Koulukiusaajat työpaikalla

Koulujen alkaessa on noussut taas puheisiin koulukiusaaminen. Tärkeä aihe, josta ei varmasti puhuta liikaa. Mm. opettajiin kohdistuu isoja paineita siitä, että kaikenlaiseen kiusaamiseen puututtaisiin ajoissa. Kun kyse on lapsista, niin jotenkin voisi ajatella, että siihen on helpompi aikuisen puuttua ja saada asiat oikealle tolalle... Aina eivät tietysti asiat mene niin helposti putkeen.

Mutta entä silloin, kun kiusaamista tapahtuu työpaikalla? Kyseessä kun ovat aikuiset ihmiset, joiden olettaisi osaavan käyttäytyä. Valitettavan paljon työpaikoilla kuulee ja näkee kuitenkin hyvin samantyyppistä toimintaa, kuin koulukiusaamisessa. Kuppikuntia, porukan ulkopuolelle jättämistä, juoruilua, mustamaalaamista, ohittamista jne.. Millä tavalla työyhteisössä voi pärjätä, jos kokee kiusaamista?

Onhan toki monessa työyhteisössä selvät sävelet, millä tavalla pitäisi toimia, jos kokee epäasiallista käytöstä. Mutta entä jos yhteisössä ei olla valmiita nostamaan kissaa pöydälle ja kiusattu saa vain kuulla olevansa herkkähipiäinen, heikko tai muuten vaan jotenkin liian sitä tai tätä? Monen kiusaajan sanat ja teot kuitataan sillä, että "no kun se nyt on vähän tuollainen, ei siitä kannata ottaa itseensä..".

Ihminen viettää työpaikalla aikaa elämästään todella paljon. Jos kokee jäävänsä porukan ulkopuolelle, eikä koe saavansa arvostusta työssään, voi elämä käydä varsin raskaaksi.

Liian monesti työelämässä kiusattu lähtee ja kiusaaja jää. Erityisesti, jos kiusaaja on ylemmässä positiossa kuin kiusattu.
Vaatii valtavia ponnisteluja nousta vastarintaan, mikäli vastassa on ylemmässä positiossa oleva tyyppi. Monesti ei riitä sekään, vaikka kiusaamisesta olisi todisteita. Jos vielä kuviossa on nais-/mies vastakkainasettelu, niin ilman mitään feminismiäkin voidaan todeta, että alemmassa positiossa oleva naisihminen on yleensä vahvasti alakynnessä.

Tänä päivänä puhutaan valtavasti sisäisen viestinnän tärkeydestä työpaikoilla, asiallisen palautteen tärkeydestä ja että toimiva tiimityöskentely sekä henkilöstön tyytyväisyys kasvattavat yrityksen tulosta parhaiten.
Silti tuntuu, että tänä päivänä entistä enemmän tulee vastaan työpaikkakiusaamista. En uskalla edes ajatella, paljonko on tapauksia, joista kukaan ei puhua pukahda vaan kärsii sen aikaa, kun jaksaa - eivätkä kaikki jaksa. Masennustilastot ovat Suomessa kovassa nousussa ja paljon toitotetaan sitä, että ihmiset eivät jaksa työelämässä. Pistää miettimään.
Ovatko ihmiset nykyään herkkähipiäisempiä kuin ennen (kiusatut), vaiko kenties välinpitämättömämpiä (kiusaajat)?

Lähtökohtaisesti voisi kuvitella, että jokaisella työntekijällä on organisaatiossa joku funktio. Kukaan ei toki ole korvaamaton, mutta uskallan väittää, että toimiva ja hyvä yhteishenki on.

Kenen vastuulla työyhteisössä on kitkeä kiusaaminen ja varmistaa, että jokainen työntekijä saa ansaitsemansa arvostuksen niin oman työnsä osaajana kuin ihmisenäkin?

Kenen vastuulla? Ihan oikeasti.

Seuraavaa lomaa odotellessako?

Kesä alkaa olla lopuillaan ja syksy tekee tuloaan. Ihmiset palailevat lomilta töihin ja takaisin arjen pyöritykseen.
Lomalta palailevilla on monesti yleisenä kommenttina, että olisihan sitä lomaa voinut jatkaa vielä tai että seuraavaa lomaa odotellessa.. Aika karua, kun ajattelee, miten paljon ihmiset pääsääntöisesti viettävät arkea elämästään ja minkä verran lomaa.

