Pysähtyminen kannattaa, kokeile edes!

Olen sattuneesta syystä pystynyt viettämään rauhallisen kesän, joka tuli enemmän kuin tarpeeseen. Kevään kynnyksellä kehoni kävi pahasti ylikierroksilla johtuen kuukausia kestäneistä uniongelmista, stressistä sekä kaikenlaisista haasteista, mitä elämä on heitellyt tielleni jatkuvalla syötöllä.

Toukokuun alusta lähtien olen antanut itselleni aikaa rauhoittumiseen. Lopetin crossfitin treenaamisen, joka oli minulle aivan liian rankka laji ottaen huomioon kokonaiskuormitukseni sekä sen, missä jamassa kehoni oli. Monta kuukautta ajattelin, että treenaaminen auttaa nollaamaan stressiä ja että se auttaa minua pysymään kunnossa, vaikka nimenomaan tiesin, että kova treenaaminen ei ole järkevää kovan stressin alaisena. En liene ensimmäinen ihminen, joka kyllä tietää asioita mutta ei tuo tietojaan käytäntöön. Kova treenaaminen potkii entisestään kuormittunutta kehoa, jonka seurauksena kortisoli (stressihormoni) kehossa nousee. Ja se taas tekee sen, että keho on jatkuvassa hälytystilassa. Tästä on kirjoitettu paljon ja tietoa kyllä löytyy netistä vaikka kuinka paljon, mikäli aihe kiinnostaa enemmän.

Mutta takaisin alkuun... Olen siis yli kolme kuukautta nyt käytännössä keskittynyt rauhalliseen elämänrytmiin, nauttinut kesästä läheisteni kanssa ja tehnyt asioita, joita haluan tehdä. Olen lukenut valtavasti ja mennyt syvälle oman pään sisään. Liikuntana on ollut joka-aamuiset lyhyet venyttelyhetket, kävelylenkit joko koiran kanssa tai ilman ja muutamia joogaharjoituksia. Tämä tuntuu herättävän jonkin verran ihmettelyä ihmisissä. Useampi tuttavani ja ystäväni on kysellyt, että siis "mitä sä oot niinkuin tehnyt nyt kesällä"? Kun sitten kerron, niin tulee lähes poikkeuksetta ihmettelyä, että "ai sä et treenaa enää lainkaan siis mitään" tai "miten sä oikein saat ajan kulumaan, jos et tee mitään"? 

No niin, ihmiset. Jos on pidemmän aikaa elänyt äärirajoilla oravanpyörässä, polttanut kynttilää molemmista päistä ja ollut kaikenlaisissa elämän mankeleissa SEKÄ työ-ETTÄ yksityiselämässä, niin keho käy ylikierroksilla todella pahasti. Siis todella. Siitä toipuminen ja oman kehon sekä mielen tasapainoon saaminen ei ole mikään ihan parin viikon, ei edes parin kuukauden juttu. Jos tässä elämässä jotain osataan tehdä, on suorittaa. Minä en halua enää suorittaa elämää. Olen suorittanut sitä viimeiset 20 vuotta, varmaan enemmänkin. Tiukassa tuntuu olevan yleinen ajatus siitä, että ihminen on tärkeä ja arvokas vain jos kalenteri on täynnä, rahaa pursuaa taskuista, koti on kiiltävän puhdas ja kroppa on koko ajan kuin huippu-urheilijalla. Ja niin edelleen. Been there, done that.

Olen ollut ennenkin tilanteessa, jossa elämä iski seinää pystyyn ja tuli totaalinen pysähdys. Mutta ihminen on siitä omituinen otus (ainakin jos on kova pää, kuten allekirjoittaneella), että kun on levännyt ja saanut itsensä näennäisesti toimintakuntoon, sitä saattaakin palata entiseen. Näin kävi minulle. Palasin oravanpyörään polttamaan kynttilää molemmista päistä, SUORITTAMAAN elämääni, koska se oli ainoa tapa, jonka tiesin. Olin aina elänyt niin ja vaikka ensimmäisen pysähdykseni aikoihin sain oivalluksia muusta, ne eivät riittäneet. Tarvittiin lisää kuoppia polulle ja kun nekään eivät auttaneet, niin elämä nosti toistamiseen seinän eteeni, jolloin ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pysähtyä. Ja hyvä niin.

On valtavan helppoa etsiä syitä omiin ongelmiin ja haasteisiin muualta, kuin itsestä. Totuus kuitenkin on, että vain itseään voi muuttaa. Elämässä tulee vastaan vaikeita tilanteita ja haastavia ihmisiä, mutta sinä itse voit päättää, miten niihin suhtaudut. Olen aina ollut varsin suorapuheinen ja nopea reagoimaan. Uskokaa kun sanon, että ne eivät aina ole hyviä ominaisuuksia. Aidosti olen ajatellut sen olevan hyvä asia ja jos minua on kohdeltu huonosti, olen tuonut mielipiteeni varsin selkeästi esille. Näin kauniisti sanottuna. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen ymmärtänyt, ettei se ehkä ole ollut pelkästään hyvä asia. Omaa pahaa oloaan ei tarvitse oksentaa toisen ihmisen päälle, huolimatta siitä, että se olisi oikeutettua. Tämä on minulle valtavan iso valaistus! Tämä ei myöskään tarkoita, etteikö itseään saisi puolustaa. Mutta kannattaa miettiä, onko täyslaidallisen lataaminen se paras vaihtoehto.

