Poikkeusolot toivat pakkopysähdyksen

Elämme poikkeusoloissa, joka tarkoittaa käytännössä etätyötä ja -koulua. Sosiaalisten kontaktien minimointia. Pelkoa ja huolta tulevasta... Paljon kysymyksiä ilman vastauksia. Kukaan ei tiedä, kauanko tämä kestää ja miten tämä päättyy. Ei ihme, että tilanne aiheuttaa ahdistusta monissa.

Itselläni mieliala on painunut todella alas ja vaikka työt hoituvat, lasten etäkoulu sujuu ja arki rullaa näinkin eteenpäin ihan hyvin, niin jotenkin sitä elää sumussa. Ei paljon hymyilytä.
Kun yhtäkkiä viedään vapaus ihan siihen tavalliseen arkeen, alkaakin arvostamaan kovasti sitä aikaa, kun pystyi tapaamaan kaverin kahvilassa tai käymään kaupassa ilman pelkoa.

Itselläni on ollut tahmea alkuvuosi, joka on seurausta tahmeasta viime vuodesta. Viiden viikon sairausloman jälkeen palasin töihin hieman puolikuntoisena, mutta toiveikkaana. Meni pari viikkoa, kun tämä koronahärdelli iski päälle ja nyt tässä tuntuu menneen koko maailma sekaisin.

Täytyy kyllä silti sanoa, että olen nauttinut siitä rauhasta, jonka tämä poikkeustilanne on tuonut tullessaan. Elämä on väkisinkin hidastunut, kun ei enää tarvitse esimerkiksi kiirehtiä työpaikalle pääkaupunkiseudun ruuhkassa (koska etätyö), osan matkaa autolla ajaen ja osan matkasta metrossa istuen ja lopun edestä reipaasti kävellen. Työmatkaani liittyy monenmoista ja siihen suttaantuukin vajaa tunti aina suuntaansa. Sehän ei täällä pääkaupunkiseudulla ole kovin kummoinen aika, mutta nyt kun sitä ei tarvitse tehdä, niin kyllähän se jo pelkästää laskee kierroksia ja stressitasoja aika paljon.
Lisäksi olen saanut olla lasteni kanssa vieläkin enemmän kuin normaalisti. Nautin siitä, kun saamme syödä rauhassa aamiaista ennen etäkoulun ja -työn alkua. Päivällä lounastamme yhdessä ja päivän päätteeksi käymme ulkoilemassa rauhassa ennen päivällistä. Ihanaa!

Että kyllähän tämä kaikki on laittanut miettimään, taas kerran... Mietin paljon jo sairaslomani aikana sitä, minkälainen elämä olisi sopiva minulle? Mikä pitäisi herkän hermostoni tasapainossa ja ennen kaikkea, miten ihmeessä en ole aiemmin ymmärtänyt tätä kokonaisuutta, vaan olen kaikin keinoin yrittänyt elää elämää kuten olen kuvitellut, että se jostain syystä pitää elää. Ikäänkuin olisi normaali olotila, että kärsii unettomuudesta ja jatkuvasta stressitilasta. Kaikkihan selittyy helposti niillä paljon puhutuilla ruuhkavuosilla. Niinpä niin.
Hammasta purren, vaikka läpi harmaan kiven. Semmoista se elämä vaan on, pitää oppia sopeutumaan...
Pitääkö tosiaan? Vai pitäisikö vihdoin, nyt 44-vuotiaana katsoa omaa elinpiiriään ja miettiä, onko tässä ne elementit, jotka haluan ja jotka sopivat juuri minulle?

Ihminen saattaa toimia automaattiohjauksella suuren osan elämästään ilman, että pysähtyy miettimään sen enempää. Yleensä tarvitaan jokin isompi elämänmuutos, että alkaa kyseenalaistamaan arvomaailmaansa tai omaan tapaansa elää. Kaikkia ei henkinen kasvu edes kiinnosta. Ja vaikka se kiinnostaisikin, vaatii valtavaa rohkeutta repiä omia muurejaan tai rakennelmiaan palasiksi. Sen vuoksi niin yleensä tapahtuukin vasta, kun ihminen ei kerta kaikkiaan enää jaksa tai pysty elämään saman kaavan mukaan. Siltikin muutos voi olla vuosien tie.
Itselläni jonkinlainen prosessi alkoi 2013 ja erilaisten käänteiden jälkeen kuitenkin olen päätynyt kuormittamaan itseäni kahta kauheammin. Kun on oikein kova pää, joutuu hakkaamaan sitä useamman kerran samaan seinään ennen kuin menee perille. Elämä kyllä järjestää sellaisia olosuhteita ja ihmisiä eteesi, jotka pakottavat miettimään omaa elämää perustuksia myöten. Ainakin näin itselleni on käynyt.

