Mikä on riittävä aika uupumuksesta toipumisessa?

 Otsikon kysymys on absurdi, mutta hyvin yleinen.

Elämää suorittanut ja oravanpyörässä vuosia pyörinyt haluaisi yleensä SUORIUTUA uupumuksesta takaisin työkuntoon mahdollisimman nopeasti. Sitä miettii, millä tavalla voisi itse auttaa itseään, jotta elämä normalisoituisi ja voisi taas jatkaa samaan malliin. Suorittaminen on niin syvällä systeemissä, ettei tiedä muunlaisesta tavasta elää.

Yllätyksenä ja kauhistuksena voi uupumuksesta kärsivälle tulla se, että puolen vuoden sairauslomankin jälkeen voi hyvin tuntua siltä, ettei vieläkään jaksa mitään. Eikä siihen auta lähipiirin ihmettelyt ja kyselyt, että kauanko oikein olet ajatellut olla tekemättä mitään? Niin. Yleensä oravanpyörässä uupunut ja elämää suorittanut on vuosikausia tehnyt ihan helvetisti kaikkea koko ajan, joten miten ihmeessä toipuminen pitäisi tapahtua parissa kuukaudessa? Ei pidä, eikä tapahdu. Jos olet tällä hetkellä toipumassa uupuksesta, niin muista tämä. Ja myös se, että ei ole mitään merkitystä, jos joku muu ei ymmärrä vaikkapa toipumiseesi vaadittavaa aikaa. Suorittamalla toipumistasi teet itsellesi vaan enemmän hallaa, joten lopeta se heti! Anna itsellesi aikaa ihan niin paljon kuin toipumiseesi vaaditaan. Huomaat kyllä sitten, kun olosi alkaa kohenemaan ja elämään palaa taas värejä. Ja huomioi, että sekään ei ole merkki siitä, että voit painaa jalan taas kaasulle.

Tämä onkin sitten toinen juttu uupumuksen kokeneelle. Yleensä elämä ei todellakaan palaa ennalleen, jotain on peruuttamattomasti muuttunut. Tai jos ei ole, niin riski uupumuksen toistumiseen on kohtuullisen korkea. Tämäkin on asia, jonka olen itse joutunut huomaamaan kantapään kautta.

Uupumuksen läpikäynyt yleensä herkistyy siinä määrin, että samanlainen kuormitus ei enää toimi. Ei yksinkertaisesti. Eikä siinä ole mitään väärää! Miksi ylipäätään ihmisen pitäisi olla kuin robotti, joka taipuu mihin vaan? Uupuneelle onkin tärkeä ymmärtää miettiä oman elämänsä kuormitustekijöitä vakavasti ja rakentaa ympäristöstään sellainen, että se palvelee omaa jaksamista. Niin, niin, tiedän. Kun on ne lapset, työ, lasten harrastukset, omat harrastukset, kissat, koirat ja gerbiilit hoidettavana.. STOP! Viimeistään, kun uupumus on iskenyt vasten kasvoja on aika miettiä tilannettaan ja ymmärrettävä, että  J O N K U N  A S I A N ON M U U T U T T A V A!!! Jos jatkat samaan tahtiin, niin olet kohta samassa jamassa. Usko, kun kerron.

Uupuminen ei ole häpeä, se ei ole heikkoutta. Päinvastoin, se yleensä kertoo siitä, että on tehnyt liikaa ja liian kauan. Jättänyt itsensä ja omat tarpeensa sekä hyvinvointinsa huomiotta. 

Voi kestää pitkään, ennen kuin oikeasti pystyy kuulemaan oman kehonsa viestejä, jos ne on tottunut sivuuttamaan vuosikausia. Juuri sen vuoksi uupumuksesta toipumiseen menee aikaa. Tarvitaan paljon aikaa ja rauhaa, jotta pystyy kuulemaan itsensä.

Pystyn kyllä samaistumaan niihin, jotka ajattelevat tämän luettuaan että "just joo mitä paskaa. Tässä nyt ole aikaa mihinkään itsensä kuunteluun, voi tsiisus." Niinpä. Kannattaa kuitenkin miettiä, jos saa itsensä kiinni tuontyyppisistä ajatuksista. Miksi et koe olevasi ajan ja rauhan arvoinen? Miksi se on mielestäsi turhaa tai mahdotonta? 

Jos et itse ajattele omaa parastasi ja toimi sen mukaisesti, niin kuka sen tekee? Se ei ole itsekästä, vaan se on armollisuutta.

