Elämänmuutoksen tehnyt voi jäädä yksin

Tämä kirjoitus on tehnyt tuloaan jo jonkun aikaa ja nyt tuntuu, että aika on oikea.

Olen kirjoittanut täällä blogissani omasta tilanteestani ja meneillään olevasta elämänmuutoksesta, miten vuosi sitten elämäni mullistui irtisanomisen myötä.

Reilu vuosi sitten olin 44-vuotias kahden lapsen äiti ja toimin viestintäpäällikkönä pörssiyhtiössä. Tänään olen vuoden työttömänä ollut, uupumuksesta toipunut 45-vuotias kahden lapsen äiti ja kohta hieronnan ammattitutkinnon suorittanut nainen.

Olen huomannut, että monelle näin iso muutos polussani ja arvomaailmani kirkastuminen on ollut liikaa. Olen miettinyt, että onkohan näin tapahtunut muille, jotka ovat kokeneet ison elämänmuutoksen?

Onhan se selvää, että kun vuosikausia elää ja rakentaa elämäänsä tietyn sapluunan mukaan niin isot muutokset vaikuttavat eittämättä ei vaan itseen, mutta myös ympärillä oleviin ihmisiin ja asioihin. Itselleni tämä on silti tullut yllätyksenä ja vähän myös ikävänä sellaisena.

Ihmisen arvomaailma on iso juttu. Jos se olennaisesti muuttuu (tai sitä lopettaa teeskentelemästä vuosien jälkeen ja tulee omaksi itsekseen), se voi olla ratkaiseva asia myös ystävyyssuhteissa. Sitä voi huomata, että ei enää olekaan puhuttavaa kavereiden kanssa, joiden kanssa aiemmin oli "samalla sivulla". Voihan se olla, että kuilu kiireisen uranaisen ja työttömän hierojaopiskelin välillä on monelle liian suuri, yksinkertaisesti.

Silti mietin, että onko kyse tosiaan vaan siitä, ettei elämänmuutoksen tehneen kanssa enää löydy juteltavaa? Vai mistä johtuu, ettei kannustusta uuden elämän rakentamiseen lähipiiriltä löydy, vaan päinvastoin joillekin on helpompi vain kadota vähin äänin? Onko oravanpyörästä hypännyt, tulotasossa roimasti alaspäin romahtanut, seesteinen ja rauhallinen ihminen jonka tulevaisuus on tyhjä sivu - onko se liian erilaista? Liian outoa? Jotain, mikä ei vaan enää kuuluu samaan kerhoon?

Olen kulkemassa tätä uutta ja erilaista polkua ja pääsääntöisesti oloni on rauhallinen, vaikka tulevaisuus onkin puhdas paperi. Toki olisi kuitenkin helpompaa rakentaa uutta kannustavien tukijoukkojen kera... Luin jonkun elämänmuutoksen tehneen haastattelun jokin aika sitten, jossa tämä ihminen kertoi, että elämän isoissa myllerryksissä sitä on aika yksin. Nyt vasta ymmärrän, mitä hän sillä tarkoitti.

Välillä pitää luopua jostain, että jotain uutta mahtuu tilalle. Uskon, että elämä heittää eteeni uusia ihmisiä, jotka ovat kanssani samalla polulla. Onhan niin jo käynytkin ja olen siitä kiitollinen.

Elämäni oravanpyörässä oli hyvin erilaista, kun mitä elämäni on nyt. Kuilu noiden kahden elämän välillä on iso ja välillä tuntuu, että katoan kuiluun ja välillä taas, että yritän hypätä takaisin vanhaan. Vanha elämä on kuitenkin jo liian kaukana, eikä enää saavutettavissa. Arvomaailmani ei yksinkertaisesti enää vastaa millään sitä kaikkea, jossa vuosikausia elin.

Nyt vaan toivon, että pääsen turvallisesti kuilun yli uuden elämän reunalle.

Terhi V

Ihmisen arvoa ei määrittele titteli tai pankkitilin saldo

Kirjoitin edellisessä jutussani elämänmuutoksen vaikeudesta ja siitä, miten omat uskomukset ovat tiukassa yrittäen vetää ihmistä takaisin "tuttuun ja turvalliseen", vaikka se ei todellakaan olisi se paras vaihtoehto.

