Kuoliaaksi kiusattu?

Kuulin pari päivää sitten jutun, joka pysäytti minut pitkästä aikaa miettimään hyvinvointia työelämässä. Tarinan mukaan eräs ihminen oli joutunut pitkään kärsimään työpaikkakiusaamisesta. Astetta karmaisevammaksi jutun tekee se, että tätä ihmistä ei enää ole. Hän poistui tästä elämästä saatuaan sairaskohtauksen, oltuaan pitkään sairaslomalla.
Ihmistä tai tarinaa sen enempää tuntematta en voi olla miettimättä, oliko näillä asioilla yhteys?
Työpaikkakiusaamisesta ja työhyvinvoinnista puhutaan tänä päivänä paljon enemmän kuin ennen. Siitä huolimatta teot työpaikoilla jäävät valitettavan pieniksi. Kiusattuja tai työuupuneita jopa syyllistetään omasta kohtalostaan. Mitäs ovat heikkoja?!
Nykypäivän työelämä on vahvoja varten ja pärjäämisestä on tullut ylpeilyn aihe. Se, jolla on tiukin aikataulu on suurin, paras ja kaunein. Entä onnellisin?
Miten sitten työyhteisön tuki ja apu kiusatulle tai uupuneelle? Siis mikä? Nimenomaan. Sellaista saa etsimällä etsiä. Jokainen hoitakoot omat asiansa. On muutenkin niin tiukka aikataulu (!), että vieläkö pitäisi alkaa hyysätä heikoimpia? Joillakin harvoilla saattaa omatunto kolkuttaa, kun huomaa kollegan heikon kunnon tai jatkuvan muilutuksen työyhteisössä, mutta eihän sitä nyt uskalla asiaan sekaantua. Joutuu vielä itse silmätikuksi. Siispä kiusaaminen saa jatkua ja uupuminen pahentua. Onneksi yleensä jossain vaiheessa nämä heikot tapaukset joutuvat jäämään sairaslomalle. Saadaanpa ainakin pois näkyvistä, etteivät pilaa muiden tehokasta työrytmiä.
Ongelmallista työuupumus- tai kiusaamistapausten maton alle lakaisemisessa on se, että asiat työyhteisössä eivät suinkaan parane. Kiusaajat löytävät kyllä uusia uhreja ja tämän päivän työrytmissä uupuneita tulee koko ajan lisää. Tokihan nykyinen työttömyystilanne sallii sen, että heikot lenkit voidaan vaihtaa uusiin ja tehokkaimpiin työntekijöihin, mutta miten tehokasta tämän tyyppinen meininki loppupelissä on?
Ovatko toisten ihmisten huomioiminen, arvostaminen ja auttaminen katoavia ominaisuuksia nykypäivän työelämässä? Haluaisin toivoa, että eivät.