Levollista viikonloppua. <3

Turbulenssista tasapainoon

Tämä omituinen vuosi alkaa olla lopuillaan. Vuosi 2020 jää varmasti kaikkien mieleen erilaisena, joillekin mullistavampana kuin toisille.

Ulkoapäin katsottuna oma elämäni on ollut kovassa turbulenssissa, mutta ehkä vastoin odotuksia, on itselläni kuitenkin rauhallinen olo. Rauhallisempi kuin vuosiin. Huolimatta siitä, että tämän vuoden saldo on aikamoinen...

Minun vuoteni alkoi apeissa tunnelmissa, kun ikävät asiat kulminoituivat niin, että löysin itseni pitkältä sairauslomalta heti helmikuun alussa. Palasin kuitenkin töihin viiden viikon jälkeen vain saadakseni kuulla, että työpaikkani on vaakalaudalla. Ja niinhän siinä kävi, että toukokuun alussa minulla ei enää ollut työpaikkaa. Isku oli aikamoinen, mutta ei oikeastaan sen vuoksi että sain potkut vaan sen vuoksi, miten asiat hoidettiin. Epäreilu irtisanominen jättää syvän trauman, jonka työstämisessä menee pitkään. Ensimmäinen tunne oli kuitenkin helpotus. Paine ja henkinen pahoinvointi oli ollut valtava jo pitkään.

Koko kesän nautin rauhallisesta elämänmenosta, mökkeilin ja otin rennosti lasten kanssa. Toki hain uutta työpaikkaakin, koska luterilainen ajatusmaailmahan ei hyväksy työttömyyttä. Samaan aikaan kuitenkin alkoi nostaa päätään ajatus, että samanlaisiin hommiin en enää haluaisi palata. Oravanpyörä, bisnesmaailma ja siellä vallitsevat viidakon lait, tunteettomuus, epäinhimillisyys ja kovat arvot eivät ole sitä, mihin itse uskon eikä se ole ympäristö, jossa haluaisin päiväni viettää.

No mutta mitäs sitten? Se on kuitenkin maailma, johon olin tottunut ja toki myös fakta, että asun kahden kouluikäisen tyttäreni kanssa yksin on sellainen, että haihatteluun ei ole varaa. Nyt olin kuitenkin saanut niin paljon osumaa, että paluu samantyyppiseen ympäristöön olisi ollut katastrofi.

Niinpä elokuun lopulla heittäydyin opiskelemaan täysin uutta alaa, kun pääsin hierojan koulutukseen. Olen nauttinut joka hetkestä ja kummallisinta on ollut parin viimeisen kuukauden harjoittelun aikana vallinnut tuttuuden tunne, kuin olisin tullut kotiin. Lähiopetustunneilla minusta on kuoriutunut rento, hauska ja nauravainen nainen - sellainen, joka olen ollut vuosia sitten. Opiskelun myötä olen tutustunut uusiin, samanhenkisiin ihmisiin ja saanut pari uutta ystävääkin. Elämä on muuttunut totaalisesti, yksinkertaisemmaksi ja rauhallisemmaksi. Ennen kaikkea merkityksellisemmäksi.

Opiskeluissa olen menestynyt tosi hyvin! Omaksi yllätyksekseni anatomian opiskelu on ollut super mielenkiintoista ja tenteistäkin olen repinyt täysiä pisteitä. Olen osannut siitäkin iloita aidosti. Onnistumisen tunteet ja se, että tuntee kuuluvansa porukkaan on ollut tärkeä osa parantumisprosessia. Parantumisprosessi siitä karmeasta kohtelusta, mitä koin työelämässä aiemmin. On ollut myös hienoa tehdä käytännön työtä, jossa työn tuloksen näkee (tai tuntee) välittömästi. Ja vielä hienompaa on ollut huomata, että pystyy jo opiskelujen tässä vaiheessa auttamaan ihmisiä omalla työllään.

Tottakai huoli tulevaisuudesta yksin lasten kanssa mietityttää välillä, kun työkuviot ovat täysin auki ja pelkällä pyhällä hengellä ei ruokaa saa pöytään. Jollain kummallisella tavalla minua ympäröi kuitenkin rauha, usko siihen että elämä kantaa. Varsinkin nuorempana tein rohkeita ratkaisuja elämässäni ja elämä silti aina kantoi. Nyt olen saanut takaisin sitä nuoruuden intoa ja uskoa tulevaisuuteen ja se on hieno tunne!

