Näkemättä ja kuulematta jääminen aiheuttaa kipeitä tunteita

Kirjoitin edellisessä postauksessani siitä, että elämässään isoja muutoksia ja mullistuksia kokeva voi jäädä todella yksin. Jatkan tällä kirjoituksella vähän syvemmälle..

Paljon on kirjoitettu tekstejä ja kirjojakin siitä, että nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ovat ihmisen perustarpeita. Jos ihmisen elää pitkään ilman nähdyksi ja kuulluksi tulemista, se vaikuttaa merkittävästi mielenterveyteen.

Kuvitelkaa ihminen, joka elää elämäänsä niin ettei tule nähdyksi työpaikalla, kotona tai parisuhteessa (tai jos hänellä ei ole parisuhdetta) eikä edes ystävien kesken. Joka suunnalta ohitetaan, jopa lytätään ja mitätöidään, ei kuunnella tai jos näennäisesti kuunnellaan niin ei oikeasti kuulla, mitä hänellä on sanottavaa. Työpaikalla osoitetaan toistuvasti, ettei hänen työllään ole merkitystä. Ei kuulu kiitosta, eikä kannustusta vaikka tämä ihminen olisi mennyt läpi harmaan kiven ja onnistunut miten hyvin. Ehkäpä tämä ihminen kärsii jo uupumuksesta, joka on muuten yksi seuraamus jatkuvasta ohittamisesta ja sitä kautta merkityksettömyyden tunteista. Parisuhteessaan tai kotona häntä kohdellaan kuin huonekalua. Osoitetaan toistuvasti, ettei hänen mielipiteillään ole merkitystä. Pahimmillaan hänelle ei edes vastata, koska miksi vastata jollekin jolla ei ole merkitystä?

Jos on pitkäaikaisesti jäänyt vaille nähdyksi ja kuulluksi tulemista, ajautuu masennukseen ja jopa epätoivoon. Miten voisi kuulla, nähdä tai edes arvostaa itseään jos sitä ei koe kanssaihmisiltäkään? Meillä on biologinen tarve tulla huomatuksi ja arvostetuksi. Me kaikki tarvitsemme tunteen siitä, että meillä on merkitystä. Se tunne ei synny tyhjiössä. Kaipuu yhteyteen on meillä kaikilla.

Usein ihminen, joka jätetään huomiotta pahentaa tilannettaan soimaamalla itseään. "Ei ihme, ettei kukaan huomaa kun olen niin surkea ihminen.." Negatiivinen sisäisen puhe valtaa ihmisen, joka jo muutenkin on ollut pitkään kovilla ja ulkopuolinen omassa elämässään. Tämä on seurausta itsetunnon olemattomuudesta, joka taas on seurausta näkemättä ja kuulematta tulemisesta. Negatiivinen sisäinen puhe kuitenkin syöksee ihmisen entistä syvemmälle epätoivoon ja ulkopuolisuuteen.

Tämän päivän kiireinen elämäntyyli, kasvava itsekkyys ja kovat arvot ruokkivat tätä ilmiötä. Ei enää nähdä eikä kuulla toista ihmistä. Ei ole aikaa tai oikeastaan edes kiinnostusta, kun on niin paljon kaikkea. Uppoudutaan esimerkiksi somen syövereihin, vaikka toinen ihminen on vieressä. Ei osata tai uskalleta elää hetkessä ja kohdata toista ihmistä, oikeasti.

Terhi V

Elämänmuutoksen tehnyt voi jäädä yksin

Tämä kirjoitus on tehnyt tuloaan jo jonkun aikaa ja nyt tuntuu, että aika on oikea.

Olen kirjoittanut täällä blogissani omasta tilanteestani ja meneillään olevasta elämänmuutoksesta, miten vuosi sitten elämäni mullistui irtisanomisen myötä.

Reilu vuosi sitten olin 44-vuotias kahden lapsen äiti ja toimin viestintäpäällikkönä pörssiyhtiössä. Tänään olen vuoden työttömänä ollut, uupumuksesta toipunut 45-vuotias kahden lapsen äiti ja kohta hieronnan ammattitutkinnon suorittanut nainen.

Olen huomannut, että monelle näin iso muutos polussani ja arvomaailmani kirkastuminen on ollut liikaa. Olen miettinyt, että onkohan näin tapahtunut muille, jotka ovat kokeneet ison elämänmuutoksen?

Onhan se selvää, että kun vuosikausia elää ja rakentaa elämäänsä tietyn sapluunan mukaan niin isot muutokset vaikuttavat eittämättä ei vaan itseen, mutta myös ympärillä oleviin ihmisiin ja asioihin. Itselleni tämä on silti tullut yllätyksenä ja vähän myös ikävänä sellaisena.

Ihmisen arvomaailma on iso juttu. Jos se olennaisesti muuttuu (tai sitä lopettaa teeskentelemästä vuosien jälkeen ja tulee omaksi itsekseen), se voi olla ratkaiseva asia myös ystävyyssuhteissa. Sitä voi huomata, että ei enää olekaan puhuttavaa kavereiden kanssa, joiden kanssa aiemmin oli "samalla sivulla". Voihan se olla, että kuilu kiireisen uranaisen ja työttömän hierojaopiskelin välillä on monelle liian suuri, yksinkertaisesti.

Silti mietin, että onko kyse tosiaan vaan siitä, ettei elämänmuutoksen tehneen kanssa enää löydy juteltavaa? Vai mistä johtuu, ettei kannustusta uuden elämän rakentamiseen lähipiiriltä löydy, vaan päinvastoin joillekin on helpompi vain kadota vähin äänin? Onko oravanpyörästä hypännyt, tulotasossa roimasti alaspäin romahtanut, seesteinen ja rauhallinen ihminen jonka tulevaisuus on tyhjä sivu - onko se liian erilaista? Liian outoa? Jotain, mikä ei vaan enää kuuluu samaan kerhoon?

Olen kulkemassa tätä uutta ja erilaista polkua ja pääsääntöisesti oloni on rauhallinen, vaikka tulevaisuus onkin puhdas paperi. Toki olisi kuitenkin helpompaa rakentaa uutta kannustavien tukijoukkojen kera... Luin jonkun elämänmuutoksen tehneen haastattelun jokin aika sitten, jossa tämä ihminen kertoi, että elämän isoissa myllerryksissä sitä on aika yksin. Nyt vasta ymmärrän, mitä hän sillä tarkoitti.

Välillä pitää luopua jostain, että jotain uutta mahtuu tilalle. Uskon, että elämä heittää eteeni uusia ihmisiä, jotka ovat kanssani samalla polulla. Onhan niin jo käynytkin ja olen siitä kiitollinen.

Elämäni oravanpyörässä oli hyvin erilaista, kun mitä elämäni on nyt. Kuilu noiden kahden elämän välillä on iso ja välillä tuntuu, että katoan kuiluun ja välillä taas, että yritän hypätä takaisin vanhaan. Vanha elämä on kuitenkin jo liian kaukana, eikä enää saavutettavissa. Arvomaailmani ei yksinkertaisesti enää vastaa millään sitä kaikkea, jossa vuosikausia elin.

Nyt vaan toivon, että pääsen turvallisesti kuilun yli uuden elämän reunalle.

Terhi V