Mitä jos tulisimme ulos omista laatikoistamme?

"Tein jotain sellaista, mitä en olisi ihan heti uskonut tekeväni. Otin tatuoinnin. Vielä muutamaa kuukautta aiemmin olin ollut aivan varma, että se ei olisi minun juttuni."
Selailin pari kuukautta sitten kirjakaupassa yhtä kirjaa, jonka yhden kappaleen alussa oli tämä teksti. Se osui ja upposi siinä määrin, että halusin ostaa kirjan siltä seisomalta.
Katri Syvärinen kiteyttää hienosti monia asioita kirjassaan "Löydä elämän taika". Olen saanut monia oivalluksia kirjan teksteistä ja se on laittanut miettimään asioita eri kulmilta.

Yksi mielenkiintoinen oivallus liittyy kategorisointiin. Miten ihmiset mielellään olettavat kanssaihmisistä tietynlaisia asioita ulkonäön, tyylin tai muiden pinnallisten asioiden perusteella. Myönnän tekeväni sitä myös itse. Ja ei siinä vielä kaikki. Teemme sitä myös itsestämme. Kategroisoimme itsemme helposti tiettyyn laatikkoon perustuen esimerkiksi menneisyyteemme tai uskomuksiimme. Miksi? Mitä jos sitä tulisi ulos omasta laatikostaan?

Itse olen toki elämäni aikana tehnyt hyvinkin erilaisia asioita miettimättä yhtään sitä, ettenkö voisi tehdä. Vasta oikeastaan vanhemmiten olen huomannut olevani alttiimpi miettimään omia valintojani skeptisesti niin, että onhan se vähän erikoista olla kiinnostunut niin erilaisista asioista. Että miten voisin olla uskottava missään foorumissa, jos en ns. pysy lestissäni.
Samaan aikaan olen aina miettinyt, että on valtava vahvuus olla monipuolinen. En vain todennäköisesti ole saanut siitä vahvuudestani irti niin paljon kuin olisin saanut, jos olisin pystynyt täysillä olemaan sinut omien mielenkiinnon kohteideni kanssa ja sitä kautta painamaan täysillä eteenpäin aina siinä, mitä kulloinkin olen ollut tekemässä. Kuulostaako sekavalta? Annan esimerkin.

Olen tehnyt päivätyökseni lähes koko aikuisikäni markkinointia sekä viestintää alkoholialalla. Kun tein irtioton vuonna 2013 ja perustin IhanUusOlo blogini, kouluttauduin ravintovalmentajaksi sekä aloin tehdä valmennuksia omalla toiminimelläni, niin ihmisten yleinen ajatus oli että "vau, tosi hieno juttu".
Kun sitten palasin alkoholialalle tuotepäälliköksi, niin olinkin yhtäkkiä kummajainen. Se "hyvinvointityyppi, joka vetää jotain ituja eikä ainakaan juo alkoholia". Kun vielä pönkitän tuota kuvaa sosiaalisessa mediassa jakamalla kuvia salitreenien jälkeisistä tunnelmista tai terveellisestä ruokavaliostani, niin ihmiset eivät selkeästi osaa suhtautua minuun.
Kuitenkin olen edelleen se sama nainen, joka rakastaa hyvää (ja kyllä myös terveellistä) normaalia ruokaa, tykkää leipoa ja herkutella, rakastaa punaviiniä (ja myös juo sitä), saa virtaa sekä energiaa kuntoilusta ja innostuu self-help kirjoista. On totta, että en vedä ns. perseitä olalle, joka johtuu siitä, etten kestä alkoholia kovinkaan paljon. Ja en koe myöskään saavani humalatilasta ja varsinkaan sen jälkeisestä olotilasta mitään. Osaan silti pitää hauskaa. Kaikki eivät tarvitse promilleja vereen ollakseen hyvällä tuulella tai viihtyäkseen illanvietoissa.
Näillä kilometreillä vaan valitsen mieluummin oman hyvän olon ja alkoholi ei sitä minulle tuo, paitsi ne viinilasilliset hyvän ruoan tai seuran kanssa. Tai ihan vaan rentoutuakseni.

Miksi ihmiset (me ihan kaikki) haluamme lyödä toisillemme leimoja niin herkästi? Oikeastaan edes tuntematta ihmistä tai tietämättä mitään todellista hänen elämästään. Se on mielenkiintoista.
Ja vielä ikävämpää on, jos sitä tekee itse itselleen tai antaa muiden mielipiteiden häiritä omaa elämäänsä tai valintojansa.

En tehnyt uuden vuoden lupauksia, mutta nyt olen päättänyt luvata itselleni sen, että en ainakaan itse tunge itseäni enää mihinkään laatikkoon. Ja vähät välitän muiden mielipiteistä, vaan teen juuri niitä kaikkia asioita joita rakastan. Ihan täysillä.

Ihanaa viikkoa kaikille! <3

Elämä on tässä ja nyt

Uuden vuoden ensimmäinen päivä.

Katselin eilen ystäväni kanssa ilotulitusta ristiriitaisin tuntein. Vuoden lopetus ja uuden alku ovat aiemmin olleet iloista ja odottavaakin aikaa. Tällä hetkellä huomaan olevani vähemmän innoissani uudesta vuodesta ja sen tarjoamista asioista. Olo on pysähtynyt.
Juttelin eilen ystäväni kanssa siitä, miten raskas vuosi 2017 oli. Ystäväpiirissäni tapahtui kaikenlaista ja onko se sitten iästä riippuvainen asia, että tapahtuvat asiat eivät ole kovin pieniä eivätkä valitettavasti myöskään positiivisia. On avioeroja,  työttämyyttä, pienempiä kremppoja, isompia sairauksia ja kuolemaa. Elämä heittelee eteen asioita, jotka laittavat toistuvasti miettimään, mikä tarkoitus kaikella on. Liekö mikään. Elämä vain on ja asioita tapahtuu.