Elämä on arvaamatonta ja aivan liian lyhyt käytettäväksi murehtimiseen kaikesta, usein täysin merkityksettömistä asioista. Aika täällä kannattaisi varmaan käyttää kaikkeen siihen, mikä on itselle tärkeää. Oikeasti tärkeää.

Itselleni tärkeimpiä elämässäni ovat omat tyttäreni. Sekä rauhallinen, tasapainoinen, terveellinen elämä ja koti. Toivottavasti kaiken tämän saan pitää, vaikka elämä laittaa kapuloita rattaisiin välillä isostikin.

Muutaman päivän päässä häämöttää joulu. Jouluihmisenä se on tuntunut vaikealta jo ennakkoon, koska tänä vuonna en saa viettää joulua lasteni kanssa (avioeron huonoja puolia). Mutta nyt olen ajatellut, että kyllähän me sitä vietetään, pari päivää etuajassa vaan. Uusi vuosi sentään otetaan vastaan yhdessä ihan oikeana päivänä, meidän pieni tiivis kolmikkomme. <3 Kun keskittyy näkemään asioissa hyvät puolet, niin kyllähän niitä melkein aina löytyy.

Rauhallista loppuvuotta meille kaikille.

Kuka sinä olet kaiken kuorman alla?

Olen tehnyt lähes koko aikuisikäni töitä melko haastavissa positioissa samalla alalla. Eksyin alalle reilu kaksikymppisenä ja kun ura lähti aukenemaan, niin sille tielle tuli jäätyä. Ensimmäisen kerran mietin omaa työuraani yli kolmekymppisenä, kun olin saanut reilun parin vuoden sisällä kaksi lasta ja prioriteetit heilahtivat aika selkeästi omasta navasta muualle. Samassa rytäkässä tapahtui paljon, burnout laittoi työkuviot uusiksi ja tuli avioero. Niinhän elämässä monesti käy - kaikki tapahtuu rysäyksellä.

Tuon rysäyksen jälkeen käväisin tekemässä yrittäjänä sitä, mikä on lähellä sydäntäni, mutta silloin aika ei ollut kypsä tuolle tielle. Niinpä palasin takaisin alalle, joka oli toki tuttu, mutta ei tuonut intohimoa omaan tekemiseen. Usean vuoden ajattelin, että rakennan tässä nyt uraani, kun lapsetkin ovat kasvaneet. Onhan se hienoa, kun käyntikortissa lukee hieno titteli ja mukava liksa tulee joka kuukausi tilille. Onhan se. Mutta sitten jokin puuttui taas peliin.

Tämä vuosi on ollut alusta saakka erityisen haasteellinen. Alkuvuodesta olin pitkään sairaslomalla ja töihin palattua, en ollut alkuunkaan työkuntoinen. No, kauaa ei tarvinnut töitä tehdäkään, kun minut laitettiin kilometritehtaalle. Kaikesta tuosta voisin kirjoittaa vaikka kirjan opetusmielessä, mutta taidan jättää väliin. Joskus on parempi kääntää uusi sivu kun jäädä lukemaan entisiä.

Vietin koko kuluneen kesän tekemättä mitään. Noin niinkuin yleisestä näkökulmasta. Mutta toki olen tehnyt paljonkin sisäistä työtä. Perannut kerros kerrokselta, että kuka minä olen ihan oikeasti vuosien kuorman alla. Kaiken sen järjettömän suorittamisen takana, miten olen elänyt lähes koko elämäni. Nyt taidan ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärtää todella sen, miksi useimmat ihmiset jatkavat suorittamista elämässään uskaltamatta pysähtyä. Pysähdys kun ajaa vääjäämättä muutokseen ja muutos on pelottavaa. Se on pelottavaa siksi, koska mikään ei enää ole entisellään. Sitä joutuu tekemään mahdollisesti myös erityyppisiä uhrauksia, kun ei kerta kaikkiaan ole enää valmis jatkamaan elämäänsä samaan malliin kuin aiemmin. Mutta moni ei ymmärrä minkä uhrauksen tekee silloin, jos toimii omia arvojaan vastaan päivästä toiseen. Tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas, joku viisas kirjoitti joskus.

