Kannatko sinä vuosien kuormaa mukanasi?

Oletko koskaan tehnyt katsausta omaan elämääsi vaikkapa viimeisen viiden tai kymmenen vuoden osalta?

Itse havahduin tässä yhtenä päivänä miettimään, että elämässäni on tapahtunut hurjasti viimeisen kymmenen vuoden aikana asioita, jotka kuormittavat varsin pitkään. Jo yksikin tapahtuma sellaisenaan riittäisi kuormittamaan pitkäksi aikaa, puhumattakaan, että minulla niitä tapahtumia on ollut useita.

Jos mietin elämääni kymmenen vuotta sitten.. Olin äitiyden alussa, sillä esikoiseni oli vajaa 2-vuotias. Olin kärsinyt lähes 3v uniongelmista ja selkäsäryistä.. olin väsynyt, mutta onnellinen. Ja olin myös uudelleen raskaana. Kuopus syntyi keväällä 2010.
Viimeiseen kymmeneen vuoteen mahtuu siis yksi raskaus ja yksi synnytys (kun esikoinen oli 2v), työttömyys, yksi burnout, yrittäjäksi heittäytyminen, avioero, yrittäjyyden lopettaminen, kodin myynti, kaksi muuttoa.. Unohdinkohan jotakin?
Tämä kaikki, ja vielä vähän muutakin, mitä en välitä kertoa täällä julkisesti.
Ei siis liene ihme, että aika ajoin minusta tuntuu, etten oikein jaksa. Vaikka tuohon listaan nähden olen mielestäni jaksanut aika hyvin ja elämä on ihan mallillaan.

Eittämättä noin isot elämänmuutokset vaativat kuitenkin veronsa ja aikaa, jotta niistä toipuu.
Olen alkanut miettimään, että olenkohan toipunut vielä oikein mistään? Olenko antanut itselleni rauhaa, jotta olisin voinut toipua?
Hektinen elämä, arjen suorittaminen ja yksinkertaisesti liian kiireinen aikataulu vie mennessään, eikä omaa elämäänsä ehdi edes oikein pohtimaan. Sitä on jatkuvassa pikajunassa, eikä tajua hypätä välissä pois millään asemalla.

Jossain vaiheessa tulee kuitenkin piste, pysähdys.
Ihminen ei jaksa loputtomiin jatkuvaa hulabaloota, vaan sitä alkaa kyseenalaistamaan vähän kaikkea. Ja hyvä niin. Kerranhan täällä vaan ollaan. Kai sitä voisi elää niin, että pääsääntöisesti kuitenkin olisi mukavaa ja hyvä olla.. Vai voisiko?

Tietysti ihmisillä on erilaisia tapoja selviytyä ja elää elämäänsä. Toinen, varmasti suositumpi versio elämän kriisitilanteissa on jatkaa matkaa sen kummempia miettimättä. Pyyhkäistä vaikeat tunteet maton alle ja sulkea silmänsä peilin edessä. Niin pääsee vähän helpommalla.
Vai pääseekö sittenkään?
Käsittelemättömät asiat tunkevat pintaan jotain kautta aina. Sitkeät selkävaivat tai suolisto-ongelmat saattavatkin johtua erilaisten käsittelemättömien elämänkriisien painolastista. Masennus kielii usein vuosien kuormituksesta ja/tai vaikeiden asioiden käsittelemättömyydestä.
Ei ole uutinen, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus.

Loppujen lopuksi meillä kaikilla lienee sama päämäärä elämässä. Onnellisuus ja tasapainoisuus. Se, millä tavalla kukin siihen pyrkii ja pyrkiikö, on tietysti jokaisen oma asia. Jokainen meistä elää elämänsä juuri niinkuin parhaaksi näkee, mutta se, mikä on sama meille kaikille: meillä on vain tämä yksi elämä ainakin tässä muodossa, eikä kukaan meistä myöskään tiedä sen kestosta.

Ehkä siitä kannattaa tehdä mahdollisimman hyvä juuri nyt.

Koulukiusaajat työpaikalla

Koulujen alkaessa on noussut taas puheisiin koulukiusaaminen. Tärkeä aihe, josta ei varmasti puhuta liikaa. Mm. opettajiin kohdistuu isoja paineita siitä, että kaikenlaiseen kiusaamiseen puututtaisiin ajoissa. Kun kyse on lapsista, niin jotenkin voisi ajatella, että siihen on helpompi aikuisen puuttua ja saada asiat oikealle tolalle... Aina eivät tietysti asiat mene niin helposti putkeen.

