Asiat tärkeysjärjestykseen

Kirjoittaminen tänne blogiin on ollut jäissä, koska arki on vienyt kaiken huomion ja ajan viime aikoina.
Olen kirjoittanut aiemminkin useammankin kerran kokonaiskuormituksesta ja siitä, miten tärkeää olisi pitää elämä balanssissa työn ja vapaa-ajan kesken.

Mutta mistä voi karsia, jos ihan oikeasti elämä on yhtä aikataulujen perässä juoksemista? Itselläni ainakin viimeisen parin kuukauden aikana on ollut todella haasteellista pysyä perässä omissa aikatauluissani. Siinä ei paljon auta, vaikka kuinka olisi hyvä organisoimaan. Kun pyörittää pääsääntöisesti yksin arkea kahden lapsen ja yhden koiran kanssa, ei siinä paljon ole tehtävissä.

Huomaan, että olen alkanut kiinnittämään huomiota aamuruuhkassa metrossa istuessani siihen, miten ihmiset käyttäytyvät. Suurimmalla osalla on hirveä kiire. Ihmiset istuvat nenä kiinni älypuhelimessaan tai puhuvat siihen jälkikasvunsa ollessa toisessa päässä ottamassa vastaan ohjeita siitä, että pitäisi pestä hampaat, syödä aamupalaa, muistaa ottaa reppu mukaan kouluun jne...
Ainakin pääkaupunkiseudulla elää paljon yksinäisiä vanhempia ilman tukiverkostoa. Töissä on pakko käydä, joten ei siinä paljon ole vaihtoehtoja, millä tavalla arjen saa pyörimään. Lapset kasvavat vastuuseen jo pienestä pitäen ja kaikki on otettava irti omasta selkänahasta niin ajallisesti kuin taloudellisestikin.

Itse teen silti lapsille aamiaisen joka aamu ja myös syön yhdessä heidän kanssaan edes sen pienen hetken. Sama tapahtuu iltapalalla.
Viikonloppuna sitten nautitaan rauhallisesta aamusta ilman aikatauluja, ainakin sunnuntaina.
Uskon olevani lasteni saatavilla paljon enemmän kuin vanhemmat keskimäärin, mutta silti huono omatunto painaa välillä. Ja yleinen riittämättömyys milloin mihinkin suuntaan.
Liekö se tämän päivän vanhemman yleisin "tauti"?

Välillä sitä pysähtyy miettimään, mitä mieltä tässä kaikessa juoksemisessa on? Kunnes arki taas painaa päälle ja on mentävä.
Loppujen lopuksi minulle tärkeintä kuitenkin on, kun oma lapsi kietoo illalla kädet kaulan ympärille ja sanoo että "äiti, sä oot rakas". Millään muulla ei ole kovin suurta merkitystä.


Aurinkoa viikkoon kaikille. Muistakaa laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. <3

Millä mielellä sinä heräät aamulla töihin?

Olen viime aikoina pitänyt vähän taukoa kirjoittamisesta. Tai oikeastaan arki sekä elämänmuutokset ovat vaan vieneet mennessään, eikä aikaa, intoa tai aihetta kirjoittamiseen ole tullut eteen.

Aloitin uudessa työssäni helmikuun alusta ja se on mullistanut oikeastaan koko arjen. Paljon uusia asioita, uusia ihmisiä ja uuden arjen tuomat haasteet ovat yllättäneet. Arki kahden harrastavan lapsen ja koiran kanssa on aikamoista pyöritystä, kun siihen laitetaan uusi, innostava työpaikka omine haasteineen niin hetkeksi menee väkisinkin konseptit sekaisin. Onnekseni minulla on kaksi upeaa ja omatoimista tytärtä, joihin voin luottaa ja joiden kanssa pyöritämme arkeamme pääsääntöisesti hienosti ja joustavasti.

Yllättävää on ollut myös oma innostuminen työstä ihan uudella tavalla ja sen kautta tullut väsymys, kun aivot käyvät kierroksilla vähän koko ajan. Uusia ideoita pulpahtelee päähän vaikka keskellä yötä ja sehän ei välttämättä ole vaan hyvä juttu. Luotan toki, että alun jälkeen homma tästä tasaantuu. Tosin toivon, että innostus pysyy. :)

Olen aiemminkin kirjoittanut täällä siitä, miten jokainen meistä haluaa kokea olevansa merkityksellinen jollakin tavalla. Minulle se on työssäkin tärkeää. Haluan kokea olevani tärkeä linkki organisaatiossa ja että osaamistani, panostani sekä näkemyksiäni arvostetaan. Se motivoi ainakin minua entistä parempiin suorituksiin. Valitettavan monessa yrityksessä työntekijöitä pidetään itsestään selvyyksinä ja korvattavina resursseina sen sijaan, että annettaisiin arvoa jatkuvuudelle ja ymmärrettäisiin linkki henkilökunnan hyvinvoinnista yrityksen tulokseen.
Motivoitunut, tyytyväinen ja innostunut henkilökunta on nimenomaan se voimavara, jolla yritys menestyy ja saa euroja viivan alle.

