keho pystyy ja mikä tuntuu hyvältä. Kun saa itsensä rauhoitettua, uniongelmatkin korjaantuvat pikkuhiljaa ja kun saa nukuttua, elämä on taas selkeämpää.
Ja loppujen lopuksihan elämän myrskyissä auttaa vain ja ainoastaan yksi asia: aika.
Akuuttivaiheessa on kuitenkin tärkeää olla lempeä itselle ja tehdä asioita, jotka helpottavat omaa oloa. Kannattaa silti olla varovainen, ettei lähde helpottamaan oloaan erilaisilla riippuvuuksilla tai liian tiukoilla aikatauluilla. Omia ajatuksiaan ei pääse karkuun, vaan ne tulevat kyllä päälle ennemmin tai myöhemmin. Asioiden ja oman stressin käsittely on tärkeää, jotta saa kierteen katkaistua ja elämän taas tasapainoon.

Lempeyttä päivään. <3

Nelikymppisen naisen keho taipuu uusiin lajeihin -vai taipuuko?

Viime syksynä sain treenikärpäsen pureman ja siitä saakka olen käynyt rakentamassa lihaskuntoani aika tiiviisti. Salitreeni oli aiemmin mielestäni tosi tylsää, mutta nyt löysin kannustajan, joka haastoi riittävän tiukasti ja sehän sopii minulle. Tästä kirjoitinkin ihan oman jutun aiemmin Tsemppaajalla on väliä.

Tässä iässä kroppa väistämättä toimii hieman eri tavalla kuin parikymppisenä ja se vaan täytyy ottaa huomioon. Kehonhuolto on myös äärimmäisen tärkeää, sillä nelikymppisen kroppa on herkempi rasitukselle. Itselläni varsinkin salitreeni jäykistää kehoa, jos venyttely ja kehoa avaavat liikkeet meinaavat unohtua. Monipuolinen treeni lienee keholle kaikista parasta ja nyt ajattelinkin aloittaa siitä ihan oman projektin.

Kesä on mennyt treenin puolesta aika rauhallisesti, mutta täysin laakereilla en ole kuitenkaan lepäillyt. Olen myös huomannut, että rauhallisempi treenitahti on tehnyt keholle ihan hyvää.
Nyt alkaa kuitenkin mieli herätä selkeästi uuteen treeni-intoon ja koska tykkään haasteista, niin päätin alkavan syksyn aikana kokeilla lajeja, joita en ole aiemmin kokeillut. Keho on lähtökohtaisesti laiska ja kehitystä tapahtuu vain, jos sille annetaan tasaisin väliajoin jotain erilaista. Salitreenissäkin on tärkeä muistaa lisätä reippaasti painoja tasaisin väliajoin ja muuttaa treeniohjelmaa, jotta kroppa joutuu töihin.

Uusien lajien kokeilulla haastan paitsi kehoni niin myös mieleni. Olen aika kilpailuhenkinen ja siihen tietysti liittyy se, ettei päästä itseään kovin helpolla. Liikunnan suhteen joudun nykyään toistuvasti sen tosiasian eteen, että pää kyllä tekisi mutta kroppa pistää vastaan - tämä liittyy osaltaan siihen, että nuorempana olin hyvä lähes kaikenlaisessa urheilussa. Tai jos en ollut hyvä, niin kovalla sisulla ja päättäväisyydellä onnistuin. Nythän se onkin haasteellista, kun sama sisukkuus ja päättäväisyys ovat edelleen olemassa, mutta kroppaan on muodostunut iän myötä kaikenlaisia rajoitteita.
Mutta enhän minä olisi minä, jos antaisin sen häiritä. :)

Toki viime syksynä alkaneen treeni-innostuksen myötä olen tässä vajaan vuoden aikana haastanut itseäni kokeilemalla muutamia uusia liikuntamuotoja, mutta nyt haluan heittäytyä sille tielle ihan tosissaan. Tähän saakka ne kokeilut ovat olleet sellaisia, jotka ovat toki fyysisesti haastavia mutta joihin olen jo valmiiksi tiennyt pystyväni. On siis aika siirtyä itsensä haastamisessa seuraavalle tasolle. :)

Monenlaisia uusia lajeja pyörii päässä, joita haluan kokeilla ja tapani mukaan en todellakaan taida aloittaa helpoimmasta päästä.. Ensimmäinen kokeiluni tulee nimittäin olemaan tankotanssi. Ensi viikolla. Apua.

Stay tuned. :)

Lenkkeily saa ajatukset järjestykseen

Salitreeni voikin olla kivaa!