Mutta entä silloin, kun kiusaamista tapahtuu työpaikalla? Kyseessä kun ovat aikuiset ihmiset, joiden olettaisi osaavan käyttäytyä. Valitettavan paljon työpaikoilla kuulee ja näkee kuitenkin hyvin samantyyppistä toimintaa, kuin koulukiusaamisessa. Kuppikuntia, porukan ulkopuolelle jättämistä, juoruilua, mustamaalaamista, ohittamista jne.. Millä tavalla työyhteisössä voi pärjätä, jos kokee kiusaamista?

Onhan toki monessa työyhteisössä selvät sävelet, millä tavalla pitäisi toimia, jos kokee epäasiallista käytöstä. Mutta entä jos yhteisössä ei olla valmiita nostamaan kissaa pöydälle ja kiusattu saa vain kuulla olevansa herkkähipiäinen, heikko tai muuten vaan jotenkin liian sitä tai tätä? Monen kiusaajan sanat ja teot kuitataan sillä, että "no kun se nyt on vähän tuollainen, ei siitä kannata ottaa itseensä..".

Ihminen viettää työpaikalla aikaa elämästään todella paljon. Jos kokee jäävänsä porukan ulkopuolelle, eikä koe saavansa arvostusta työssään, voi elämä käydä varsin raskaaksi.

Liian monesti työelämässä kiusattu lähtee ja kiusaaja jää. Erityisesti, jos kiusaaja on ylemmässä positiossa kuin kiusattu.
Vaatii valtavia ponnisteluja nousta vastarintaan, mikäli vastassa on ylemmässä positiossa oleva tyyppi. Monesti ei riitä sekään, vaikka kiusaamisesta olisi todisteita. Jos vielä kuviossa on nais-/mies vastakkainasettelu, niin ilman mitään feminismiäkin voidaan todeta, että alemmassa positiossa oleva naisihminen on yleensä vahvasti alakynnessä.

Tänä päivänä puhutaan valtavasti sisäisen viestinnän tärkeydestä työpaikoilla, asiallisen palautteen tärkeydestä ja että toimiva tiimityöskentely sekä henkilöstön tyytyväisyys kasvattavat yrityksen tulosta parhaiten.
Silti tuntuu, että tänä päivänä entistä enemmän tulee vastaan työpaikkakiusaamista. En uskalla edes ajatella, paljonko on tapauksia, joista kukaan ei puhua pukahda vaan kärsii sen aikaa, kun jaksaa - eivätkä kaikki jaksa. Masennustilastot ovat Suomessa kovassa nousussa ja paljon toitotetaan sitä, että ihmiset eivät jaksa työelämässä. Pistää miettimään.
Ovatko ihmiset nykyään herkkähipiäisempiä kuin ennen (kiusatut), vaiko kenties välinpitämättömämpiä (kiusaajat)?

Lähtökohtaisesti voisi kuvitella, että jokaisella työntekijällä on organisaatiossa joku funktio. Kukaan ei toki ole korvaamaton, mutta uskallan väittää, että toimiva ja hyvä yhteishenki on.

Kenen vastuulla työyhteisössä on kitkeä kiusaaminen ja varmistaa, että jokainen työntekijä saa ansaitsemansa arvostuksen niin oman työnsä osaajana kuin ihmisenäkin?

Kenen vastuulla? Ihan oikeasti.

Seuraavaa lomaa odotellessako?

Kesä alkaa olla lopuillaan ja syksy tekee tuloaan. Ihmiset palailevat lomilta töihin ja takaisin arjen pyöritykseen.
Lomalta palailevilla on monesti yleisenä kommenttina, että olisihan sitä lomaa voinut jatkaa vielä tai että seuraavaa lomaa odotellessa.. Aika karua, kun ajattelee, miten paljon ihmiset pääsääntöisesti viettävät arkea elämästään ja minkä verran lomaa.

Millä tavalla sitä sitten saa arjen, josta osaisi nauttia? Tuntuu olevan tämän päivän vitsaus, että liian moni ihminen on tyytymätön omaan elämäänsä. Varsinkin, vaikka periaatteessa kaikki pitäisi olla ihan hyvin. Mistähän kaikki se tyytymättömyys kumpuaa?

Olen paljon pyöritellyt tätä kysymystä, enkä ole siihen löytänyt muuta vastausta kuin sen, että ihmiset eivät osaa elää kovinkaan hetkessä. Ainakin itse syyllistyn siihen, että kelaan liian paljon joko vanhoja asioita joita ei voi enää muuttaa tai murehdin tulevaa, josta ei ikinä voi tietää.
Tämän syksyn henkilökohtaiseksi tavoitteekseni olen ottanut sen, että yritän elää hetkessä mahdollisimman paljon. Ja jos jokin asia tuntuu vaivaavan mieltäni, niin mietin, voinko tehdä asialle jotain. Mikäli en, niin yritän rauhoittua ja luottaa siihen, että elämä kantaa ja asiat kyllä loksahtavat kohdilleen.

