Mikä on riittävästi itsellesi?

Taas on se aika vuodesta, kun joka toinen ihminen aloittaa uuden elämän. Erilaiset kuntoilutahot huutavat kilpaa tarjouksia, jotta joulukuussa ylensyöneet voisivat päästä eroon pöhötyksestä ja ennen kaikkea ehtiä hyvin kesäkuntoon.

Omalla kohdallani on nyt kirkastunut aika erilainen näkökulma ja itselleni hieman hämmentäväkin ajatus siitä, millainen oman elämäni kokonaisuus tulee jatkossa olemaan...

Olen kyllä jo useamman kuukauden osaksi tietoisesti, osaksi alitajuisesti miettinyt, että "jottain pittäis tehdä", kun tunnit ei meinaa vuorokaudessa riittää ja jatkuva riittämättämyyden tunne vaivaa.

Olen useasti kirjoittanut täällä blogissanikin kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tärkeydestä, armollisuudesta itseään kohtaan ja nykypäivän suorituskeskeisyyden kiroista.

Mutta silti havahduin nyt itse siihen, että oma arkeni on nimenomaan sitä suorittamista. Edelleen, vaikka minun pitäisi jo tietää paremmin.

Senpä vuoksi tämän vuoden teemani tulee olemaan armollisuus ja keskittyminen omaan hyvään oloon. Tasapaino.

No mikä sitten on eri tavalla kuin ennen, olenhan näistä asioista paasannut jo pitkään? Minäpä kerron...

Reilu 1,5 vuotta sitten hurahdin crossfittiin. Siitä lienee useimmilla jonkinlainen käsitys, mutta niille tiedoksi jotka eivät siitä mitään tiedä - se on vaativa ja monipuolinen urheilulaji, joka haastaa jatkuvasti.

Olen havahtunut itse monesti siihen, että crossfit piireissä käsitys ns. normaalista hyväkuntoisesta ihmisestä hämärtyy. Samoin kuin käsitys ns. normaalista treenaamisesta. Kävelylenkki ei ole mitään, eikä oikein mikään muukaan missä ei hiki lennä niin, että meinaa taju lähteä. Tosin voihan se olla, että tämä on vain minun ajatukseni, joka on vääristynyt, kun olen noissa piireissä pyörinyt.

Joka tapauksessa olen havahtunut siihen, että paine treenaamisesta on päällä jatkuvasti ja vaikka nautin edelleen crossfitistä, niin kokonaistilanteeni vaatii toimenpiteitä. Arkeni ei kerta kaikkiaan ole sellainen, että voisin aktiivisesti harrastaa tätä lajia. Eikä paine siitä, että "pitäisi päästä" treenaamaan ainakaan auta elämäni kokonaiskuormitusta.

Arkeni itsessään on hektistä. Minulla on kaksi lasta ja koira, joista lapset asuvat luonani 60%:sti ja koira 100%:sti. Työmatkani on vähintään 45 minuuttia suuntaansa ja muutenkin työpäiväni ovat haastavia. Nukun liian vähän ja heikosti, joka johtunee pitkittyneestä unettomuudesta ja vuosia jatkuneesta stressitilasta, joka johtuu erilaisista asioista joihin en tässä nyt pureudu sen enempää. Elämäni on siis jatkuvaa aikatauluttamista, palapeliä ja välillä ihan vaan selviytymistä.

Miten tällaiseen arkeen sopii rankka treenaaminen monta kertaa viikossa? No huonosti.

Ensimmäistä kertaa uskalsin katsoa totuutta silmiin ja myös miettiä, että miksi minun pitää jatkuvasti haastaa itseäni kovempiin suorituksiin? Miksi minun pitäisi saada vedettyä maasta vähintään 100 kg tai oppia kävelemään käsilläni? Toki saan uuden oppimisesta ja itseni haastamisesta kicksejä ja se kai siinä onkin... Olen tehnyt sitä, koska se on kivaa. Vai onko sittenkään? Täytyy sanoa, että ainakin nyt on pienen huilin ja mietinnän paikka.

