Kyllähän minun pitäisi jaksaa. EI muuten pidä!

Suorittaminen. Jaksaminen. itsensä puskeminen, venyttäminen ja tsemppaaminen. Viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen. Kunnes ei enää jaksa. Tulee totaali stoppi, jota on edeltänyt todennäköisesti pitkäaikainen oireilu. Päänsärkyjä, selkäkipuja, suolisto-ongelmia, unettomuutta, mielialan vaihtelua tai vastaavasti apaattisuutta, masennusta pohjatonta alakuloa. Itsensä piiskaamista, oman olon vähättelyä, arvostelua. Kyllähän minun pitäisi jaksaa.

Olen läpikäynyt uupumuksen kahdesti. Uskon, etten missään vaiheessa edes toipunut ensimmäisestä ennen toista. Se onkin hyvin tavallinen tarina. Yleensä uupumus "hoidetaan" mahdollisimman nopeasti, jotta voidaan palata suorittamaan elämään, koska pitää. Ja sen vuoksi uupumus uusiutuu. Se uusiutuu, kunnes ihminen tajuaa tehdä tarvittavat muutokset elämässään.

Olen tänä päivänä hyvin erilainen ihminen kuin ennen uupumuksiani. Uskon, että haastavat ajat ja elämän tapahtumat ovat olleet pakollisia kohdallani, koska muuten en olisi se ihminen joka olen tänään. Armottomuus itseä kohtaan, sitä on riittänyt elämässäni aikaisemmin. Pelko siitä, etten ole riittävä, tee tarpeeksi tai ainakaan tarpeeksi hyvin kaikkea mahdollista ja mahdotontakin. Rima on ollut korkealla aina. Ja vaikka sen olisi ylittänyt, niin sekään ei ole tuonut rauhaa tai hyvää oloa kuin korkeintaan hetkeksi. "Eihän se nyt mitään ollut, pikku juttu".

Nykyään priorisoin oman jaksamiseni korkealle. Eikä se muutenkaan ole samalla tasolla, mitä se oli ennen uupumisia. Kuormitun helpommin kuin ennen. Olen tietysti myös vanhempi, mutta ennen kaikkea olen antanut luvan omalle herkkyydelleni. Tunnen omat rajani, ja pidän niistä kiinni paremmin. En puske, suorita tai vähättele itseäni. Haluan elää omannäköistä elämää, jossa itse sekä läheiseni voivat hyvin. Se tarkoittaa sitä, että sanon ei asioille jotka eivät palvele tuota tavoitetta. Yksinkertaisesti. Ei.

Muutos on ollut suuri ja kokonaisvaltainen. Psyykkinen, fyysinen sekä taloudellinen muutos on kuitenkin tuonut tasapainon ja rauhan, jollaista en muista kokeneeni aiemmin. Vaikea ymmärtää tänä päivävä sitä, miten ajattelin aiemmin esimerkiksi taloudellisesta tasosta, jonka kuvittelin tarvitsevani jotta tulen toimeen.  

En enää koe tarvetta todistella muille enkä itselleni suorittamalla elämää, luomalla jotain mikä ei ole omien arvojeni mukaista. Esittämällä menestyjää. Koska sitä elämäni oli todella monta vuotta. Kulissit, tittelit, pankkitili ja ulkoinen habitus mintissä mutta sisäinen maailma täysin kaaoksessa. Mikään määrä suorittamista ei järjestä sisäistä kaaosta, vaan ihminen rakentaa lopulta itselleen vankilan josta ulospääsy voi tuntua mahdottomalta.

Mutta se on mahdollista. Ja voi miten palkitsevaa se onkaan, kun voi aloittaa elämässään kokonaan uuden luvun. On kuin elämään olisi laitettu valot päälle, oikein värivalot!

Valoa syksyyn. <3

Terhi V

Toinen ihminen ei voi tuoda tasapainoa

Olen kirjoittanut monta tekstiä yksinäisyydestä, kumppanin kaipuusta ja sinkkuudesta. Tiedä sitten olenko mennyt jonkin uuden rajan yli, kun nyt nuo kirjoittamani tekstit tuntuvat aika vierailta.

Perinteinen parisuhde tai edes parisuhde ja sen välttämättömyys on edelleen normi, joka istuu tiukassa yleisissä mielipiteissä ja näin oli myös omassa ajatusmaailmassani.