Kirjoitin myös siitä, että kun oma polku löytyy, niin elämä alkaa kummallisesti sujua. Ovia avautuu sen sijaan, että elämä menee ohi odotellessa jonkun oven aukeamista, jonka ei edes ole tarkoitus aueta.

Yleensä siihen on nimittäin syynsä, ettei joku ovi aukea. 

Olen rimpuillut ja kipuillut oman ammatillisen polkuni kanssa jo vuosia. Aina on löytynyt syyt sille, miksi ei juuri nyt ole oikea aika hypätä uudelle polulle. Miksi on "järkevämpää" pysyä nykyisellä tiellä. Koska lapset, koska rahatilanne, koska elämäntilanne, koska sitä ja tätä.

Kummallisesti elämä silti alkaa ohjailla, jos elää jatkuvasti omia arvojansa vastaan. Elämä läimäisee kerran ja jos se ei herätä ihmistä riittävästi, niin seuraava isku on hippasen kovempi. 

Tuota kannattaa vähän pysähtyä miettimään, mikäli elämä on kovin takkuista pitkiä aikoja ja ennen kaikkea, jos samojen asioiden tiimoilta tulee jatkuvasti lunta tupaan.

Olen ollut vuosikausia hyvissä töissä ja sain kiksejä onnistumisista sekä menestymisestä työelämässä. Aina vain isommat saappaat ja isommat vastuut houkuttivat, enkä pelännyt haastaa itseäni. Kyllä mä pärjään! -ajattelin aina. Ja niinhän minä pärjäsin. Olen ollut aina kova tyttö pärjäämään kaikin puolin.

Kuitenkin vuosien varrella tuli pieniä merkkejä, jotka sivuutin, koska en yksinkertaisesti ehtinyt pysähtyä miettimään niitä. Oli kova kiire pärjätä, päteä, osoittaa olevani hyvä, korvaamaton ja kertakaikkiaan kova luu. Oli hyvä toimeentulo, hyvät puitteet elämässä ja kaikkea muuta, minkä kuvittelin olevan tavoiteltavaa ja menestyneen ihmisen mittari...

Ensimmäinen isompi paukku tuli sitten vuonna 2013 uupumuksen muodossa. Se pysäytti, mutta vain hetkeksi. Kohta olin taas samassa vanhassa oravanpyörässä, tällä kertaa vaan vielä vähän kovemmassa vauhdissa ja isommat saappaat jalassa.

Pystyin jopa perustelemaan itselleni, että miksi teen töitä alalla joka jo itsessään oli täysin vastaan kaikkea, mitä minä itse olen. Ihminen on mielenkiintoinen, perustelut löytyvät aina omalle toiminnalle oli se sitten miten vahingollista itselle tai jopa muille. Jos ei ole valmis muutokseen, niin ei ole.

Minun tapauksessani tarvittiin vähän isompi paukku ja kunnollinen pysähdys, joka laittoi vihdoin katsomaan omaa elämää puhtaiden linssien läpi. Koronavuosi 2020 toi elämäni tähän asti suurimman muutoksen ja uskon, että se oli nyt se riittävän iso pamaus, joka laittoi kauan sekaisin olleet palikat paikoilleen.

Nyt alkaa olla kohta vuosi takana hiljaiseloa ja toipumista tuosta isosta pamauksesta. Puhuin juuri ystäväni kanssa puhelimessa ja hän sanoi, että olen ihan eri ihminen kuin vuosi sitten. Niin taidan olla. Olen nyt oma itseni, jota en ole tainnut tietyllä tavalla olla vuosiin. Tuntuu aika hyvältä. Ja jotenkin kevyeltä.

Nyt tuntuu omituisilta ne syyt, minkä vuoksi esimerkiksi ensimmäisen uupumisen jälkeen palasin takaisin oravanpyörään. Omituisilta ja vähäpätöisiltä. Muistutan kuitenkin itseäni siitä, että silloin en ollut valmis muutokseen ja tarvittiin muutamia haasteita lisää, jotta ymmärsin itseäni ja elämää taas vähän paremmin. Ja sain uskallusta olla oma itseni ja kulkea omaa, arvojeni mukaista polkua.

Ymmärsin, ettei minun tarvitse todistaa kenellekään mitään eikä arvoni ole kiinni tittelistä, saavutuksista tai pankkitilini saldosta.

Ihanaa ja aurinkoista loppuviikkoa ihan jokaiselle.

<3

Terhi

Milloin on oikea aika elämänmuutokselle?