Sen sijaan, että näin tammikuun alussa siis tekisin valtavia tavoitteita kuntoilun tai kesäkuntoon pääsemisen suhteen, niin aion vetää hennosti pakkia. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että urheilen niin kuin arkeeni sopii ja joka tuntuu minusta hyvältä, oikeasti. Minun osaltani tämä tarkoittaa myös sitä, että joudun kyseenalaistamaan omia mielipiteitäni ja käsityksiäni siitä, mikä on riittävästi. Tästä eteenpäin siis esimerkiksi koiran kanssa lenkkeily on minulle liikuntaa. Tähän asti se on ollut "vain" kävelyä. Aion elvyttää myös joogaharrastukseni, koska se tekee hyvää ennen kaikkea mielelleni.

Ymmärrys siitä, ettei minun tarvitse todistella kenellekään mitään piiskaamalla itseäni huimiin suorituksiin urheilussa tai muuallakaan on aika lohdullinen ja valaisevakin. Veikkaan, että yllättävän moni suorittaa elämäänsä juurikin siksi, että voisi tuntea olevansa jollakin tavalla yleisesti hyväksytympi tai erityinen muiden silmissä. Itsetuntoa buustaa kummasti, kun huomataan - siihen kai tämän päivän somepostailukin pitkälti perustuu. Harvempi meistä vaan sitä myöntää.

Toivon niin itselleni kuin kaikille muillekin tasapainoista ja hyvää oloa tälle vuodelle. <3

Tuleeko maailma valmiiksi ennen joulua?

Jouluun on enää muutamia päiviä ja tuntuu, että tahti kiihtyy niin töissä kuin kotonakin. Maailma pitäisi saada valmiiksi, ennenkuin voi rauhoittua joulun viettoon ja loppukiri on sen mukainen.

Olen paljon kirjoittanut täällä suorittamisesta ja nyt jos koskaan on kaikkien suorittajien varsinainen tulikoe. Tekemistä ja muistettavaa riittää ja kun työt saa jotenkin paketoitua, niin kotona odottaa varsinainen työleiri, jotta kaikki on valmista vuoden suurinta juhlaa, joulua, varten.

Muistan omasta lapsuudestani, miten kotona tehtiin aina iso joulusiivous ennen joulua. Se kattoi kaiken lattiasta kattoon, mutta myös mm. kaapit piti siivota, koska #joulu.
Pitkään tein omassa kodissani samalla tavalla, kunnes jossain vaiheessa ymmärsin, että kaapit voi muuten siivota koska vaan.

Eilen illalla siivoilin kotona ihan normaalisti ja siinä samalla hymyilytti se hirveä siivousstressi, jota aiempina vuosina olen ennen joulua kokenut. Tänä vuonna minulla ei ole aiheesta minkäänlaista painetta. Tykkään, että kotonani on siistiä, mutta uskon, että minun ei tarvitse jynssätä lattioita pilkuntarkasti juuri ennen joulua.
Sama pätee joulun ruokasuunnitteluun ja toteutukseen. Vietämme tänä vuonna joulua rauhallisesti kotona lapsieni kanssa ja tykkäämme istua pitkään pöydässä sekä syödä hyviä ruokia. Yleensä saan tästäkin aiheesta paineita, koska kaikkihan pitää tehdä itse. Kaiken pitää olla myös mahdollisimman tuoretta, joka tarkoittaa sitä, että ruuat pitää valmistaa aikaisintaan aaton aattona, mieluiten aattona.
No, ei muuten tarvitse.