Onhan tässä itsellänikin paljon (hyviä) argumentteja sen puolesta, miksi pitäisi nyt vaan "lopettaa haihattelu" ja etsiä samankaltainen työ, jota olen tehnyt tähänkin asti. Yksi suurin argumenttini on ollut ja on edelleen takaraivossa se, että minulla on kaksi lasta ja koira. Pyöritän arkeani yksin, minulla ei ole toista ihmistä vierelläni johon turvautua henkisesti tai taloudellisesti. Kieltäydyn kuitenkin uskomasta, että siitä syystä minun pitäisi myydä oma sieluni, terveyteni ja moraalini. Rakastan lapsiani yli kaiken ja uskon, että heille on parempi saada äiti joka on enemmän kotona, oikeasti läsnä ja elinvoimainen vaikka elämä muuten olisikin niukempaa. Ja tuleehan se sitä olemaan. Se on kuitenkin uhraus, jonka olen valmis tekemään. Mikään tavaramäärä ei korvaa menettyä terveyttä.

Itselläni seinä on tullut vastaan lähinnä juuri sen takia, että oma arvomaailma on täysin erilainen kuin siellä, missä olen tehnyt töitä. Bisnesmaailmassa raha puhuu ja ihmiset ovat korvattavissa. Pahimmillaan yksilö ei merkitse organisaatiolle mitään - uskokaa kun kerron, että näitä yrityksiä on paljon, jossa ihmisiä kohdellaan kuin roskaa. Minä en halua viettää suurta osaa päivästäni moisessa ympäristössä. Vielä kun siihen lisätään ala, joka ei ole sydäntä lähellä ja joka on suuressa ristiriidassa paitsi oman arvomaailman, myös oman elämäntyylin kanssa niin vaikea se on itselleen perustella, miksi pitäisi sellaiseen ympäristöön takaisin hakeutua.

Vaikka tulevaisuus on auki ja pelottavakin, niin olen ottanut jo konkreettisia askeleita uudelle tielle. Aloitin elokuussa hierojaopinnot ja olen rakastanut joka hetkeä. Uusien, mielenkiintoisten asioiden oppiminen, samanhenkiset ihmiset ja ympäristö sekä ajatus toisten ihmisten auttamisesta on jotain sellaista, mitä olen kaivannut elämääni. Mihin tämä tie vie, sitä en tiedä, mutta koen, että paluuta entiseen ei enää ole. Entinen kova bisnes-minä tuntuu kaukaiselta ja vieraalta. Näiden kuukausien aikana olen kaiken kuorman alta löytänyt sen herkän naisen, joka oli hautautuneena vuosikausia. Ja ymmärtänyt myös sen, että herkkyys ei ole heikkoutta, vaan päinvastoin.

Valoa syksyyn kaikille. Pitäkää huolta. <3

Pysähtyminen kannattaa, kokeile edes!

Olen sattuneesta syystä pystynyt viettämään rauhallisen kesän, joka tuli enemmän kuin tarpeeseen. Kevään kynnyksellä kehoni kävi pahasti ylikierroksilla johtuen kuukausia kestäneistä uniongelmista, stressistä sekä kaikenlaisista haasteista, mitä elämä on heitellyt tielleni jatkuvalla syötöllä.

Toukokuun alusta lähtien olen antanut itselleni aikaa rauhoittumiseen. Lopetin crossfitin treenaamisen, joka oli minulle aivan liian rankka laji ottaen huomioon kokonaiskuormitukseni sekä sen, missä jamassa kehoni oli. Monta kuukautta ajattelin, että treenaaminen auttaa nollaamaan stressiä ja että se auttaa minua pysymään kunnossa, vaikka nimenomaan tiesin, että kova treenaaminen ei ole järkevää kovan stressin alaisena. En liene ensimmäinen ihminen, joka kyllä tietää asioita mutta ei tuo tietojaan käytäntöön. Kova treenaaminen potkii entisestään kuormittunutta kehoa, jonka seurauksena kortisoli (stressihormoni) kehossa nousee. Ja se taas tekee sen, että keho on jatkuvassa hälytystilassa. Tästä on kirjoitettu paljon ja tietoa kyllä löytyy netistä vaikka kuinka paljon, mikäli aihe kiinnostaa enemmän.

Mutta takaisin alkuun... Olen siis yli kolme kuukautta nyt käytännössä keskittynyt rauhalliseen elämänrytmiin, nauttinut kesästä läheisteni kanssa ja tehnyt asioita, joita haluan tehdä. Olen lukenut valtavasti ja mennyt syvälle oman pään sisään. Liikuntana on ollut joka-aamuiset lyhyet venyttelyhetket, kävelylenkit joko koiran kanssa tai ilman ja muutamia joogaharjoituksia. Tämä tuntuu herättävän jonkin verran ihmettelyä ihmisissä. Useampi tuttavani ja ystäväni on kysellyt, että siis "mitä sä oot niinkuin tehnyt nyt kesällä"? Kun sitten kerron, niin tulee lähes poikkeuksetta ihmettelyä, että "ai sä et treenaa enää lainkaan siis mitään" tai "miten sä oikein saat ajan kulumaan, jos et tee mitään"? 

