Ovatko tavoitteesi elämässä sinun vai jonkun muun?

Kaikilla meillä on tavoitteita, haaveita ja arvoja elämässämme. Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, ovatko ne todella sinun? Vai elätkö jonkun muun elämää?

Yhteiskunta jo pelkästään luo tietynlaista painetta vaikkapa parisuhdetta ajatellen. "Hyväksyttävää" on, että kun aloitetaan seurustelu, niin taival jatkuu yhteenmuutolla, kihloilla, avioliitolla ja lapsilla. Tuo kuvio elää edelleen vahvana huolimatta kasvavista avioerotilastoista ja siitä tosiasiasta, että kaikenlaisia parisuhde- ja perhejärjestelyjä nykyään löytyy entistä enemmän ja niistä puhutaan myös avoimesti.

Olen kuullut usean eronneen ihmisen esimerkiksi kommentoineen avioliittoaan, että meni naimisiin koska tuntui, että niin "kuuluu" tehdä. Mikä kauhea ajatus. Vai onko se sittenkään niin ihmeellistä? Moniko oikeasti miettii syvällisesti omia valintojaan ja elää rehellisenä itselleen?
Todennäköisesti valitettavan moni antaa ulkoisten tekijöiden vaikuttaa omiin valintoihinsa tai tekemisiinsä.

Entä moniko tekee päivittäin työtä, josta ei juurikaan pidä saati että siitä saisi voimaa ja energiaa? Vai tehdäänkö työtä vain, koska asuntolaina pitää maksaa, lapset ruokkia ja niin edelleen. Haaveillaan lottovoitosta ja mietitään, mitä tehdään sitten kun...
Pimeinä hetkinä sitten pysähdytään miettimään hetkeksi, että voisihan se elämä olla jotain muutakin kunnes realiteetit vievät mennessään ja suorittaminen jatkuu samanlaisena päivästä toiseen. Oravanpyörä ei pysähdy, eikä sen kyydistä voi hypätä koska pelottaa että sattuu.

Moniko voi käsi sydämellä sanoa, että tekee juuri sitä työtä jota haluaa, parisuhde kukoistaa ja vapaa-aika on muutenkin juuri sitä, mitä haluaa sen olevan? Ja voiko elämä olla kaikilta osin sujuvaa, vai onko aina joku osa-alue vähän sinne päin tai rempallaan?

Kuka päättää, mitkä valinnat ovat oikeita, mitkä tavoitteet järkeviä ja haaveet realistisia? Moniko pohjimmiltaan edes osaa vastata kysymykseen; mitä SINÄ haluat? Mitä juuri SINÄ.. Ei vanhempasi, puolisosi, naapurisi, yhteiskunta tai se joku, jonka kuvittelee paheksuvan tai ajattelevan jotain.

Kuka rakentaa sinun elämäsi? Sinä. Ei kukaan muu.

Asiat tärkeysjärjestykseen

Kirjoittaminen tänne blogiin on ollut jäissä, koska arki on vienyt kaiken huomion ja ajan viime aikoina.
Olen kirjoittanut aiemminkin useammankin kerran kokonaiskuormituksesta ja siitä, miten tärkeää olisi pitää elämä balanssissa työn ja vapaa-ajan kesken.

Mutta mistä voi karsia, jos ihan oikeasti elämä on yhtä aikataulujen perässä juoksemista? Itselläni ainakin viimeisen parin kuukauden aikana on ollut todella haasteellista pysyä perässä omissa aikatauluissani. Siinä ei paljon auta, vaikka kuinka olisi hyvä organisoimaan. Kun pyörittää pääsääntöisesti yksin arkea kahden lapsen ja yhden koiran kanssa, ei siinä paljon ole tehtävissä.