Tänäkin jouluna meillä nautitaan ihanista ruuista joulupöydässä, mutta tällä kertaa mietimme tyttöjeni kanssa tarkkaan, mitä ruokia oikeasti haluamme syödä. En aio tehdä lanttulaatikkoa äitini reseptillä vain, koska olen tehnyt niin "aina". Eikä niitä kalaruokiakaan tarvitse jonottaa aattoaamuna kaupan kalatiskillä. Ne voi hakea kyllä aiemminkin.
Lisäksi en myöskään aio yksin huhkia keittiössä aattona esiliina päällä, hiukset nutturalla ja kasvoilla tiukka ilme, koska "on niin jumalattomasti tekemistä". Sovimmekin lasten kanssa jo etukäteen, että valmistamme yhdessä joulupöydän antimia rennosti ja kiireettömästi, koska mihin ihmeeseen meillä on kiire?

Tärkeintä joulussa on yhteinen aika rakkaiden ihmisten kanssa. Nykyään on paljon esimerkiksi eroperheitä, niin tämäkään ei aina ole itsestäänselvyys vaan yksinäisyyttä on jouluna paljon.
Minä saan tänä jouluna olla lasteni kanssa ja se on parasta. Lisäksi uskon, että joulu tulee vaikka kaapit olisivat siivoamatta, eikä joulupöydässä olisi kymmeniä eri ruokia, joita sitten heitetään pois kun niitä ei jakseta, eikä oikein edes haluta syödä.

Suosittelen lämpimästi kaikkia miettimään, mitä jouluna oikeastaan "täytyy" tehdä? Paljon nimittäin tuntuu monella olevan pitkiä listoja kaikenlaisesta "täytymisestä", jotta joulu olisi oikeanlainen. Vain koska "niin on aina tehty".
Joulu tulee kuitenkin vähemmälläkin suorittamisella.

Rauhallista joulua ihan jokaiselle. <3

Elämää vuodenaikojen mukaan

Olen lukenut lähiaikoina useammankin jutun siitä, miten luonto vaikuttaa meihin ihmisiin. Kaikkihan sen varmaan myöntävät, että kesällä ihmiset tuntuvat yleisesti olevan aurinkoisempia, iloisempia ja noh.. enemmän elossa kuin talvella. Täällä pimeässä Suomessa talvet tuntuvat monen mielestä raastavan pitkiltä ja elo on tahmeaa.
Tarvitaan tuplamäärä tahdonvoimaa, että saa itsensä toimimaan normaaliin tapaan.

Mutta hetkinen, mikä onkaan se normaali tapa?
Voisiko olla normaalia, että syksyn ja pimeän saapuessa sitä voisikin hieman hidastaa tahtia? Moni varmaan ajattelee, että no joo olispa kiva mutta kun työt pitää tehdä, lapset hoitaa, on harrastuksia ja harrastuskuskauksia ja ja ja..
Ja niinhän se on, elämä ei pysähdy vaikka luonto ikäänkuin kääriytyy talviunille.

Mutta voisiko olla niin, että sitä kuuntelisi itseään ja kehoaan herkällä korvalla? Tietysti ihan muulloinkin kuin talvella. Mutta erityisesti pimeän aikaan voisi olla hyväksi, jos kaasun painamisen ja itsensä ruoskimisen sijaan antaisikin itselleen luvan ottaa hieman rauhallisemmin. Mitä se kenellekin tarkoittaakaan.
Vaikkapa rankan treenaamisen muuttamista ajoittain lempeämpään liikuntaan, jos olo on kovin väsynyt. Tai illalla aiemmin yöpuulle vetäytymistä, jotta keho saa riittävästi unta jota se tuntuu tarvitsevan enemmän pimeään aikaan.

Tänä päivänä ihannoidaan täyttä kalenteria, kiireisiä ihmisiä ja yleisesti kovaa suorittamista. Miksi? Tekeekö se ikäänkuin ihmisen elosta jotenkin tärkeämpää? Onko hidastaminen, rauhallisuus ja vain oleminen edelleen "hihhulien hommaa", johon ei tavallisella kuolevaisella ole aikaa, kun on deadlineja ja kaikkea muutakin niin kamalasti?
Vai voisiko olla, että se kaikki muu onkin sen takia ettei tarvitsisi pysähtyä miettimään? Koska mitä silloin tapahtuisikaan, jos joutuisi hetken olemaan läsnä itsensä kanssa?