Tänä kesänä vanha fillarini on joutunut koetukselle. Ensi vuonna ehkä aika ostaa uusi.



Toinen kotini. Salitreeni ei tarvitse olla pelkkää laitteissa rimpuilua. Cross training -harjoittelu on rankkaa, mutta niiiiin palkitsevaa.



 

Kiitollisuutta ruuhkavuosien puristuksessa

Ajattelin kirjoittaa itselleni ajankohtaisesta aiheesta, joka askarruttaa välillä enemmän ja välillä vähemmän.
Ruuhkavuodet, nuo kaikkien lapsiperheiden tuntemat vuodet, jotka periaatteessa pitäisi olla ihmisen parasta ja energisintä aikaa. Ja varmaan ne sitä ovatkin, sillä eihän sitä myllytystä muuten kukaan jaksaisi.
Itselläni on varmaan aika tyypillinen tarina tältä osin: kolmenkympin kieppeillä iski valtava pesänrakennusvietti, jonka seurauksena paketti piti saada kuntoon mahdollisimman nopeasti. Kaksi lasta, rivitalo, koira, avioliitto.. Jota seurasikin sitten burnout, työttömyys, avioero ja rivitalon muuttuminen kerrostalo-asunnoksi.
Mutta aikansa kutakin. Lapset kasvavat ja sitä kautta ainakin yöt saa nukuttua, vaikka muunlaisia huolia toki tulee eteen vähän väliä lasten kanssa.

Nyt elän lasten ja koiran kanssa hyvää arkea. Lapset ovat jo reippaita naisen alkuja, meillä on kaunis koti ja minulla haastava ja mielenkiintoinen työ.
Arki rullaa ja pysyy kasassa kiitos hyvän organisointikykyni. Mutta onhan se haasteellista. Hyvä esimerkki tältä viikolta, kun itse sairastuin pahaan flunssavirukseen, joka käytännössä tainnutti sohvan pohjalle. Siihen vielä kuopuksen vakava allerginen reaktio, jonka vuoksi olimme yhden päivän sairaalassa, niin onhan siinä koukeroita kerrakseen jo pelkästään kotipuolessa, puhumattakaan siitä, miten työt painavat päälle ja kasautuvat sairasloman aikana. Kuuluuhan ruuhkavuosiin olennaisena osana yleensä juurikin se vaativa työ.

Välillä sitä pysähtyy miettimään, että mikä järki tässä kaikessa on. Kaikilla, ainakin omassa lähipiirissäni, tuntuu olevan koko ajan kiire. Elämä on yhtä suorittamista ja kalenterin kanssa elämistä. Lähtökohtaisesti tykkään kyllä itse touhuta vähän koko ajan, mutta välillä pyöritys käy niin kovaksi, että kaiken tarkoitusta alkaa väkisinkin miettimään.

Ainakin näin eronneena kahden lapsen työssäkäyvänä äitinä tuntuu, että vuorokaudessa ei kerta kaikkiaan ole riittävästi tunteja. Kun lasten, koiran ja työn lisäksi laitetaan vielä rakkauselämä, tai sen yrittäminen, niin välillä tekisi mieli heittäytyä lattialle huutamaan, niin kuin lapset tekevät kun asiat eivät suju. "Ole armollinen itsellesi", huudetaan kaikenlaisissa elämäntaito-oppaissa ja kirjoituksissa. Kyllä se on niin, että vaikka sitä olisi miten armollinen, niin kalenteri ei siitä tule yhtään väljemmäksi eikä tunteja tule lisää vuorokauteen. Olen aina ollut sitä mieltä, että aika riittää kyllä niille asioille, joita pitää tärkeinä. Joo.. Periaatteessa varmaan näin. Käytännössä ainakin hetkittäin ei ihan aina onnistu.

Kaiken pyörremyrskyn keskellä tulee silti kiitollisuus kaikesta. Että on tämä kaikki, jonka vuoksi pusertaa. Kun vaan muistaisi sen tarpeeksi usein.
Onneksi lapset ovat hyviä muistuttamaan, niin kuin meillä tapahtui tänä aamuna. Oloni on edelleen heikko koko viikon sairastamisen jälkeen ja jotenkin kaikki tuntuu tahmealta. Lähdin viemään kuopustani koululle ja siellä pieni eskarilaiseni juoksi perääni kolmesti halimaan, vaikka normaalisti halitaan vaan yhden kerran. Viimeisellä kerralla kysyin, että "mikäs nyt noin halituttaa", johon tyttö vastasi että: "No kun äiti sä oot niin ihana".

Ehkä olen jossain onnistunut.

<3