Hyvä olo millä keinolla hyvänsä

Miksi ihmiset menevät äärimmäisyyksiin etsiessään hyvää oloa?
Tämä kysymys tulee vastaan itselleni aina uudelleen ja uudelleen. Tänä aamuna selailin ilmaisjakelulehteä, jossa oleva haastattelu pysäytti minut lukemaan. Se kertoi naisesta, joka oli löytänyt tasapainoisen ja hyvän olon siirtymällä gluteenittomaan ruokavalioon. Tällä hetkellä tämä nainen elää ilman gluteenia ja syö 50 % raakaravintoa ja käyttää runsaasti superfoodeja.
Mikä laittaa ihmisen tekemään elämästään näin hankalaa? Vai kuulostaako se vaan hankalalta minun mielestäni, koska olen kaikkiruokainen? En myöskään kärsi erityisistä yliherkkyyksistä tai allergioista lukuun ottamatta tietysti laktoosi-intoleranssia, joka tuntuu olevan joka toisella suomalaisella.
Rehellisyyden nimissä täytyy silti todeta, että jutussa mainitut reseptit kuulostivat kyllä kaikkea muuta kuin mielenkiintoisilta. Tai ehkä ne sitä olivat, mutta ne eivät herättäneet intoa lähteä kokeilemaan niitä. Miksi? No ihan vaikka siksi, että niissä oli monia "ruoka-aineita", joista en ollut kuullutkaan. En edes tiedä, mistä niitä voisi lähteä hakemaan. Tai ehkä minä saatan vielä arvailla mistä, mutta uskon vahvasti, että suuri osa ihmisistä eivät tiedä. Ja miksi pitäisikään? Tämän tyyppiset äärimmäisyyksiin menevät erikoisruokavaliot ovat vielä aika yksittäistapauksia. Onneksi. En silti säästy ajatukselta, että ovatko nämä tulleet jäädäkseen? Voiko raakaruoka, gluteenittomuus tai superfoodien runsas käyttö olla tulevaisuudessa kaikkien Maija Meikäläisten ruokavalio?
Maalaisjärkisenä kotiruokaihmisenä toivon, että ei.
Monista asioista ajattelen, että kannattaa kokeilla ennen kuin tuomitsee. Ehkä tämäkin on niitä, mutta henkilökohtaisesti en edes halua kokeilla mitään äärimmäisyyksiin menevää ruokavaliota. Tosin minulla onkin hyvä ja tasapainoinen olo, joten en myöskään tarvitse radikaaleja muutoksia ruokavaliooni.
Ymmärrän hyvin sen, että jos olo on kehno eikä mikään tunnu auttavan, lähdetään kokeilemaan kaikenlaista. Jos olo sitten paranee jonkun erikoisruokavalion kautta, voiko sitä väheksyä? No ei voi. Toki voi ihmetellä ja kyseenalaistaa, mutta väheksyä ei voi. Kokemus on henkilökohtaista ja se on kokijalleen täyttä totta.
Tosin kokemusasiantuntijoidenkin on hyvä muistaa, että kokemus ei välttämättä ole sama kaikille.

Ihminen haluaa tulla nähdyksi

Kävin pari päivää sitten kuuntelemassa Jari Sarasvuon "Terveyskarma" -luentoa ihan silkasta mielenkiinnosta.
Luento oli.. no.. mielenkiintoinen. Rönsyilevää, paikoitellen jopa saarnaamista muistuttavaa yksinpuhelua.
Monia hyviä pointteja, jotka tunnistan ja allekirjoitan täysin. Pari lausahdusta jäi erityisesti mieleen. "Elämä itkee ne kyyneleet, jotka silmät kieltäytyvät itkemästä". Aika syvissä vesissä mentiin välillä. Tai sehän varmaan riippui kuuntelijan omasta taustasta. Tuo lausahdus liittyi aiheeseen, miten surematon suru pilaa pikkuhiljaa koko elämän. Ihmiset ovat vähän liiankin tehokkaita sulkemaan ikäviä asioita ns. ulkopuolelle, vaikka käytännössä ne suljetaan syvälle omaan itseen. Häviävätkö ikävät asiat, jos niitä ei käsittele? No eivät.
Toinen lausahdus, jossa ei myöskään ollut mitään uutta, mutta sai jostain syystä huomioni oli "ihminen haluaa tulla nähdyksi". Osuu hyvin tähän päivään, kun työttömiä tulee koko ajan enemmän ja joiden päivät täyttyvät työhakemuksien tekemisestä ja lähettämisestä tai muunlaisesta yrittämisestä "tulla nähdyksi". Miksi työttömien uhkana on masennus? Olisiko yhtenä syynä se, etteivät he tule nähdyksi? Kun kukaan ei kiinnostu heidän työhakemuksistaan, osaamisestaan tai yhteydenotoistaan. Minkälainen ihminen jaksaa päivästä toiseen yrittää, jos ei saa vastakaikua? Millä pitää yllä itsetuntoa, joka on jo ennestään heikko irtisanomisen seurauksena ja joka kolhiintuu jokaisesta "tällä kertaa et valitettavasti päässyt jatkoon"-vastauksesta. Entä ne monet tyhjät yhteydenotot? Miksi ihmisillä on kännykät ja sähköpostit, jos niihin ei vastata? Eikö olisi kohteliasta vastata edes jotain? Antaa joku pieni arvon murunen ihmiselle, joka edes YRITTÄÄ. On nimittäin paljon niitäkin, jotka eivät edes yritä.
Vaikka Sarasvuon luennossa ei juuri uutta asiaa tullut, niin se teki varmasti tehtävänsä. Se sai kuulijat miettimään paitsi omaa osuuttaan elämässään, niin toivottavasti myös sitä, miten kohdella toisia.
Jokainen on toki vastuussa omasta elämästään ja omista valinnoistaan. Jotta maailma olisi vähemmän kylmä paikka, voisihan sitä vähän miettiä, miten huomioi toisia. Vai huomioiko.