Toki isot asiat laittavat myös prioriteetit kohdilleen ja tuovat mukanaan kiitollisuutta siitä mitä itsellä on. Mutta samalla se tuo pelkoa tulevasta ja epäuskoa elämän epäoikeudenmukaisuuden edessä.

Ainakin se klisee on varmaa, että elämässä pitäisi iloita pienistä hetkistä, nauttia siitä mitä on ja lopettaa pikkuasioiden murehtiminen. Elämä kyllä heittää jokaisen matkan varrelle isoja haasteita, joita ihan oikeasti joutuu murehtimaan.

Pitäkää huolta itsestänne, toisistanne ja eläkää.

Parempaa Uutta Vuotta ihan jokaiselle.<3

Positiivisen palautteen voima

Varmasti kaikkien mielestä on mukava saada positiivista palautetta. Erityisen paljon se koskettaa, jos se tulee yllättäen ja taholta, mistä sitä ei osaa oikeastaan odottaa.
Muutama kiva sana voi merkitä toiselle ihmiselle todella paljon. Mutta miksi varsinkin meidän suomalaisten on niin vaikeaa antaa positiivista palautetta? Ja myös ottaa sitä vastaan?
Montako kertaa muistat vastanneesi kohteliaisuuteen tai positiiviseen palautteeseen vähätellen.. "no eihän tää nyt mitään" tai "höpö, höpö", vaikka itsekseni hykertelet, että voi miten kiva kuulla. Tai miten paljon helpompaa on keskittyä negatiiviseen ja antaa siitä palautetta vaikka kuinka vahvasti?
Positiivisuuden voima on valtava. Marraskuu on meille monelle varsinaista tahkoamista pimeyttä ja alakuloa vastaan. Voisiko sitä yhtään piristää sillä, että keskittyisi antamaan vaikka muille positiivista palautetta? Hankalaahan se on, kun omakin mieli on tahmea ja pimeys, vesisade sekä loska luovat oman harmaan tunnelmansa päiviin. Mutta entä jos edes kokeilisi?

Sain itse yllättäen lyhyen, mutta mukavan viestin blogiini liittyen eilisiltana täysin tuntemattomalta ihmiseltä. Miten mukavalta tuntuikaan saada kivaa palautetta omista höpinöistä juuri sinä päivänä, kun pimeys tuntui taas ylitsepääsemättömältä. Huomasitteko: "omista höpinöistä"? Ja se tuli muuten ihan automaattisesti. :)

Aion kokeilla tuota tietä vaikka väkisin. Ja jos ei millään keksi tai osaa antaa positiivista palautetta, niin ainahan sitä voi aloittaa sillä, että hymyilee ihmisille. Sekin nostaa sekä omaa että kanssaihmisten mielialaa.

Aurinkoa päivään edes ajatuksen tasolla. <3

Reipastu nyt vähän!

Kaikki tietävät, miten jotkut päivät tai viikot tuntuvat erityisen raskailta eikä mikään tunnu onnistuvan. Olo on kuin kärpäsellä siirapissa.Toisinaan elämä heittää eteen kerralla enemmän kuin jaksaa käsitellä ja silloin on vaarana masentua. Missä vaiheessa hälytyskellojen pitäisi alkaa soida? Ehkä siinä vaiheessa, jos alakuloinen olo vaan jatkuu ja jatkuu, sillä siitä on lyhyt matka siihen ettei enää jaksa nousta ylös sängystä. Tosin masennushan näkyy (tai ei näy) eri tavalla eri ihmisillä. Jotkut kykenevät toimimaan lähes normaalisti, niin, ettei kanssaihmiset ainakaan huomaa kuin mahdollisesti pienen väsymyksen kasvoilta. Sama ihminen voi päivisin käydä töissä ja olla aktiivinen, mutta loppuajan itkeä silmät päästään ja vaipua epätoivon syövereihin kun kukaan ei näe. Nimimerkillä kokemusta on.
Miten sitten toimia, jos huomaa läheisen olevan allapäin tai selkeästi masentunut? Monilla meistä tulee pakottava tarve "tsempata". Ihan kuin sillä tavalla voisi pyyhkiä toisen olon paremmaksi. Monesti tsemppaamisella tekee juuri päinvastoin. Saa toiselle vielä huonomman olon, että hitto kun en nyt pysty edes olemaan positiivisempi tai "nostamaan häntää pystyyn".
Näitä "reipastu nyt vaan" -tapauksia yhdistää monesti toinenkin asia. He eivät kykene tai halua keskustella kipeistä asioista niiden oikeilla nimillä, vaan mieluummin ollaan puhumatta niistä ja sen sijaan paetaan "paistaa se aurinko risukasaankin" -tyyppiseen kieltämiseen. Ja tuodaan esille sitä, että ajatellaan positiivisesti niin elämä kantaa. Jotenkin minä en tuota ihan purematta niele.
Eikö aito positiivisuus ole ennemminkin sitä, että käsittelee asiat sellaisina kuin ne ovat ja huolimatta pimeistä hetkistä sitä jaksaa aina nousta ylös ja jatkaa elämää?
Elämä ei ole pelkkää aurinkoa ja kukkasia, joskus se on sanalla sanoen paskaa, mutta elämä on.

Loppujen lopuksi pelkkä auringonpaiste olisi varmaan aika ykstoikkoista.