Yleisesti 40 vuotta tuntuu olevan ihmisen elämässä jonkinlainen piste, jossa moni meistä pysähtyy miettimään jo elettyä elämää ja sitä, missä sillä hetkellä on ja ennen kaikkea onko se sitä, missä haluaa olla jatkossakin?

"Keski-iän kriisi", kuittaa moni, mutta niinhän se taitaa olla. Tuolla sanonnalla tosin on negatiivinen kaiku ja päinvastoin koen, että on pelkästään positiivista jos ihminen herää katselemaan elämäänsä ja arvojaan. Tietysti se usein tarkoittaa muutoksia, isojakin sellaisia, jotka koskettavat myös monia lähipiirissä olevia. Silti uskon, että uskollisuus itseä kohtaan ja omien arvojen mukaan eläminen kannattaa aloittaa jossain vaiheessa. Omia arvoja vastaan toimiminen on raskasta ja siinä sairastuttaa lopulta paitsi itsensä, myös läheisensä.

Mutta entä sitten kun elämä tuntuu taistelulta tai jokapäiväiseltä selviämiseltä ja päässä alkaa pyöriä ajatus siitä, että jonkun pitää muuttua? Moni lykkää muutoksia milloin minkäkin syyn takia. Koska raha, koska lapset, koska nykyiset elämän puitteet ja mukavuudet, koska mitä muutkin sanovat jne. Syitä pysyä nykyisessä tilanteessa on monia, vaikka olo olisi kuinka kauhea. Koska enhän mä nyt voi!

Totta on, että aina ei vaan oikeasti voi tehdä niinkuin itsestä tuntuu mukavammalta. MUTTA, oma hyvinvointi kannattaa silti nostaa korkealle. Jos sen nimittäin menettää, niin moni muukin asia menettää merkityksensä.

Ehkä elämän käännekohdassa voisi miettiä ennemminkin niin, että jos sitä alkaakin elää omien arvojen mukaisesti ja tehdä niitä asioita joista nauttii, niin ehkäpä elämä lähteekin yllättäen soljumaan juuri oikeaan suuntaan? Myötätuulessa. Tämä on monelle vuosikausia kipuilleelle nimittäin tuntematon käsite, siis se myötätuuli. On totuttu siihen, että elämä aina vähän tökkii. No miksi se sitten ehkä tökkii? Voisiko olla niin, että kun puskee omia arvojaan vastaan, niin mikään ei vaan suju luontevasti ja se aiheuttaa ongelmia?

Itse olen huomannut tässä vajaan vuoden aikana, että elämä kummallisesti lähtee soljumaan kun sille antaa mahdollisuuden. Kun ympäröi itsensä oikeilla ihmisillä ja keskittyy asioihin, jotka kokee itselle tärkeiksi. Löytää kauan kadoksissa olleet arvonsa ja alkaa elämään niiden mukaisesti. Elämä alkaa yllättäen tuntumaan helpolta, sujuvalta ja uusia ovia alkaa näkymään vähän siellä sun täällä. 

Silti voi olla vaikea täysin tietoisesti ja rohkeasti antautua uudelle polulle. Vanhat uskomukset ovat tiukassa ja vähän väliä päässä huutelee se "järki" niitä samoja syitä, miksi pitäisi valita asioita, jotka vievät takaisin vanhalle polulle. Mutta omaan intuitioon kannattaa luottaa. Tosin sekin voi olla hankalaa, jos sekin on ollut hukassa pitkään. :)

Täytän kohta 45 vuotta ja mietin niin, että jos nyt en uskalla valita uutta polkua elämälleni, niin koska sitten? Vanha polku oli vaikea, kivikkoinen ja toi valtavan määrän huolta, huonoa oloa ja paljon kaikkea pahaa. Tämän kun muistaa myös niitä heikkoina hetkinä, niin se vie eteenpäin taas sinne oikeaan suuntaan.

Oma elämä kannattaa rakentaa niin, että siinä pääsääntöisesti on hyvä olla. Yleensä silloin luo hyvää oloa myös ympärilleen. Juuri se luo positiivisen kierteen elämään. Sitä vetää puoleensa asioita, mitä itsestä huokuu. Elämä on energiaa.

<3

Terhi V

Mikä on riittävä aika uupumuksesta toipumisessa?

 Otsikon kysymys on absurdi, mutta hyvin yleinen.