Anna Perho rakastaa ruokaa ja saa päänsäryn ruokahysteerikoista

Haastattelin toimittaja Anna Perhoa verkkopalvelu Mindon juttua varten ja ilokseni huomasin, että myös tämä sujuvasanainen nainen vannoo kotiruoan nimeen ja on muutenkin ruoan suhteen kultaisen keskitien ystävä. Loistavaa!
Sain häneltä myös kirjavinkin liittyen tähän minulle niin rakkaaseen aiheeseen, josta aina jaksan paapattaa. ”Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea”, on kirja, jossa kuulemma kiteytetään järkevän syömisen idea viihdyttävällä tavalla. Siispä kirjastoon, mars! Pakkohan tuo on lukea jo ihan senkin vuoksi, jos saisin vaikka vinkkejä omien (varsinkin sen haastavan 3-vuotiaan) lasteni nyrpistelyn vähentämiseen.

Muutenkin Annalla tuntui olevan mielipiteitä, jotka olivat kuin suoraan omasta päästäni. ”Superfoodit tulevat korvistani ulos! Jos ihminen liikkuu ja noudattaa tavallista, ravinteikasta ruokavaliota hän tuskin tarvitsee Andeilta rahdattuja, pölyltä maistuvia jauheita terveytensä vaalimiseen. Liika lisäravinteiden nauttiminen ottaa myös maksan päälle. Ja myös ruokahysteerikot ottavat minua päähän. Ei ole päivää, että jotain elintarviketta ei julistettaisi hengenvaaralliseksi. Jos piparkakkujen syöminen tappaisi ihmisiä, miksi olemme vielä elossa? Ruoan yliproblematisointi ja sensaatiohakuinen viestintä hämärtävät ihmisten käsitystä terveellisestä ruoasta."
Aamen. Enpä osaisi tuota itse paremmin kiteyttää.
Olen monesti kirjoittanut siitä, miten vanhemmilla on vastuu lasten syömisestä ja miten hyvä pohja rakennetaan jos pienestä pitäen. Tämä mielipiteeni sai vahvistusta, kun Anna kertoi tottuneensa jo lapsesta lähtien hyvään kotiruokaan. Anna kasvoi maatilalla, jossa näki, mistä ruoka tuli ja hänen äitinsä sekä  mumminsa ovat loistavia ruoanlaittajia. Tällaisella taustalla lienee suuri merkitys siihen, että osaa arvostaa hyvää kotiruokaa, sekä suhde ruokaa kohtaan ylipäätään on maalaisjärkinen.
Kaikenlaista voi ja kannattaakin kokeilla, mutta on hyvä pitää järki päässä ja muokata kokeilut itselle sopivaksi sekä unohtaa  fanaattisuus. Ja olkaa ihmiset kriittisiä myös mediaa kohtaan. Kaikki mitä lehdessä lukee tai tv:ssä näytetään ei ole absoluuttinen totuus.

Kuva: Ville Juurikkala