Millä mielellä sinä heräät aamulla töihin? Moni kulkee vuosikausia automaattiohjauksella tyytymättömänä omaan työhönsä ja elämäänsä, mutta ei osaa tai viitsi asialle mitään tehdä. Voin kertoa, että on hieno tunne herätä aamulla kun pää on täynnä ideoita ja töihin lähtee mielellään. Sillä on valtava vaikutus koko elämään. Työ on kuitenkin hyvin iso osa elämää, joten jokapäiväistä pakkopullaa se ei saisi olla.

Tietysti uusi arkeni on tuonut muutoksia myös omaan vapaa-aikaani. Lähinnä aivojen kuormitus on kaiken uuden edessä sitä luokkaa, että on pitänyt miettiä todella tarkasti kokonaiskuormitusta. En siis todellakaan ole käynyt treenaamassa crossfittiä 4-5 kertaa viikossa, vaan annan itselleni sen levon, minkä koen tarvitsevani tässä kohtaa. Vaikka liikunta on juuri se, josta saan voimaa niin tällaisessa erikoistilanteessa täytyy miettiä järkevästi kokonaiskuvaa ja mennä sen mukaisesti. Olenko mahdollisesti siis oppinut vähän hellittämään ja olemaan suorittamatta? Ilmeisesti vanhakin koira oppii uusia temppuja. :)

Energiaa kaikille työviikkoon! <3

Uusi vuosi, uusi alku

Viime vuosi päättyi hieman alavireisissä tunnelmissa, joka varmasti näkyi myös viimeisimmässä kirjoituksessani. Marras-joulukuu meni flunssakierteen kourissa, joten jo se oli omiaan laskemaan yleistä fiilistä.
Uuden vuoden alku on kuitenkin huomattavasti positiivisempi ja odotan jo innolla uusia tuulia alkavaksi työrintamalla ja toivottavasti muuallakin.
Minulla ei ole ollut tapana tehdä sen kummemmin mitään uuden vuoden lupauksia tai päätöksiä, mutta toki aina vuoden vaihtuessa sitä tekee jonkinlaista pohdintaa elämän suhteen. Pohdintojen tuloksena toivon pystyväni tänä vuonna aiempaa useammin kiinnittämään huomioni olennaisiin asioihin elämässä. Pyrin keskittämään voimavarani niihin asioihin, jotka koen tärkeäksi ja jättämään vähemmälle turhanpäiväisen stressaamisen varsinkin asioista, joihin en pysty vaikuttamaan.
Siinä sitä haastetta riittämiin. :)

Liikunnan saralla sain itseni loppuvuodesta aika jumiin niin fyysisesti kuin henkisestikin, kun olin paahtanut puoli vuotta hurmiossa uutta lajiani, crossfittiä. Mahtavaa oli toki huomata, että kroppa vielä taipuu ja muokkautuu, mutta tuli huomattua sekin, että palautuminen ei enää tapahdu ihan samaan malliin kuin nuorempana. Se vaatii huomattavasti enemmän huomiota. Ja se paljon puhuttu kokonaiskuormitus pitäisi ymmärtää! Ehkä jonain päivänä..
Sen vuoksi olenkin päättänyt (onhan näitä päätöksiä näköjään tullut tehtyä!), että ainakin nyt alkuvuodesta keskityn enemmän lempeämpään liikkumiseen ja kuuntelen kehoani tarkasti kovien treenien jälkeen. Helmikuun alusta uudet työkuviot tulevat viemään energiaa huomattavasti, joten siihen ei vaan kertakaikkiaan sovi monta kertaa viikossa kovaa treenaaminen. Opettelen siis kaiketi olemaan itselleni armollisempi kaikin puolin.
Unen tärkeyttä aina korostetaan palautumisessa, joten siihen aion keskittää paljon huomiotani. Murheetkin näyttävät paljon pienemmiltä hyvin levänneenä.

Iloa ja valoa uuteen vuoteen! <3

Suorittamisesta ja alipalautumisesta

Siitä onkin jo tovi, kun viimeksi tänne kirjoitin... Nyt ajattelin tarttua aiheeseen, josta on paljon kirjoitettu, mutta vasta omakohtainen kokemus yleensä havahduttaa miettimään asioita tarkemmin.