Sen sijaan, että antaisin ulkoisten asioiden vaikuttaa itseeni isosti, yritän keskittyä omaan sisimpääni ja tehdä asioita, jotka ovat omien arvojeni mukaisia ja jotka tekevät hyvää minulle ja läheisilleni.

Kuulostaa hirveän yksinkertaiselta, mutta se tuskin sitä on jos on kovin tottunut murehtimaan ja miettimään kaikenlaisia asioita ympärillään.

Itselläni on kolmen viikon kesäloman jälkeen rauhallinen ja hyvä olo. Kesä meni leppoisasti lasten kanssa touhuillessa kaikenlaista mukavaa ja olen kiitollinen tästä hetkestä, jossa olen tällä hetkellä lasteni kanssa. Molemmat tyttöni ovat juuri nyt ns. hyvässä iässä ja reippaita naisen alkuja. Meidän kolmen kopla toimii hienosti ja sen takia ei paluu arkeenkaan jännitä, vaikka tiedän, että syksy tulee olemaan kiireinen.
Elämä maistuu hyvältä juuri nyt.

Ihanaa syksyä kaikille! <3

Tänä kesänä retkeiltiin ja patikoitiin lasten kanssa paljon. Luonto antaa voimaa!

Hulinapäivä Särkänniemessä oli täynnä riemua.

Nuuksion maisemissa aika pysähtyy.

Annetaan kaikkien kukkien kukkia

Paljonko sinä vietät aikaasi miettimällä kanssaihmisten mielipiteitä tai rakentelemalla erilaisia skenaarioita siitä, miten asiat mahdolliset tulevat menemään milloinkin?
Tänä päivänä puhutaan paljon hetkessä elämisen tärkeydestä, mutta moniko meistä siihen oikeasti kykenee?
On varmasti ihan normaalia ja hyväkin asia, että hiukan miettii ympärillään olevia ihmisiä, mutta kannattaa myös miettiä sitä, minkälaisen painoarvon antaa toisten ihmisten ajatuksille, mielipiteille ja teoille.

Olen itse rimpuillut paljon elämässäni, etsinyt paikkaani ja miettinyt, että miksi tulee kuraa niskaan vähän sieltä ja täältä.
Tässä matkan varrella olen saanut kaikenlaisia "herätyksiä", kuten vaikkapa sen, että oma asenne on avainasemassa monessakin asiassa.
Viime aikoina olen kuitenkin herännyt myös siihen ajatukseen, että olen antanut todella ison painoarvon toisten ihmisten mielipiteille monissa asioissa. Hämmentävää sinänsä, koska olen kuvitellut olevani oman tieni kulkija, joka menee tarvittaessa vaikka läpi harmaan kiven. Toki menenkin, mutta tarvitseeko niin olla aina ja jokaisessa asiassa? Se lienee hyvä kysymys.

Sinnikkyys ja periksiantamattomuus ovat hyviä ominaisuuksia, joista on paljon hyötyä elämässä. Joskus niistä voi olla myös massiivista haittaa. Kaatuuko maailma, jos ei aina nouse barrikadeille vaikka kuinka korpeaisi tai kokisi jäävänsä alakynteen oman mielipiteensä tai asiansa kanssa? "Valitse taistelut, jotka voit voittaa", ohjeisti joskus kauan sitten yksi tuttuni. Se on erittäin hyvä neuvo!

Hyvä neuvo on myös se, että antaa kaikkien kukkien kukkia. Meitä on niin sanotusti moneen junaan, joten kuka minä olen sanomaan että vaikkapa jonkun toisen mielipide, tyyli tehdä asioita tai tapa elää, olisi jollain tavalla vähemmän oikein kuin omani?

Meillä kaikilla on omat arvomme, jonka mukaan teemme asioita. Jos tuntee takkuilevansa oman elämänsä, ympäristönsä tai ihmisten kanssa jatkuvasti, kannattaa ehkä kirkastaa itselleen omat arvonsa ja oma maailmankuvansa. Ja sen jälkeen alkaa tehdä valintoja niiden mukaisesti.
Jos jatkuvasti elää omien arvojensa vastaisesti on paitsi kiukkuinen, niin myös voimaton ja turhautunut. Tuulimyllyjä vastaan eläminen on jatkuvaa taistelua, jota ei pidemmän päälle kannata jatkaa.
Tämä tuskin tarkoittaa sitä, että elämä on jatkossakaan täyttä harmoniaa sataprosenttisesti, mutta ainakin sisäinen rauha on useammin läsnä. Uskoisin.

Rauhallista loppuviikkoa kaikille. <3

Yksi lempipaikoistani! Täällä sielu lepää ja ajatukset selviää.