Aika näyttää, mitä tämä pakotettu pysähtyminen tuo tullessaan meille jokaiselle. Toivon, että tämä tuo vähintäänkin inhimillisyyttä meihin ihmisiin. Ihan jokaiseen. Ja toivon myös, että kun poikkeustilanne on ohi ja elämä palautuu jotakuinkin normaaliksi, jotain olisi silti muuttunut pysyvästi siinä, millä tavalla me ihmiset kohtelemme toisiamme. Niin yksityis- kuin työelämässäkin.

T

Pakon edessä itsekkäinkin ihminen havahtuu

Koronavirus valtaa maailmaa ja me täällä piskuisessa Suomessakin elämme tällä hetkellä poikkeusoloissa. Tätä erikoista tilannetta on viikko takana ja oikeastaan vasta nyt alkaa itselleni iskeytyä päähän tilanteen vakavuus. Kulunut viikko on toki mennyt etätöissä ja muutenkin neljän seinän sisällä, paitsi luonnossa ulkoilua on tullut harrastettua runsaasti.
Silti jollain tavalla viikko on mennyt sumussa. Sitä seuraa uutisia 24/7 ja joka paikasta tuutataan toinen toistaan ahdistavimpia uutisia koronaviruksen aiheuttamasta kaaoksesta. Tai kurittomista kansalaisista, jotka vähät välittävät ohjeista tai linjauksista - eihän tänne Suomeen nyt mikään virus kunnolla iske, tai ei ainakaan itseen ja jos iskee, niin sehän on vaan flunssa.
Mutta uskon siihen, että ihminen katsoo peiliin kun on pakko. Itsekkäinkin ihminen joutuu taipumaan pakon edessä, ainakin haluan uskoa siihen.
Tämän päivän Iltasanomissa on haastattelu, joka pysäytti monilta osin. Haastattelussa Elisabeth Rehn sanoi: "Ehkä saamme inhimillisen lämmön takaisin. Suomesta on tullut ihmissuhteissa kylmä maa".

Valitettavasti olen samaa mieltä. Kylmä maa ja kylmät arvot. Ehkäpä tämä kriisi kestää niin kauan, että se pakottaa muuttumaan. Ehkäpä kaiken tämän jälkeen työyhteisöt ovat inhimillisempiä, parisuhteet lämpimämpiä ja ihmiset kaikin puolin empaattisempia. Ehkäpä.

Samaisessa haastattelussa Rehn totesi myös: "Ehkä on hyväkin, että asioiden tutkiskeluun pakotetaan. Ihminen voi pärjätä elämässä hyvin vähällä".

Niin.

Voimaa ihan jokaiselle. <3

Mikä on riittävästi itsellesi?

Taas on se aika vuodesta, kun joka toinen ihminen aloittaa uuden elämän. Erilaiset kuntoilutahot huutavat kilpaa tarjouksia, jotta joulukuussa ylensyöneet voisivat päästä eroon pöhötyksestä ja ennen kaikkea ehtiä hyvin kesäkuntoon.

Omalla kohdallani on nyt kirkastunut aika erilainen näkökulma ja itselleni hieman hämmentäväkin ajatus siitä, millainen oman elämäni kokonaisuus tulee jatkossa olemaan...

Olen kyllä jo useamman kuukauden osaksi tietoisesti, osaksi alitajuisesti miettinyt, että "jottain pittäis tehdä", kun tunnit ei meinaa vuorokaudessa riittää ja jatkuva riittämättämyyden tunne vaivaa.

Olen useasti kirjoittanut täällä blogissanikin kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tärkeydestä, armollisuudesta itseään kohtaan ja nykypäivän suorituskeskeisyyden kiroista.

