Mutku, sitku vai nytkö?

Olen perustanut tämän blogin vuonna 2013, jolloin kävin läpi haastavia aikoja elämässä. Tuolloin työuupumuksen myötä tuli pysähdys, jolloin kyseenalaistin lähes kaiken sen, millä tavalla olin siihen asti elänyt.

Aika perustarina monelle tänä päivänä.

Vaan kun on kova pää, tarvitaan vähän enemmän elämältä iskuja, jotta ymmärtää. Seitsemän vuotta sitten nousin aika syvältä ja muutaman etsikkovuoden jälkeen palasin takaisin siihen meininkiin, jossa olin sairastunut - siihen kuuluisaan oravanpyörään. Tällä kertaa elämä näytti vähän tiukemmin, millä tavalla kiire, huono työilmapiiri, jatkuva paine, kylmä liike-elämä ja kovat arvot omaavat ihmiset vaikuttavat minuun. Ja miten huonosti sovin tuollaiseen kuvioon.

Tämän vuoden toukokuussa, yli vuoden rimpuilun, kipuilun ja huonosti voimisen jälkeen tuli isku, joka todennäköisesti oli minulle onnenpotku, vaikka aiheuttaakin paljon epävarmuutta. Sain potkut työstäni, jonka piti olla minulle hieno askel ja mahdollisuus. Kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää.

Nyt, parin kuukauden totaalisen levon ja rauhoittumisen jälkeen olo on yllättäen levollinen. Tulevaisuus on auki, mutta jokin kummallinen rauha on laskeutunut. Luottamus elämään, sitä se lienee.

Silloin seitsemän vuotta sitten työuupumuksen seurauksena lähdin hetkeksi tielle, jonka koin omakseni. Niinkuin moni muukin, lähdin minäkin silloin yrittäjäksi hyvinvointialalle. Jouduin kuitenkin vuoden yrittämisen jälkeen tekemään vaikean päätöksen ja palasin oravanpyörään, koska koin painetta perheen toimeentulosta. Mielenkiintoista sinänsä, koska olinhan tuolloin naimisissa ja tulonlähteitä perheessä oli kaksi.

Toisin on nyt. Olen tällä hetkellä huomattavasti haastavammassa tilanteessa, koska elän yksin kahden tyttäreni ja koiran kanssa. Siitä huolimatta on vaikea jättää huomiotta niitä tosiasioita, joita tämä "toinen isku" ja nykyinen tilanne on nostanut tietoisuuteeni. Omia arvoja vastaan ei voi elää loputtomasti.

Helppoja päätöksiä ei näissä tilanteissa ole ja onnellakin taitaa olla oma osansa kaikessa. Ensimmäinen askel on kuitenkin jo otettu, siitä ehkä lisää syksyn koittaessa. :)

Nyt on vielä kesää jäljellä ja aion nauttia joka hetkestä, erityisesti kiireettömästä olemisesta rakkaideni kanssa. Se on lopulta kaikki, millä on merkitystä.

<3

Uusi motivaatiovihkoni tulevaisuuden visioille ja unelmille.

Pärjääminen jää päälle

Olen viime aikoina lukenut erityisen paljon. Viimeisimpiä lukemiani kirjoja on Maaret Kallion uutuus Voimana Toivo. Siinä oli monia asioita, jotka ovat itselleni tuttuja teemoja ja tänään haluaisin nostaa esiin pärjäämisen.

Maaret Kallio kirjoittaa kirjassa näin: "Olemme kehittyneet kestämään liikaa. Pärjääminen on kuin vaihde, joka jää monella jumiin". Tunnistan tämän hyvin. Kun on pitkään pyörittänyt elämää yksin ja noussut ylös yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka elämä on heitellyt niin sitä ikäänkuin turtuu ja tottuu. Näin sen kuuluu ollakin, tätä on elämä. 

Toinen, tähän liittyvä teema kirjassa oli meidän ihmisten tapa auttaa toisia. Kuinka helposti elämää kolhineelle sanotaan, että voit aina soittaa minulle jos tarvitset jotain. Ajatus on hyvä, mutta toteutus jää puolitiehen. Monesti elämän kolhima ei jaksa, kykene, osaa tai kehtaa soittaa tai pyytää apua.

Helposti sitä ajattelee, että kaikilla on omat kiireensä ja kyllä tässä nyt vaan täytyy pärjätä yksin. Kun on ennenkin pärjännyt. Pärjääminen on ikäänkuin vahvuuden osoitus ja sitä kautta tavoiteltava asia, vaikka tosiasiassa avun pyytäminen olisi sitä todellista vahvuuden osoitusta.