<3

Kannatko sinä vuosien kuormaa mukanasi?

Oletko koskaan tehnyt katsausta omaan elämääsi vaikkapa viimeisen viiden tai kymmenen vuoden osalta?

Itse havahduin tässä yhtenä päivänä miettimään, että elämässäni on tapahtunut hurjasti viimeisen kymmenen vuoden aikana asioita, jotka kuormittavat varsin pitkään. Jo yksikin tapahtuma sellaisenaan riittäisi kuormittamaan pitkäksi aikaa, puhumattakaan, että minulla niitä tapahtumia on ollut useita.

Jos mietin elämääni kymmenen vuotta sitten.. Olin äitiyden alussa, sillä esikoiseni oli vajaa 2-vuotias. Olin kärsinyt lähes 3v uniongelmista ja selkäsäryistä.. olin väsynyt, mutta onnellinen. Ja olin myös uudelleen raskaana. Kuopus syntyi keväällä 2010.
Viimeiseen kymmeneen vuoteen mahtuu siis yksi raskaus ja yksi synnytys (kun esikoinen oli 2v), työttömyys, yksi burnout, yrittäjäksi heittäytyminen, avioero, yrittäjyyden lopettaminen, kodin myynti, kaksi muuttoa.. Unohdinkohan jotakin?
Tämä kaikki, ja vielä vähän muutakin, mitä en välitä kertoa täällä julkisesti.
Ei siis liene ihme, että aika ajoin minusta tuntuu, etten oikein jaksa. Vaikka tuohon listaan nähden olen mielestäni jaksanut aika hyvin ja elämä on ihan mallillaan.

Eittämättä noin isot elämänmuutokset vaativat kuitenkin veronsa ja aikaa, jotta niistä toipuu.
Olen alkanut miettimään, että olenkohan toipunut vielä oikein mistään? Olenko antanut itselleni rauhaa, jotta olisin voinut toipua?
Hektinen elämä, arjen suorittaminen ja yksinkertaisesti liian kiireinen aikataulu vie mennessään, eikä omaa elämäänsä ehdi edes oikein pohtimaan. Sitä on jatkuvassa pikajunassa, eikä tajua hypätä välissä pois millään asemalla.

Jossain vaiheessa tulee kuitenkin piste, pysähdys.
Ihminen ei jaksa loputtomiin jatkuvaa hulabaloota, vaan sitä alkaa kyseenalaistamaan vähän kaikkea. Ja hyvä niin. Kerranhan täällä vaan ollaan. Kai sitä voisi elää niin, että pääsääntöisesti kuitenkin olisi mukavaa ja hyvä olla.. Vai voisiko?

Tietysti ihmisillä on erilaisia tapoja selviytyä ja elää elämäänsä. Toinen, varmasti suositumpi versio elämän kriisitilanteissa on jatkaa matkaa sen kummempia miettimättä. Pyyhkäistä vaikeat tunteet maton alle ja sulkea silmänsä peilin edessä. Niin pääsee vähän helpommalla.
Vai pääseekö sittenkään?
Käsittelemättömät asiat tunkevat pintaan jotain kautta aina. Sitkeät selkävaivat tai suolisto-ongelmat saattavatkin johtua erilaisten käsittelemättömien elämänkriisien painolastista. Masennus kielii usein vuosien kuormituksesta ja/tai vaikeiden asioiden käsittelemättömyydestä.
Ei ole uutinen, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus.

Loppujen lopuksi meillä kaikilla lienee sama päämäärä elämässä. Onnellisuus ja tasapainoisuus. Se, millä tavalla kukin siihen pyrkii ja pyrkiikö, on tietysti jokaisen oma asia. Jokainen meistä elää elämänsä juuri niinkuin parhaaksi näkee, mutta se, mikä on sama meille kaikille: meillä on vain tämä yksi elämä ainakin tässä muodossa, eikä kukaan meistä myöskään tiedä sen kestosta.

Ehkä siitä kannattaa tehdä mahdollisimman hyvä juuri nyt.