Huomaan, että olen alkanut kiinnittämään huomiota aamuruuhkassa metrossa istuessani siihen, miten ihmiset käyttäytyvät. Suurimmalla osalla on hirveä kiire. Ihmiset istuvat nenä kiinni älypuhelimessaan tai puhuvat siihen jälkikasvunsa ollessa toisessa päässä ottamassa vastaan ohjeita siitä, että pitäisi pestä hampaat, syödä aamupalaa, muistaa ottaa reppu mukaan kouluun jne...
Ainakin pääkaupunkiseudulla elää paljon yksinäisiä vanhempia ilman tukiverkostoa. Töissä on pakko käydä, joten ei siinä paljon ole vaihtoehtoja, millä tavalla arjen saa pyörimään. Lapset kasvavat vastuuseen jo pienestä pitäen ja kaikki on otettava irti omasta selkänahasta niin ajallisesti kuin taloudellisestikin.

Itse teen silti lapsille aamiaisen joka aamu ja myös syön yhdessä heidän kanssaan edes sen pienen hetken. Sama tapahtuu iltapalalla.
Viikonloppuna sitten nautitaan rauhallisesta aamusta ilman aikatauluja, ainakin sunnuntaina.
Uskon olevani lasteni saatavilla paljon enemmän kuin vanhemmat keskimäärin, mutta silti huono omatunto painaa välillä. Ja yleinen riittämättömyys milloin mihinkin suuntaan.
Liekö se tämän päivän vanhemman yleisin "tauti"?

Välillä sitä pysähtyy miettimään, mitä mieltä tässä kaikessa juoksemisessa on? Kunnes arki taas painaa päälle ja on mentävä.
Loppujen lopuksi minulle tärkeintä kuitenkin on, kun oma lapsi kietoo illalla kädet kaulan ympärille ja sanoo että "äiti, sä oot rakas". Millään muulla ei ole kovin suurta merkitystä.


Aurinkoa viikkoon kaikille. Muistakaa laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. <3

Millä mielellä sinä heräät aamulla töihin?

Olen viime aikoina pitänyt vähän taukoa kirjoittamisesta. Tai oikeastaan arki sekä elämänmuutokset ovat vaan vieneet mennessään, eikä aikaa, intoa tai aihetta kirjoittamiseen ole tullut eteen.

Aloitin uudessa työssäni helmikuun alusta ja se on mullistanut oikeastaan koko arjen. Paljon uusia asioita, uusia ihmisiä ja uuden arjen tuomat haasteet ovat yllättäneet. Arki kahden harrastavan lapsen ja koiran kanssa on aikamoista pyöritystä, kun siihen laitetaan uusi, innostava työpaikka omine haasteineen niin hetkeksi menee väkisinkin konseptit sekaisin. Onnekseni minulla on kaksi upeaa ja omatoimista tytärtä, joihin voin luottaa ja joiden kanssa pyöritämme arkeamme pääsääntöisesti hienosti ja joustavasti.

Yllättävää on ollut myös oma innostuminen työstä ihan uudella tavalla ja sen kautta tullut väsymys, kun aivot käyvät kierroksilla vähän koko ajan. Uusia ideoita pulpahtelee päähän vaikka keskellä yötä ja sehän ei välttämättä ole vaan hyvä juttu. Luotan toki, että alun jälkeen homma tästä tasaantuu. Tosin toivon, että innostus pysyy. :)

Olen aiemminkin kirjoittanut täällä siitä, miten jokainen meistä haluaa kokea olevansa merkityksellinen jollakin tavalla. Minulle se on työssäkin tärkeää. Haluan kokea olevani tärkeä linkki organisaatiossa ja että osaamistani, panostani sekä näkemyksiäni arvostetaan. Se motivoi ainakin minua entistä parempiin suorituksiin. Valitettavan monessa yrityksessä työntekijöitä pidetään itsestään selvyyksinä ja korvattavina resursseina sen sijaan, että annettaisiin arvoa jatkuvuudelle ja ymmärrettäisiin linkki henkilökunnan hyvinvoinnista yrityksen tulokseen.
Motivoitunut, tyytyväinen ja innostunut henkilökunta on nimenomaan se voimavara, jolla yritys menestyy ja saa euroja viivan alle.