"Huolenpitämisen kauneus on surullisesti jäänyt pärjäämisen varjoon", sanoo Maaret Kallio kirjassaan. Näinhän se on. Miten paljon helpompi olisikaan tarttua yksilöityyn avuntarjoukseen, kuin yleisesti heitettyyn "soittele, jos tarvitset jotain" -lausahdukseen.

Kiire on tämän päivän sana. Mitä kiireisempi elämä, sitä tärkeämpi ja menestyneempi ihminen. Kiireinen elämäntyyli tekee väistämättä myös sen, ettemme ehdi huomata toisiamme, aidosta kohtaamisesta puhumattakaan. Ihmissuhteet ovat menneet "small talk" -tasolle, jossa kysellään kuulumisia, mutta ei oikeasti haluta kuunnella, jos vastaus onkin jotain muuta kuin että hyvin menee. Tai jos kuunnellaan, niin kuitataan toisen vaikeudet kauhistelevilla kommenteilla ja välittävillä viesteillä, jotka nekin loppuvat, kun oma kiireinen elämä vie mennessään. Eikä se ole pahantahtoista, sitä ei vaan ihminen taivu kaikkeen. Pitää priorisoida, kun on niin paljon kaikenlaista elämässä. 

Ajatellaan, että jokainen on kuitenkin vastuussa omasta elämästään, joten jos tarvitsee apua niin on omalla vastuulla pyytää sitä. Niin. Valitettavasti kaikki eivät siihen syystä tai toisesta pysty.

Yritän kyllä itse muistaa tämän, kun läheiseni on avun tarpeessa. Maailmaan tarvitaan paljon enemmän lempeyttä, huomaavaisuutta ja inhimillisyyttä.

Ja usemmiten apua kaipaavat eniten juuri he, joita elämä heittelee isolla kädellä toistuvasti ja jotka siitä huolimatta näyttävät pärjäävän hienosti. Juuri heillä pärjääminen on jäänyt päälle.

Aitous ja välittäminen eheyttää

Tänään on äitienpäivä.
Olen onnekas, sillä olen kahden huikean upean tyttölapsen äiti.
Varsinkin nyt, kun elämä on tarjoillut pitkään tervaa ja tuonut eteeni ihmisen pahuuden toistuvasti, tuntuu lasten luontainen vilpittömyys ja hyvyys erityisen kauniilta.

Tänä aamuna tuikkivat kahden neitokaisen silmät, kun silmäni kostuivat kyyneliin upeasta äitienpäivän yllätyksestä. Tytöt lähtivät aikaisin aamulla ulos ja ajattelin, että hakevat todennäköisesti kimpun valkovuokkoja. Niin he tekivätkin, mutta myös toisen yllätyksen.
Tullessaan sisälle, he pyysivät sulkemaan silmäni ja kuljettivat minut olohuoneen ikkunan ääreen. Sen jälkeen sain avata silmät ja katsoin alas, kuten minua ohjeistettiin.
Lapseni, nuo ihanat, empaattiset ja hyväsydämiset tytöt olivat käyneet tekemässä taidetta piha-asfaltille. Lukuisiä piirrettyjä sydämiä ja valtavan kokoinen äitienpäivän toivotus siinä silmieni edessä! Pakahdus!

Tänään ja joka päivä muutenkin, olen kiitollinen tytöistäni. Vaikka maailma tuntuisi kaatuvan päälle ja elämä tuovan eteeni pahuutta, on minulla kuitenkin annettu maailman suurin onni. Saan olla äiti.

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille. <3

Poikkeusolot toivat pakkopysähdyksen

Elämme poikkeusoloissa, joka tarkoittaa käytännössä etätyötä ja -koulua. Sosiaalisten kontaktien minimointia. Pelkoa ja huolta tulevasta... Paljon kysymyksiä ilman vastauksia. Kukaan ei tiedä, kauanko tämä kestää ja miten tämä päättyy. Ei ihme, että tilanne aiheuttaa ahdistusta monissa.

Itselläni mieliala on painunut todella alas ja vaikka työt hoituvat, lasten etäkoulu sujuu ja arki rullaa näinkin eteenpäin ihan hyvin, niin jotenkin sitä elää sumussa. Ei paljon hymyilytä.
Kun yhtäkkiä viedään vapaus ihan siihen tavalliseen arkeen, alkaakin arvostamaan kovasti sitä aikaa, kun pystyi tapaamaan kaverin kahvilassa tai käymään kaupassa ilman pelkoa.