Mutta silti havahduin nyt itse siihen, että oma arkeni on nimenomaan sitä suorittamista. Edelleen, vaikka minun pitäisi jo tietää paremmin.

Senpä vuoksi tämän vuoden teemani tulee olemaan armollisuus ja keskittyminen omaan hyvään oloon. Tasapaino.

No mikä sitten on eri tavalla kuin ennen, olenhan näistä asioista paasannut jo pitkään? Minäpä kerron...

Reilu 1,5 vuotta sitten hurahdin crossfittiin. Siitä lienee useimmilla jonkinlainen käsitys, mutta niille tiedoksi jotka eivät siitä mitään tiedä - se on vaativa ja monipuolinen urheilulaji, joka haastaa jatkuvasti.

Olen havahtunut itse monesti siihen, että crossfit piireissä käsitys ns. normaalista hyväkuntoisesta ihmisestä hämärtyy. Samoin kuin käsitys ns. normaalista treenaamisesta. Kävelylenkki ei ole mitään, eikä oikein mikään muukaan missä ei hiki lennä niin, että meinaa taju lähteä. Tosin voihan se olla, että tämä on vain minun ajatukseni, joka on vääristynyt, kun olen noissa piireissä pyörinyt.

Joka tapauksessa olen havahtunut siihen, että paine treenaamisesta on päällä jatkuvasti ja vaikka nautin edelleen crossfitistä, niin kokonaistilanteeni vaatii toimenpiteitä. Arkeni ei kerta kaikkiaan ole sellainen, että voisin aktiivisesti harrastaa tätä lajia. Eikä paine siitä, että "pitäisi päästä" treenaamaan ainakaan auta elämäni kokonaiskuormitusta.

Arkeni itsessään on hektistä. Minulla on kaksi lasta ja koira, joista lapset asuvat luonani 60%:sti ja koira 100%:sti. Työmatkani on vähintään 45 minuuttia suuntaansa ja muutenkin työpäiväni ovat haastavia. Nukun liian vähän ja heikosti, joka johtunee pitkittyneestä unettomuudesta ja vuosia jatkuneesta stressitilasta, joka johtuu erilaisista asioista joihin en tässä nyt pureudu sen enempää. Elämäni on siis jatkuvaa aikatauluttamista, palapeliä ja välillä ihan vaan selviytymistä.

Miten tällaiseen arkeen sopii rankka treenaaminen monta kertaa viikossa? No huonosti.

Ensimmäistä kertaa uskalsin katsoa totuutta silmiin ja myös miettiä, että miksi minun pitää jatkuvasti haastaa itseäni kovempiin suorituksiin? Miksi minun pitäisi saada vedettyä maasta vähintään 100 kg tai oppia kävelemään käsilläni? Toki saan uuden oppimisesta ja itseni haastamisesta kicksejä ja se kai siinä onkin... Olen tehnyt sitä, koska se on kivaa. Vai onko sittenkään? Täytyy sanoa, että ainakin nyt on pienen huilin ja mietinnän paikka.

Sen sijaan, että näin tammikuun alussa siis tekisin valtavia tavoitteita kuntoilun tai kesäkuntoon pääsemisen suhteen, niin aion vetää hennosti pakkia. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että urheilen niin kuin arkeeni sopii ja joka tuntuu minusta hyvältä, oikeasti. Minun osaltani tämä tarkoittaa myös sitä, että joudun kyseenalaistamaan omia mielipiteitäni ja käsityksiäni siitä, mikä on riittävästi. Tästä eteenpäin siis esimerkiksi koiran kanssa lenkkeily on minulle liikuntaa. Tähän asti se on ollut "vain" kävelyä. Aion elvyttää myös joogaharrastukseni, koska se tekee hyvää ennen kaikkea mielelleni.

Ymmärrys siitä, ettei minun tarvitse todistella kenellekään mitään piiskaamalla itseäni huimiin suorituksiin urheilussa tai muuallakaan on aika lohdullinen ja valaisevakin. Veikkaan, että yllättävän moni suorittaa elämäänsä juurikin siksi, että voisi tuntea olevansa jollakin tavalla yleisesti hyväksytympi tai erityinen muiden silmissä. Itsetuntoa buustaa kummasti, kun huomataan - siihen kai tämän päivän somepostailukin pitkälti perustuu. Harvempi meistä vaan sitä myöntää.