Sinkkuuden ajatellaan yleisesti olevan välivaihe, kunnes löytyy se "puuttuva palanen" elämään toisesta ihmisestä. Ikäänkuin ihminen ilman kumppania ei olisi kokonainen. Tai ainakaan elämä ei voisi olla täyttä, jos elää sinkkuna. Itsekin mietin pitkään, että olisi kiva löytää ihminen jonka myötä elämä täydentyisi ja löytyisi se onni, harmonia ja tasapaino elämään, jonka vain toinen ihminen voisi tuoda. Tänä päivänä tuntuu hassulta, että olen ajatellut noin. Elämä tuntuu hyvältä, rauhalliselta, täydeltä ja tasapainoiselta ihan näin itsekseni lasten kanssa. Ehkäpä siksi, että elän nyt omannäköistäni elämää joka tuo rauhaa ja tasapainoa. Ja näinhän se on. Jos omassa sisimmässä on kaaos, ei rauhaa voi kukaan toinen ihminen elämään rakentaa tai tuoda.

Toki menneessä tapahtuneet asiat vaikuttavat ja myönnän auliisti, että koska olen saanut siipeeni ihmissuhteissa pahemman kerran useaan otteeseen, niin uskoni parisuhteeseen ei ole kovin vahva. Mutta en myönnä olevani sitoutumiskammoinen. Ehkä ennemminkin rauhaa ja tasapainoa rakastava sekä niitä elämässäni vaaliva. Lisäksi minulla on kehittynyt nollatoleranssi draamaan, jota valitettavan usein ihmissuhteissa esiintyy enemmän tai vähemmän.

Uskon, että liian moni ihminen etsii sitä "puuttuvaa palasta" elämäänsä, koska ei tunne oloaan hyväksi syystä tai toisesta. Yksinäisyys ahdistaa. Ja yleensä yksinäisyys ahdistaa siksi, että omassa sisimmässä on käsittelemättömiä asioita joita ei halua tai kykene kohtaamaan. Niinpä etsitään toista ihmistä, jonka varaan voisi laskea oman onnellisuuden, tasapainon ja rauhan. Ja kun sitä toinen ihminen ei pysty tuomaan, voidaan osoittaa syyttävällä sormella toista sen sijaan, että kääntäisi katseen sisäänpäin ja alkaisi pohtia, mikä on oman levottomuuden, yksinäisyyden ja pahan olon taustalla. Moniko on parisuhteessa vain, koska niin kuuluu tehdä tai koska ajatuskin yksin olemisesta kauhistuttaa? 

Toki on olemassa niitä tasapainoisia ja onnellisia parisuhteita, joissa molemmat voivat olla sellaisia kuin oikeasti ovat. Hyväksyttyjä omana itsenään. Kokonaisia yksilöitä, jotka haluavat aidosti olla toistensa kanssa kuitenkin ymmärtäen, ettei toisen varaan voi omaa onnellisuutta rakentaa. Sellaiseen parisuhteeseen voisin minäkin sitoutua. Kertokaa vaan, mistä niitä voi voittaa?? :)

Ihanaa viikonloppua ihan jokaiselle yksilölle. <3

Voit katkeroitua tai kasvaa. Valinta on sinun.

Minulla on ollut elämässäni aika paljon haasteita. On ollut potkuja, työttömyyttä, avioero, pari uupumusta, epäterveitä ihmissuhteita.. Muun muuassa näitä.

Lisäksi minulla on aina ollut vahva oikeudenmukaisuuden taju. Ei ole ihan pari kertaa, kun olen ollut "barrikaadeilla", jos minua tai jotain kanssaihmistä kohtaan on toimittu epäoikeudenmukaisesti. Jo lähes 10 vuotta sitten eräs silloinen kollegani sanoi, että "kannattaa valita taistelut, jotka voi voittaa". Ajattelin jo silloin, että onpa hyvin sanottu, mutta valitettavasti en itse ymmärtänyt toimia sen mukaisesti vielä pitkään aikaan sen jälkeen. Olen siis hakannut päätäni seinään useasti asioiden ja ihmisten kanssa, jotka ovat toimineet ja menneet vastoin oikeustajuani. Ja vastoin ihan yleistäkin oikeustajua. 

Vasta ihan äskettäin olen ilmeisesti ylittänyt jonkinlaisen pisteen tässä asiassa ja tosissaan päässyt siihen tilanteeseen, että osaan valita taisteluni. Oikeastaan nykyään en enää valitse mitään taisteluita, vaan mieluummin käännyn ympäri ja annan asian olla, kun huomaan että ei vaan yksinkertaisesti kannata yrittää muuttaa mustaa valkoiseksi.