Nykyään muistetaan puhua paljon palautumisesta, omasta ajasta ja kokonaiskuormituksesta. Harva näitä asioita silti miettii oikeasti, ennen kuin on pakko. Tässä hektisessä maailmassa eletään jatkuvassa puristuksessa, eikä sitä tule ajatelleeksi, että mitkä kaikki asiat oikeasti ihmisen voimia kuluttavat. Luulin itse oppineeni läksyni jo useampi vuosi sitten ja tunnistavani, jos alkaa niin sanotusti mennä liian lujaa. Tavallaan tunnistankin, mutta kun arki pyörii vinhaa vauhtia, niin sitä onkin haastava osata pysäyttää ajoissa.
Ne, jotka blogiani ovat seuranneet tietävät, että aloitin crossfitin toukokuussa ja se vei mukanaan heti ensi hetkestä. Läpi kesän treenasin aktiivisesti ja lomaa harjoittelusta pidin vain viikon. Treenimääräni ovat mielestäni olleet kuitenkin hyvin maltillisia eli noin 3-4 kertaa viikossa. Tässä sitten tuleekin se iso mutta; samaan aikaan kuormittava arki työn, kahden lapsen ja yhden koiran kanssa kaikkine aikatauluineen tekee väkisinkin sen, että elämä on yhtä aikataulua. Mutta minä olen siinä tosi hyvä! Siis aikatauluttamisessa ja organisoimisessa. Homma pysyy hanskassa ja suoritus tyylipuhtaana. Arkipäivät hujahtavat kalenterin perässä juosten, mutta kerrankin olin saanut tungettua myös omat treenit sinne ja pidin niistä myös kiinni. Viikonloput sitten meni pyykkiä pestessä, kotia siivotessa ja seuraavan viikon ruokia miettiessä ja asioita järjestellessä. Ja tietysti PITI vaan TEHDÄ kaikenlaista muutenkin silloin, kun kerran on vapaata. Hetkinen, onko tuossa lauseessa jotain kummallista?
Vähän tietysti mietitytti, kun arkipäivänä töiden jälkeen sain lapsille ruuan eteen niin piti mennä hetkeksi pitkälleen ennen treenejä. Väsytti niin vietävästi, mutta olin saanut kiinni suorittamisesta niin treeneihin piti lähteä, koska se antoi virtaa ja hyvää energiaa. En ihan tajunnut, että siinä kohtaa keho olisi ehkä tarvinnut mieluummin vähän lepoa kuin maastavetoa.
Mutta jos ei tajua, niin keho kertoo. Onhan se ennenkin nähty. Hermot alkoivat olla pinnassa ja unettomia öitä alkoi tulla entistä useammin. Ja sittenhän onkin aika nopeasti käsissä huojuva korttitalo.
Lääkärisetä kertoi, että kaikki arvot ovat kuin huippu-urheilijalla, mutta nyt kuulostaa siltä, että menee vähän liian lujaa. Kierrokset alas ja heti.
Crossfitin sijasta kävelyä, koska uni pitää saada kuntoon. Mahtavaa. Tiedoksi vaan, että kävely ei ole minun mielestäni treenaamista. Minulla on koira, joten kävelen muutenkin aika paljon. Ja nopeasti, tottakai.
Tälläisellä tiellä olen siis tällä hetkellä. Treeneihin tekee mieli, mutta rauhallisesti pitäisi ottaa. Eilen kävin taas kokeilemassa ja tuntui ihan ok:lta. Mutta tehot eivät tosiaan ole kohdillaan, huomaahan sen. Ei siis auta, kun jatkaa rauhoittumista. Ja kävelyä.
Juttelin crossfit-salilla yhden valmentajan kanssa tilanteesta, joka kysyi, että milloin minulla on päivä jolloin en tee mitään. En ymmärtänyt kysymystä. :)

Huumori sikseen... Ei näillä asioilla tosiaan kannata leikkiä. Kehon hälytysmerkkejä pitäisi kuunnella ja antaa itselleen sitä kuuluisaa armoa. Mutta minkäs teet, jos on tottunut koko ajan olemaan menossa ja aina PITÄÄ tehdä sitä ja tätä. Toinen aiemmin mainitsemani valmentajan kysymys pysäytti myös: "Miten niin PITÄÄ"? Meinasin jo tiuskaista, että no kun vaan pitää! Asioita pitää tehdä, eihän tämä elämä muuten pyöri..!
Vai pyörisikö sittenkin?
Täytyy miettiä sitä vaihtoehtoa.

Aurinkoa syksyiseen viikkoon kaikille! <3