Itselläni on ollut tahmea alkuvuosi, joka on seurausta tahmeasta viime vuodesta. Viiden viikon sairausloman jälkeen palasin töihin hieman puolikuntoisena, mutta toiveikkaana. Meni pari viikkoa, kun tämä koronahärdelli iski päälle ja nyt tässä tuntuu menneen koko maailma sekaisin.

Täytyy kyllä silti sanoa, että olen nauttinut siitä rauhasta, jonka tämä poikkeustilanne on tuonut tullessaan. Elämä on väkisinkin hidastunut, kun ei enää tarvitse esimerkiksi kiirehtiä työpaikalle pääkaupunkiseudun ruuhkassa (koska etätyö), osan matkaa autolla ajaen ja osan matkasta metrossa istuen ja lopun edestä reipaasti kävellen. Työmatkaani liittyy monenmoista ja siihen suttaantuukin vajaa tunti aina suuntaansa. Sehän ei täällä pääkaupunkiseudulla ole kovin kummoinen aika, mutta nyt kun sitä ei tarvitse tehdä, niin kyllähän se jo pelkästää laskee kierroksia ja stressitasoja aika paljon.
Lisäksi olen saanut olla lasteni kanssa vieläkin enemmän kuin normaalisti. Nautin siitä, kun saamme syödä rauhassa aamiaista ennen etäkoulun ja -työn alkua. Päivällä lounastamme yhdessä ja päivän päätteeksi käymme ulkoilemassa rauhassa ennen päivällistä. Ihanaa!

Että kyllähän tämä kaikki on laittanut miettimään, taas kerran... Mietin paljon jo sairaslomani aikana sitä, minkälainen elämä olisi sopiva minulle? Mikä pitäisi herkän hermostoni tasapainossa ja ennen kaikkea, miten ihmeessä en ole aiemmin ymmärtänyt tätä kokonaisuutta, vaan olen kaikin keinoin yrittänyt elää elämää kuten olen kuvitellut, että se jostain syystä pitää elää. Ikäänkuin olisi normaali olotila, että kärsii unettomuudesta ja jatkuvasta stressitilasta. Kaikkihan selittyy helposti niillä paljon puhutuilla ruuhkavuosilla. Niinpä niin.
Hammasta purren, vaikka läpi harmaan kiven. Semmoista se elämä vaan on, pitää oppia sopeutumaan...
Pitääkö tosiaan? Vai pitäisikö vihdoin, nyt 44-vuotiaana katsoa omaa elinpiiriään ja miettiä, onko tässä ne elementit, jotka haluan ja jotka sopivat juuri minulle?

Ihminen saattaa toimia automaattiohjauksella suuren osan elämästään ilman, että pysähtyy miettimään sen enempää. Yleensä tarvitaan jokin isompi elämänmuutos, että alkaa kyseenalaistamaan arvomaailmaansa tai omaan tapaansa elää. Kaikkia ei henkinen kasvu edes kiinnosta. Ja vaikka se kiinnostaisikin, vaatii valtavaa rohkeutta repiä omia muurejaan tai rakennelmiaan palasiksi. Sen vuoksi niin yleensä tapahtuukin vasta, kun ihminen ei kerta kaikkiaan enää jaksa tai pysty elämään saman kaavan mukaan. Siltikin muutos voi olla vuosien tie.
Itselläni jonkinlainen prosessi alkoi 2013 ja erilaisten käänteiden jälkeen kuitenkin olen päätynyt kuormittamaan itseäni kahta kauheammin. Kun on oikein kova pää, joutuu hakkaamaan sitä useamman kerran samaan seinään ennen kuin menee perille. Elämä kyllä järjestää sellaisia olosuhteita ja ihmisiä eteesi, jotka pakottavat miettimään omaa elämää perustuksia myöten. Ainakin näin itselleni on käynyt.

Aika näyttää, mitä tämä pakotettu pysähtyminen tuo tullessaan meille jokaiselle. Toivon, että tämä tuo vähintäänkin inhimillisyyttä meihin ihmisiin. Ihan jokaiseen. Ja toivon myös, että kun poikkeustilanne on ohi ja elämä palautuu jotakuinkin normaaliksi, jotain olisi silti muuttunut pysyvästi siinä, millä tavalla me ihmiset kohtelemme toisiamme. Niin yksityis- kuin työelämässäkin.

T