Huomaan, että eksyin vähän laajemmalle tielle tässä kirjoituksessani mutta menköön. Alkuperäinen ajatukseni oli kirjoittaa siitä, miten tärkeää on pysähtyä. Jos elät jatkuvan paineen ja kiireen alla, et kuule itseäsi. Mikäli siis elämäsi on yhtä suorittamista, niin kannattaa oikeasti miettiä, miksi ei voi pysähtyä. Jos keho on jatkuvassa stressitilassa, niin kannattaako sitä piiskata lisää esimerkiksi kovalla treenillä? Voin kertoa, ei kannata. Ja tiedoksi kaikille suorittajille ja himotreenaajille; kävely on parasta perusliikuntaa ja venyttely on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Rasittunut keho ei tarvitse maratoonia, crossfit-treeniä korkeilla sykkeillä tai muutakaan piiskaamista, vaan se tarvitsee huolenpitoa.

Ole armollinen kehollesi. Ole armollinen itsellesi.

Rauhallista sunnuntaita kaikille. <3

Aamulenkin pysähdys lempipaikassani. 

Mutku, sitku vai nytkö?

Olen perustanut tämän blogin vuonna 2013, jolloin kävin läpi haastavia aikoja elämässä. Tuolloin työuupumuksen myötä tuli pysähdys, jolloin kyseenalaistin lähes kaiken sen, millä tavalla olin siihen asti elänyt.

Aika perustarina monelle tänä päivänä.

Vaan kun on kova pää, tarvitaan vähän enemmän elämältä iskuja, jotta ymmärtää. Seitsemän vuotta sitten nousin aika syvältä ja muutaman etsikkovuoden jälkeen palasin takaisin siihen meininkiin, jossa olin sairastunut - siihen kuuluisaan oravanpyörään. Tällä kertaa elämä näytti vähän tiukemmin, millä tavalla kiire, huono työilmapiiri, jatkuva paine, kylmä liike-elämä ja kovat arvot omaavat ihmiset vaikuttavat minuun. Ja miten huonosti sovin tuollaiseen kuvioon.

Tämän vuoden toukokuussa, yli vuoden rimpuilun, kipuilun ja huonosti voimisen jälkeen tuli isku, joka todennäköisesti oli minulle onnenpotku, vaikka aiheuttaakin paljon epävarmuutta. Sain potkut työstäni, jonka piti olla minulle hieno askel ja mahdollisuus. Kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää.

Nyt, parin kuukauden totaalisen levon ja rauhoittumisen jälkeen olo on yllättäen levollinen. Tulevaisuus on auki, mutta jokin kummallinen rauha on laskeutunut. Luottamus elämään, sitä se lienee.

Silloin seitsemän vuotta sitten työuupumuksen seurauksena lähdin hetkeksi tielle, jonka koin omakseni. Niinkuin moni muukin, lähdin minäkin silloin yrittäjäksi hyvinvointialalle. Jouduin kuitenkin vuoden yrittämisen jälkeen tekemään vaikean päätöksen ja palasin oravanpyörään, koska koin painetta perheen toimeentulosta. Mielenkiintoista sinänsä, koska olinhan tuolloin naimisissa ja tulonlähteitä perheessä oli kaksi.

Toisin on nyt. Olen tällä hetkellä huomattavasti haastavammassa tilanteessa, koska elän yksin kahden tyttäreni ja koiran kanssa. Siitä huolimatta on vaikea jättää huomiotta niitä tosiasioita, joita tämä "toinen isku" ja nykyinen tilanne on nostanut tietoisuuteeni. Omia arvoja vastaan ei voi elää loputtomasti.

Helppoja päätöksiä ei näissä tilanteissa ole ja onnellakin taitaa olla oma osansa kaikessa. Ensimmäinen askel on kuitenkin jo otettu, siitä ehkä lisää syksyn koittaessa. :)

Nyt on vielä kesää jäljellä ja aion nauttia joka hetkestä, erityisesti kiireettömästä olemisesta rakkaideni kanssa. Se on lopulta kaikki, millä on merkitystä.

<3

Uusi motivaatiovihkoni tulevaisuuden visioille ja unelmille.

Pärjääminen jää päälle

Olen viime aikoina lukenut erityisen paljon. Viimeisimpiä lukemiani kirjoja on Maaret Kallion uutuus Voimana Toivo. Siinä oli monia asioita, jotka ovat itselleni tuttuja teemoja ja tänään haluaisin nostaa esiin pärjäämisen.