Olen käynyt läpi aikamoisen mankelin ja vielä monta kertaa. Minua on kohdeltu huonosti, rajojani on ylitetty uudelleen ja uudelleen ja minut on heitetty sivuun useasti ja monessa eri yhteydessä. Olen ollut vuosia todella kuormittunut, koska elämässäni on riittänyt omituisia käänteitä, joita en kertakaikkiaan ole ymmärtänyt. Tai oikeastaan en ole ymmärtänyt tehdä sitä ainoaa ja oikeaa, eli kääntyä kantapäilläni ja lähteä toiseen suuntaan. Ei, vaan minähän olen jäänyt jankuttamaan ja hakkaamaan päätäni seinään, koska "täytyyhän elämässä asioiden mennä reilusti ja oikeudenmukaisesti". Mutta kun ei valitettavasti mene.

Ehkä isoimpia valaistumisiani tässä matkallani on ollut se, että elämä ei ihan oikeasti ole reilua. Ja että kun joku kohtelee sinua huonosti tai koet elämässä epäreiluutta, se ei ole henkilökohtaista. Ja mitä sitten vaikka olisikin? Ainoa asia mihin voi vaikuttaa on se, miten asioihin suhtautuu.

Nämäkin lauseet olen lukenut satoja kertoja kaikista lukemistani self help -oppaista, niitä kuitenkaan sisäistämättä. Samoin nuo otsikon lauseet. Ja olen saanut itselleni vain lisää paineita, kun en ole kyennyt kasvamaan ja antamaan anteeksi itseeni kohdistuneita vääryyksiä. Olin vuosia katkera monista asioista ja toisinaan vieläkin ne tunteet nousevat pintaan. Sekin on ollut hyvä valaistuminen, että itseään ei voi hoputtaa näiden asioiden kanssa. Jos ei pysty antamaan anteeksi, niin kannattaa antaa itselleen anteeksi ettei siihen pysty. Ehkä sitten myöhemmin. On mielestäni vähän vaarallista, kun joka paikassa toitotetaan antamaan anteeksi toisille, koska muuten katkeroituu ja tekee pahaa vaan itselleen. Tottahan se on, mutta jos on saanut pahasti näpeilleen on ihan ok, ettei kykene antamaan anteeksi heti eikä ehkä vuosiin. Kannattaisi itsensä painostamisen sijaan antaa itselleen myötätuntoa ja ymmärrystä, että on ihan normaalia tuntea ihan kaikenlaisia tunteita. 

On ihan todella väsyttävää purkaa vuosikausien kuormaa ja käsitellä vaikeita tunteita. Tuntuu, että se työ ei lopu koskaan ja sitä tarpoo samassa suossa vaikka kuinka pitkään. Voin sanoa omasta kokemuksesta, että se työ kannattaa todellakin tehdä. Se on sitä ihmisenä kasvamista ja kun joskus vihdoin asioita on vatkannut riittävästi, olo kevenee ja elämässä alkaa ihan uudenlainen vaihe.

Valitettavan moni kuitenkin toimii automaattisesti sillä "helpommalla" tavalla. Eli syy kaikkeen löytyy aina muualta. Tämä on silti oikeasti hankala yhtälö ymmärtää. En ymmärtänyt sitä itsekään pitkään aikaan, vaan ihmettelin aina että mitä hittoa, ei kai sitä voi kaikesta itseäänkään syyttää?! Ja varsinkin, jos ihan oikeasti on kokenut vääryyttä tai epäoikeudenmukaisuutta toisten ihmisten taholta.

Mutta juttu ei olekaan se, että etsitään syyllisiä tapahtuneisiin asioihin..

Voit aina valita, jäätkö vaatimaan oikeutta tai vaikkapa anteeksipyyntöä taholta, josta tiedät ettet sitä tule saamaan. Vai ilmaisetko kantasi jämäkästi ja selkeästi ja sen jälkeen jatkat matkaasi, mikäli toinen osapuoli ei ole valmis tai kykenevä kohtaamaan asioita samalla tasolla sinun kanssasi.

Toisen ihmisen toiminta ei kerro mitään sinusta, se kertoo aina hänestä itsestään. Ja toisinpäin.

Rauhallista sunnuntaita just sulle. <3

Viha kylvää lisää vihaa

Minä olen tuntenut elämässäni tosi paljon vihaa. Olen ollut niin kertakaikkisen täynnä tuota äärimmäisen kuluttavaa tunnetta, etten ole tiennyt miten päin olla. 