Toivon niin itselleni kuin kaikille muillekin tasapainoista ja hyvää oloa tälle vuodelle. <3

Tuleeko maailma valmiiksi ennen joulua?

Jouluun on enää muutamia päiviä ja tuntuu, että tahti kiihtyy niin töissä kuin kotonakin. Maailma pitäisi saada valmiiksi, ennenkuin voi rauhoittua joulun viettoon ja loppukiri on sen mukainen.

Olen paljon kirjoittanut täällä suorittamisesta ja nyt jos koskaan on kaikkien suorittajien varsinainen tulikoe. Tekemistä ja muistettavaa riittää ja kun työt saa jotenkin paketoitua, niin kotona odottaa varsinainen työleiri, jotta kaikki on valmista vuoden suurinta juhlaa, joulua, varten.

Muistan omasta lapsuudestani, miten kotona tehtiin aina iso joulusiivous ennen joulua. Se kattoi kaiken lattiasta kattoon, mutta myös mm. kaapit piti siivota, koska #joulu.
Pitkään tein omassa kodissani samalla tavalla, kunnes jossain vaiheessa ymmärsin, että kaapit voi muuten siivota koska vaan.

Eilen illalla siivoilin kotona ihan normaalisti ja siinä samalla hymyilytti se hirveä siivousstressi, jota aiempina vuosina olen ennen joulua kokenut. Tänä vuonna minulla ei ole aiheesta minkäänlaista painetta. Tykkään, että kotonani on siistiä, mutta uskon, että minun ei tarvitse jynssätä lattioita pilkuntarkasti juuri ennen joulua.
Sama pätee joulun ruokasuunnitteluun ja toteutukseen. Vietämme tänä vuonna joulua rauhallisesti kotona lapsieni kanssa ja tykkäämme istua pitkään pöydässä sekä syödä hyviä ruokia. Yleensä saan tästäkin aiheesta paineita, koska kaikkihan pitää tehdä itse. Kaiken pitää olla myös mahdollisimman tuoretta, joka tarkoittaa sitä, että ruuat pitää valmistaa aikaisintaan aaton aattona, mieluiten aattona.
No, ei muuten tarvitse.

Tänäkin jouluna meillä nautitaan ihanista ruuista joulupöydässä, mutta tällä kertaa mietimme tyttöjeni kanssa tarkkaan, mitä ruokia oikeasti haluamme syödä. En aio tehdä lanttulaatikkoa äitini reseptillä vain, koska olen tehnyt niin "aina". Eikä niitä kalaruokiakaan tarvitse jonottaa aattoaamuna kaupan kalatiskillä. Ne voi hakea kyllä aiemminkin.
Lisäksi en myöskään aio yksin huhkia keittiössä aattona esiliina päällä, hiukset nutturalla ja kasvoilla tiukka ilme, koska "on niin jumalattomasti tekemistä". Sovimmekin lasten kanssa jo etukäteen, että valmistamme yhdessä joulupöydän antimia rennosti ja kiireettömästi, koska mihin ihmeeseen meillä on kiire?

Tärkeintä joulussa on yhteinen aika rakkaiden ihmisten kanssa. Nykyään on paljon esimerkiksi eroperheitä, niin tämäkään ei aina ole itsestäänselvyys vaan yksinäisyyttä on jouluna paljon.
Minä saan tänä jouluna olla lasteni kanssa ja se on parasta. Lisäksi uskon, että joulu tulee vaikka kaapit olisivat siivoamatta, eikä joulupöydässä olisi kymmeniä eri ruokia, joita sitten heitetään pois kun niitä ei jakseta, eikä oikein edes haluta syödä.

Suosittelen lämpimästi kaikkia miettimään, mitä jouluna oikeastaan "täytyy" tehdä? Paljon nimittäin tuntuu monella olevan pitkiä listoja kaikenlaisesta "täytymisestä", jotta joulu olisi oikeanlainen. Vain koska "niin on aina tehty".
Joulu tulee kuitenkin vähemmälläkin suorittamisella.

Rauhallista joulua ihan jokaiselle. <3