Maaret Kallio kirjoittaa kirjassa näin: "Olemme kehittyneet kestämään liikaa. Pärjääminen on kuin vaihde, joka jää monella jumiin". Tunnistan tämän hyvin. Kun on pitkään pyörittänyt elämää yksin ja noussut ylös yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka elämä on heitellyt niin sitä ikäänkuin turtuu ja tottuu. Näin sen kuuluu ollakin, tätä on elämä. 

Toinen, tähän liittyvä teema kirjassa oli meidän ihmisten tapa auttaa toisia. Kuinka helposti elämää kolhineelle sanotaan, että voit aina soittaa minulle jos tarvitset jotain. Ajatus on hyvä, mutta toteutus jää puolitiehen. Monesti elämän kolhima ei jaksa, kykene, osaa tai kehtaa soittaa tai pyytää apua.

Helposti sitä ajattelee, että kaikilla on omat kiireensä ja kyllä tässä nyt vaan täytyy pärjätä yksin. Kun on ennenkin pärjännyt. Pärjääminen on ikäänkuin vahvuuden osoitus ja sitä kautta tavoiteltava asia, vaikka tosiasiassa avun pyytäminen olisi sitä todellista vahvuuden osoitusta.

"Huolenpitämisen kauneus on surullisesti jäänyt pärjäämisen varjoon", sanoo Maaret Kallio kirjassaan. Näinhän se on. Miten paljon helpompi olisikaan tarttua yksilöityyn avuntarjoukseen, kuin yleisesti heitettyyn "soittele, jos tarvitset jotain" -lausahdukseen.

Kiire on tämän päivän sana. Mitä kiireisempi elämä, sitä tärkeämpi ja menestyneempi ihminen. Kiireinen elämäntyyli tekee väistämättä myös sen, ettemme ehdi huomata toisiamme, aidosta kohtaamisesta puhumattakaan. Ihmissuhteet ovat menneet "small talk" -tasolle, jossa kysellään kuulumisia, mutta ei oikeasti haluta kuunnella, jos vastaus onkin jotain muuta kuin että hyvin menee. Tai jos kuunnellaan, niin kuitataan toisen vaikeudet kauhistelevilla kommenteilla ja välittävillä viesteillä, jotka nekin loppuvat, kun oma kiireinen elämä vie mennessään. Eikä se ole pahantahtoista, sitä ei vaan ihminen taivu kaikkeen. Pitää priorisoida, kun on niin paljon kaikenlaista elämässä. 

Ajatellaan, että jokainen on kuitenkin vastuussa omasta elämästään, joten jos tarvitsee apua niin on omalla vastuulla pyytää sitä. Niin. Valitettavasti kaikki eivät siihen syystä tai toisesta pysty.

Yritän kyllä itse muistaa tämän, kun läheiseni on avun tarpeessa. Maailmaan tarvitaan paljon enemmän lempeyttä, huomaavaisuutta ja inhimillisyyttä.

Ja usemmiten apua kaipaavat eniten juuri he, joita elämä heittelee isolla kädellä toistuvasti ja jotka siitä huolimatta näyttävät pärjäävän hienosti. Juuri heillä pärjääminen on jäänyt päälle.

Aitous ja välittäminen eheyttää

Tänään on äitienpäivä.
Olen onnekas, sillä olen kahden huikean upean tyttölapsen äiti.
Varsinkin nyt, kun elämä on tarjoillut pitkään tervaa ja tuonut eteeni ihmisen pahuuden toistuvasti, tuntuu lasten luontainen vilpittömyys ja hyvyys erityisen kauniilta.

Tänä aamuna tuikkivat kahden neitokaisen silmät, kun silmäni kostuivat kyyneliin upeasta äitienpäivän yllätyksestä. Tytöt lähtivät aikaisin aamulla ulos ja ajattelin, että hakevat todennäköisesti kimpun valkovuokkoja. Niin he tekivätkin, mutta myös toisen yllätyksen.
Tullessaan sisälle, he pyysivät sulkemaan silmäni ja kuljettivat minut olohuoneen ikkunan ääreen. Sen jälkeen sain avata silmät ja katsoin alas, kuten minua ohjeistettiin.
Lapseni, nuo ihanat, empaattiset ja hyväsydämiset tytöt olivat käyneet tekemässä taidetta piha-asfaltille. Lukuisiä piirrettyjä sydämiä ja valtavan kokoinen äitienpäivän toivotus siinä silmieni edessä! Pakahdus!

Tänään ja joka päivä muutenkin, olen kiitollinen tytöistäni. Vaikka maailma tuntuisi kaatuvan päälle ja elämä tuovan eteeni pahuutta, on minulla kuitenkin annettu maailman suurin onni. Saan olla äiti.

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille. <3