Millä tavalla sitä sitten saa arjen, josta osaisi nauttia? Tuntuu olevan tämän päivän vitsaus, että liian moni ihminen on tyytymätön omaan elämäänsä. Varsinkin, vaikka periaatteessa kaikki pitäisi olla ihan hyvin. Mistähän kaikki se tyytymättömyys kumpuaa?

Olen paljon pyöritellyt tätä kysymystä, enkä ole siihen löytänyt muuta vastausta kuin sen, että ihmiset eivät osaa elää kovinkaan hetkessä. Ainakin itse syyllistyn siihen, että kelaan liian paljon joko vanhoja asioita joita ei voi enää muuttaa tai murehdin tulevaa, josta ei ikinä voi tietää.
Tämän syksyn henkilökohtaiseksi tavoitteekseni olen ottanut sen, että yritän elää hetkessä mahdollisimman paljon. Ja jos jokin asia tuntuu vaivaavan mieltäni, niin mietin, voinko tehdä asialle jotain. Mikäli en, niin yritän rauhoittua ja luottaa siihen, että elämä kantaa ja asiat kyllä loksahtavat kohdilleen.

Sen sijaan, että antaisin ulkoisten asioiden vaikuttaa itseeni isosti, yritän keskittyä omaan sisimpääni ja tehdä asioita, jotka ovat omien arvojeni mukaisia ja jotka tekevät hyvää minulle ja läheisilleni.

Kuulostaa hirveän yksinkertaiselta, mutta se tuskin sitä on jos on kovin tottunut murehtimaan ja miettimään kaikenlaisia asioita ympärillään.

Itselläni on kolmen viikon kesäloman jälkeen rauhallinen ja hyvä olo. Kesä meni leppoisasti lasten kanssa touhuillessa kaikenlaista mukavaa ja olen kiitollinen tästä hetkestä, jossa olen tällä hetkellä lasteni kanssa. Molemmat tyttöni ovat juuri nyt ns. hyvässä iässä ja reippaita naisen alkuja. Meidän kolmen kopla toimii hienosti ja sen takia ei paluu arkeenkaan jännitä, vaikka tiedän, että syksy tulee olemaan kiireinen.
Elämä maistuu hyvältä juuri nyt.

Ihanaa syksyä kaikille! <3

Tänä kesänä retkeiltiin ja patikoitiin lasten kanssa paljon. Luonto antaa voimaa!

Hulinapäivä Särkänniemessä oli täynnä riemua.

Nuuksion maisemissa aika pysähtyy.

Annetaan kaikkien kukkien kukkia

Paljonko sinä vietät aikaasi miettimällä kanssaihmisten mielipiteitä tai rakentelemalla erilaisia skenaarioita siitä, miten asiat mahdolliset tulevat menemään milloinkin?
Tänä päivänä puhutaan paljon hetkessä elämisen tärkeydestä, mutta moniko meistä siihen oikeasti kykenee?
On varmasti ihan normaalia ja hyväkin asia, että hiukan miettii ympärillään olevia ihmisiä, mutta kannattaa myös miettiä sitä, minkälaisen painoarvon antaa toisten ihmisten ajatuksille, mielipiteille ja teoille.

Olen itse rimpuillut paljon elämässäni, etsinyt paikkaani ja miettinyt, että miksi tulee kuraa niskaan vähän sieltä ja täältä.
Tässä matkan varrella olen saanut kaikenlaisia "herätyksiä", kuten vaikkapa sen, että oma asenne on avainasemassa monessakin asiassa.
Viime aikoina olen kuitenkin herännyt myös siihen ajatukseen, että olen antanut todella ison painoarvon toisten ihmisten mielipiteille monissa asioissa. Hämmentävää sinänsä, koska olen kuvitellut olevani oman tieni kulkija, joka menee tarvittaessa vaikka läpi harmaan kiven. Toki menenkin, mutta tarvitseeko niin olla aina ja jokaisessa asiassa? Se lienee hyvä kysymys.

Sinnikkyys ja periksiantamattomuus ovat hyviä ominaisuuksia, joista on paljon hyötyä elämässä. Joskus niistä voi olla myös massiivista haittaa. Kaatuuko maailma, jos ei aina nouse barrikadeille vaikka kuinka korpeaisi tai kokisi jäävänsä alakynteen oman mielipiteensä tai asiansa kanssa? "Valitse taistelut, jotka voit voittaa", ohjeisti joskus kauan sitten yksi tuttuni. Se on erittäin hyvä neuvo!