Millä mielellä sinä heräät aamulla töihin? Moni kulkee vuosikausia automaattiohjauksella tyytymättömänä omaan työhönsä ja elämäänsä, mutta ei osaa tai viitsi asialle mitään tehdä. Voin kertoa, että on hieno tunne herätä aamulla kun pää on täynnä ideoita ja töihin lähtee mielellään. Sillä on valtava vaikutus koko elämään. Työ on kuitenkin hyvin iso osa elämää, joten jokapäiväistä pakkopullaa se ei saisi olla.

Tietysti uusi arkeni on tuonut muutoksia myös omaan vapaa-aikaani. Lähinnä aivojen kuormitus on kaiken uuden edessä sitä luokkaa, että on pitänyt miettiä todella tarkasti kokonaiskuormitusta. En siis todellakaan ole käynyt treenaamassa crossfittiä 4-5 kertaa viikossa, vaan annan itselleni sen levon, minkä koen tarvitsevani tässä kohtaa. Vaikka liikunta on juuri se, josta saan voimaa niin tällaisessa erikoistilanteessa täytyy miettiä järkevästi kokonaiskuvaa ja mennä sen mukaisesti. Olenko mahdollisesti siis oppinut vähän hellittämään ja olemaan suorittamatta? Ilmeisesti vanhakin koira oppii uusia temppuja. :)

Energiaa kaikille työviikkoon! <3

Uusi vuosi, uusi alku

Viime vuosi päättyi hieman alavireisissä tunnelmissa, joka varmasti näkyi myös viimeisimmässä kirjoituksessani. Marras-joulukuu meni flunssakierteen kourissa, joten jo se oli omiaan laskemaan yleistä fiilistä.
Uuden vuoden alku on kuitenkin huomattavasti positiivisempi ja odotan jo innolla uusia tuulia alkavaksi työrintamalla ja toivottavasti muuallakin.
Minulla ei ole ollut tapana tehdä sen kummemmin mitään uuden vuoden lupauksia tai päätöksiä, mutta toki aina vuoden vaihtuessa sitä tekee jonkinlaista pohdintaa elämän suhteen. Pohdintojen tuloksena toivon pystyväni tänä vuonna aiempaa useammin kiinnittämään huomioni olennaisiin asioihin elämässä. Pyrin keskittämään voimavarani niihin asioihin, jotka koen tärkeäksi ja jättämään vähemmälle turhanpäiväisen stressaamisen varsinkin asioista, joihin en pysty vaikuttamaan.
Siinä sitä haastetta riittämiin. :)

Liikunnan saralla sain itseni loppuvuodesta aika jumiin niin fyysisesti kuin henkisestikin, kun olin paahtanut puoli vuotta hurmiossa uutta lajiani, crossfittiä. Mahtavaa oli toki huomata, että kroppa vielä taipuu ja muokkautuu, mutta tuli huomattua sekin, että palautuminen ei enää tapahdu ihan samaan malliin kuin nuorempana. Se vaatii huomattavasti enemmän huomiota. Ja se paljon puhuttu kokonaiskuormitus pitäisi ymmärtää! Ehkä jonain päivänä..
Sen vuoksi olenkin päättänyt (onhan näitä päätöksiä näköjään tullut tehtyä!), että ainakin nyt alkuvuodesta keskityn enemmän lempeämpään liikkumiseen ja kuuntelen kehoani tarkasti kovien treenien jälkeen. Helmikuun alusta uudet työkuviot tulevat viemään energiaa huomattavasti, joten siihen ei vaan kertakaikkiaan sovi monta kertaa viikossa kovaa treenaaminen. Opettelen siis kaiketi olemaan itselleni armollisempi kaikin puolin.
Unen tärkeyttä aina korostetaan palautumisessa, joten siihen aion keskittää paljon huomiotani. Murheetkin näyttävät paljon pienemmiltä hyvin levänneenä.

Iloa ja valoa uuteen vuoteen! <3