Vihalleni on aina löytynyt osoite, syy, joka on oikeuttanut tunteeni. Epäreilu, jopa törkeä kohtelu ja  jatkuva ohittaminen ovat omiaan ruokkimaan vihaa, katkeruutta ja kostonhimoakin. Näistä tunteista harvemmin kovin suoraan puhutaan ja se voi olla osasyy siihen, että maailmassa tuntuu olevan koko ajan vihaisempia ihmisiä. Jos ei ole hyväksyttävää tuntea joitakin tunteita, niitä vastaan yrittää taistella tai vähintäänkin etsiä syyllisen niihin jotta voisi jatkaa vihaisena olemista eikä tarvitsisi ottaa vastuuta omista tunteistaan.

Olin itse pitkään hukassa näiden hankalien tunteideni kanssa. Tuntui, että pyörin vihassa enkä päässyt niistä yli enkä ympäri, vaikka kuinka kuvittelin käsitteleväni vihani alkuperäisiä syitä. Yritin antaa anteeksi ihmisille, joiden tekemisistä olin vihainen - en heidän vuokseen, vaan itseni. Niinkuin olin monesta opuksesta lukenut. "Anna anteeksi ja päästä irti vihasta, teet itsellesi palveluksen." Ei auttanut, ei yhtään.

Kuinka monta kertaa luinkaan erilaisista lähteistä myös siitä, että hankalien tunteiden "läpi pitäisi hengittää" ja "antaa niiden tulla ja mennä". Tuntui, että mitä enemmän yritin työstää ja päästä vihastani, sitä vihaisemmaksi ja turhautuneemmaksi tulin. 

Vuosien vihaamisen jälkeen huomasin yhtäkkiä saavuttaneeni pisteen, jossa en enää välittänyt. Hyvällä tavalla. Minulla ei ole reseptiä siihen, miten kaikki tapahtui mutta tuon pisteen jälkeen on ylleni laskeutunut rauha. Ensimmäisen kerran ehkäpä koko elämäni aikana. Ymmärrys siitä, että en voi muuttaa mitä on tapahtunut elämässäni ja etten koskaan saa vuosikausia kaipaamaani korvausta kaikesta kärsimyksestäni. Sillä sitähän se oli. Taistelin niitä asioita vastaan, mitä oli jo tapahtunut. Olin raivona ihmisille, jotka olivat kohdelleet minua huonosti ja epäoikeudenmukaisesti. Mutta elämä ei aina mene oikeudenmukaisesti. Ihmiset loukkaavat toisiaan, käyttäytyvät tökerösti jopa törkeästi toisiaan kohtaan, joko tarkoituksella tai tahattomasti. Minäkin olen loukannut toisia ihmisiä. Olen myös pyytänyt anteeksi, kuitenkaan anteeksi saamatta. Sillekään en voi mitään.

Ensimmäistä kertaa ymmärrän oikeasti, että vaikka päästän irti vihastani, se ei ole luovutusvoitto. Se ei tarkoita, että nuo itselleni tapahtuneet asiat olisivat olleet oikein tai reiluja. Eivät ne olleet.

Jatkuva viha tekee hallaa ainoastaan sen tuntijalle itselleen. Se syövyttää hitaasti mutta varmasti ja luo ihmisen ympärille muurin, jonka sisälle jää helposti jumiin. Sisällä vellova viha vaikuttaa kaikkeen, sillä vihainen ihminen ei osaa olla onnellinen ja vapaa.

Viha kylvää lisää vihaa ympärilleen, jokainen voi miettiä mitä siitä syntyy. Yleensä kierre, jossa ihminen katkeroituu kaiken sen vihan keskellä, kun kokee tulleensa kohdelluksi epäreilusti elämässä. Mutta elämä on. Ja ihmiset on. 

On todellakin ok tuntea vihaa, kun kokee tulleensa kohdelluksi väärin. Vuosikausien vihaaminen tekee kuitenkin hallaa vain sinulle itsellesi. Työstä, työstä ja työstä aina uudelleen ja uudelleen, Niin kauan, että viha lopulta antaa periksi. Usko kun kerron, että se aika tulee. Tuli se minullekin. Ja miten upealta tuntuukaan, kun on aidosti vapaa tuosta kuluttavasti tunteesta ja rauha on laskeutunut sydämeen.

Anna itsellesi lupa olla onnellinen. <3