Hyvä neuvo on myös se, että antaa kaikkien kukkien kukkia. Meitä on niin sanotusti moneen junaan, joten kuka minä olen sanomaan että vaikkapa jonkun toisen mielipide, tyyli tehdä asioita tai tapa elää, olisi jollain tavalla vähemmän oikein kuin omani?

Meillä kaikilla on omat arvomme, jonka mukaan teemme asioita. Jos tuntee takkuilevansa oman elämänsä, ympäristönsä tai ihmisten kanssa jatkuvasti, kannattaa ehkä kirkastaa itselleen omat arvonsa ja oma maailmankuvansa. Ja sen jälkeen alkaa tehdä valintoja niiden mukaisesti.
Jos jatkuvasti elää omien arvojensa vastaisesti on paitsi kiukkuinen, niin myös voimaton ja turhautunut. Tuulimyllyjä vastaan eläminen on jatkuvaa taistelua, jota ei pidemmän päälle kannata jatkaa.
Tämä tuskin tarkoittaa sitä, että elämä on jatkossakaan täyttä harmoniaa sataprosenttisesti, mutta ainakin sisäinen rauha on useammin läsnä. Uskoisin.

Rauhallista loppuviikkoa kaikille. <3

Yksi lempipaikoistani! Täällä sielu lepää ja ajatukset selviää. 

Ovatko tavoitteesi elämässä sinun vai jonkun muun?

Kaikilla meillä on tavoitteita, haaveita ja arvoja elämässämme. Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, ovatko ne todella sinun? Vai elätkö jonkun muun elämää?

Yhteiskunta jo pelkästään luo tietynlaista painetta vaikkapa parisuhdetta ajatellen. "Hyväksyttävää" on, että kun aloitetaan seurustelu, niin taival jatkuu yhteenmuutolla, kihloilla, avioliitolla ja lapsilla. Tuo kuvio elää edelleen vahvana huolimatta kasvavista avioerotilastoista ja siitä tosiasiasta, että kaikenlaisia parisuhde- ja perhejärjestelyjä nykyään löytyy entistä enemmän ja niistä puhutaan myös avoimesti.

Olen kuullut usean eronneen ihmisen esimerkiksi kommentoineen avioliittoaan, että meni naimisiin koska tuntui, että niin "kuuluu" tehdä. Mikä kauhea ajatus. Vai onko se sittenkään niin ihmeellistä? Moniko oikeasti miettii syvällisesti omia valintojaan ja elää rehellisenä itselleen?
Todennäköisesti valitettavan moni antaa ulkoisten tekijöiden vaikuttaa omiin valintoihinsa tai tekemisiinsä.

Entä moniko tekee päivittäin työtä, josta ei juurikaan pidä saati että siitä saisi voimaa ja energiaa? Vai tehdäänkö työtä vain, koska asuntolaina pitää maksaa, lapset ruokkia ja niin edelleen. Haaveillaan lottovoitosta ja mietitään, mitä tehdään sitten kun...
Pimeinä hetkinä sitten pysähdytään miettimään hetkeksi, että voisihan se elämä olla jotain muutakin kunnes realiteetit vievät mennessään ja suorittaminen jatkuu samanlaisena päivästä toiseen. Oravanpyörä ei pysähdy, eikä sen kyydistä voi hypätä koska pelottaa että sattuu.

Moniko voi käsi sydämellä sanoa, että tekee juuri sitä työtä jota haluaa, parisuhde kukoistaa ja vapaa-aika on muutenkin juuri sitä, mitä haluaa sen olevan? Ja voiko elämä olla kaikilta osin sujuvaa, vai onko aina joku osa-alue vähän sinne päin tai rempallaan?

Kuka päättää, mitkä valinnat ovat oikeita, mitkä tavoitteet järkeviä ja haaveet realistisia? Moniko pohjimmiltaan edes osaa vastata kysymykseen; mitä SINÄ haluat? Mitä juuri SINÄ.. Ei vanhempasi, puolisosi, naapurisi, yhteiskunta tai se joku, jonka kuvittelee paheksuvan tai ajattelevan jotain.

Kuka rakentaa sinun elämäsi? Sinä. Ei kukaan muu.