No niin, ihmiset. Jos on pidemmän aikaa elänyt äärirajoilla oravanpyörässä, polttanut kynttilää molemmista päistä ja ollut kaikenlaisissa elämän mankeleissa SEKÄ työ-ETTÄ yksityiselämässä, niin keho käy ylikierroksilla todella pahasti. Siis todella. Siitä toipuminen ja oman kehon sekä mielen tasapainoon saaminen ei ole mikään ihan parin viikon, ei edes parin kuukauden juttu. Jos tässä elämässä jotain osataan tehdä, on suorittaa. Minä en halua enää suorittaa elämää. Olen suorittanut sitä viimeiset 20 vuotta, varmaan enemmänkin. Tiukassa tuntuu olevan yleinen ajatus siitä, että ihminen on tärkeä ja arvokas vain jos kalenteri on täynnä, rahaa pursuaa taskuista, koti on kiiltävän puhdas ja kroppa on koko ajan kuin huippu-urheilijalla. Ja niin edelleen. Been there, done that.

Olen ollut ennenkin tilanteessa, jossa elämä iski seinää pystyyn ja tuli totaalinen pysähdys. Mutta ihminen on siitä omituinen otus (ainakin jos on kova pää, kuten allekirjoittaneella), että kun on levännyt ja saanut itsensä näennäisesti toimintakuntoon, sitä saattaakin palata entiseen. Näin kävi minulle. Palasin oravanpyörään polttamaan kynttilää molemmista päistä, SUORITTAMAAN elämääni, koska se oli ainoa tapa, jonka tiesin. Olin aina elänyt niin ja vaikka ensimmäisen pysähdykseni aikoihin sain oivalluksia muusta, ne eivät riittäneet. Tarvittiin lisää kuoppia polulle ja kun nekään eivät auttaneet, niin elämä nosti toistamiseen seinän eteeni, jolloin ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pysähtyä. Ja hyvä niin.

On valtavan helppoa etsiä syitä omiin ongelmiin ja haasteisiin muualta, kuin itsestä. Totuus kuitenkin on, että vain itseään voi muuttaa. Elämässä tulee vastaan vaikeita tilanteita ja haastavia ihmisiä, mutta sinä itse voit päättää, miten niihin suhtaudut. Olen aina ollut varsin suorapuheinen ja nopea reagoimaan. Uskokaa kun sanon, että ne eivät aina ole hyviä ominaisuuksia. Aidosti olen ajatellut sen olevan hyvä asia ja jos minua on kohdeltu huonosti, olen tuonut mielipiteeni varsin selkeästi esille. Näin kauniisti sanottuna. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen ymmärtänyt, ettei se ehkä ole ollut pelkästään hyvä asia. Omaa pahaa oloaan ei tarvitse oksentaa toisen ihmisen päälle, huolimatta siitä, että se olisi oikeutettua. Tämä on minulle valtavan iso valaistus! Tämä ei myöskään tarkoita, etteikö itseään saisi puolustaa. Mutta kannattaa miettiä, onko täyslaidallisen lataaminen se paras vaihtoehto.

Huomaan, että eksyin vähän laajemmalle tielle tässä kirjoituksessani mutta menköön. Alkuperäinen ajatukseni oli kirjoittaa siitä, miten tärkeää on pysähtyä. Jos elät jatkuvan paineen ja kiireen alla, et kuule itseäsi. Mikäli siis elämäsi on yhtä suorittamista, niin kannattaa oikeasti miettiä, miksi ei voi pysähtyä. Jos keho on jatkuvassa stressitilassa, niin kannattaako sitä piiskata lisää esimerkiksi kovalla treenillä? Voin kertoa, ei kannata. Ja tiedoksi kaikille suorittajille ja himotreenaajille; kävely on parasta perusliikuntaa ja venyttely on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Rasittunut keho ei tarvitse maratoonia, crossfit-treeniä korkeilla sykkeillä tai muutakaan piiskaamista, vaan se tarvitsee huolenpitoa.

Ole armollinen kehollesi. Ole armollinen itsellesi.

Rauhallista sunnuntaita kaikille. <3

Aamulenkin pysähdys lempipaikassani.