Elämää suorittanut ja oravanpyörässä vuosia pyörinyt haluaisi yleensä SUORIUTUA uupumuksesta takaisin työkuntoon mahdollisimman nopeasti. Sitä miettii, millä tavalla voisi itse auttaa itseään, jotta elämä normalisoituisi ja voisi taas jatkaa samaan malliin. Suorittaminen on niin syvällä systeemissä, ettei tiedä muunlaisesta tavasta elää.

Yllätyksenä ja kauhistuksena voi uupumuksesta kärsivälle tulla se, että puolen vuoden sairauslomankin jälkeen voi hyvin tuntua siltä, ettei vieläkään jaksa mitään. Eikä siihen auta lähipiirin ihmettelyt ja kyselyt, että kauanko oikein olet ajatellut olla tekemättä mitään? Niin. Yleensä oravanpyörässä uupunut ja elämää suorittanut on vuosikausia tehnyt ihan helvetisti kaikkea koko ajan, joten miten ihmeessä toipuminen pitäisi tapahtua parissa kuukaudessa? Ei pidä, eikä tapahdu. Jos olet tällä hetkellä toipumassa uupuksesta, niin muista tämä. Ja myös se, että ei ole mitään merkitystä, jos joku muu ei ymmärrä vaikkapa toipumiseesi vaadittavaa aikaa. Suorittamalla toipumistasi teet itsellesi vaan enemmän hallaa, joten lopeta se heti! Anna itsellesi aikaa ihan niin paljon kuin toipumiseesi vaaditaan. Huomaat kyllä sitten, kun olosi alkaa kohenemaan ja elämään palaa taas värejä. Ja huomioi, että sekään ei ole merkki siitä, että voit painaa jalan taas kaasulle.

Tämä onkin sitten toinen juttu uupumuksen kokeneelle. Yleensä elämä ei todellakaan palaa ennalleen, jotain on peruuttamattomasti muuttunut. Tai jos ei ole, niin riski uupumuksen toistumiseen on kohtuullisen korkea. Tämäkin on asia, jonka olen itse joutunut huomaamaan kantapään kautta.

Uupumuksen läpikäynyt yleensä herkistyy siinä määrin, että samanlainen kuormitus ei enää toimi. Ei yksinkertaisesti. Eikä siinä ole mitään väärää! Miksi ylipäätään ihmisen pitäisi olla kuin robotti, joka taipuu mihin vaan? Uupuneelle onkin tärkeä ymmärtää miettiä oman elämänsä kuormitustekijöitä vakavasti ja rakentaa ympäristöstään sellainen, että se palvelee omaa jaksamista. Niin, niin, tiedän. Kun on ne lapset, työ, lasten harrastukset, omat harrastukset, kissat, koirat ja gerbiilit hoidettavana.. STOP! Viimeistään, kun uupumus on iskenyt vasten kasvoja on aika miettiä tilannettaan ja ymmärrettävä, että  J O N K U N  A S I A N ON M U U T U T T A V A!!! Jos jatkat samaan tahtiin, niin olet kohta samassa jamassa. Usko, kun kerron.

Uupuminen ei ole häpeä, se ei ole heikkoutta. Päinvastoin, se yleensä kertoo siitä, että on tehnyt liikaa ja liian kauan. Jättänyt itsensä ja omat tarpeensa sekä hyvinvointinsa huomiotta. 

Voi kestää pitkään, ennen kuin oikeasti pystyy kuulemaan oman kehonsa viestejä, jos ne on tottunut sivuuttamaan vuosikausia. Juuri sen vuoksi uupumuksesta toipumiseen menee aikaa. Tarvitaan paljon aikaa ja rauhaa, jotta pystyy kuulemaan itsensä.

Pystyn kyllä samaistumaan niihin, jotka ajattelevat tämän luettuaan että "just joo mitä paskaa. Tässä nyt ole aikaa mihinkään itsensä kuunteluun, voi tsiisus." Niinpä. Kannattaa kuitenkin miettiä, jos saa itsensä kiinni tuontyyppisistä ajatuksista. Miksi et koe olevasi ajan ja rauhan arvoinen? Miksi se on mielestäsi turhaa tai mahdotonta? 

Jos et itse ajattele omaa parastasi ja toimi sen mukaisesti, niin kuka sen tekee? Se ei ole itsekästä, vaan se on armollisuutta.

Levollista viikonloppua. <3