Tuleeko maailma valmiiksi ennen joulua?

Jouluun on enää muutamia päiviä ja tuntuu, että tahti kiihtyy niin töissä kuin kotonakin. Maailma pitäisi saada valmiiksi, ennenkuin voi rauhoittua joulun viettoon ja loppukiri on sen mukainen.

Olen paljon kirjoittanut täällä suorittamisesta ja nyt jos koskaan on kaikkien suorittajien varsinainen tulikoe. Tekemistä ja muistettavaa riittää ja kun työt saa jotenkin paketoitua, niin kotona odottaa varsinainen työleiri, jotta kaikki on valmista vuoden suurinta juhlaa, joulua, varten.

Muistan omasta lapsuudestani, miten kotona tehtiin aina iso joulusiivous ennen joulua. Se kattoi kaiken lattiasta kattoon, mutta myös mm. kaapit piti siivota, koska #joulu.
Pitkään tein omassa kodissani samalla tavalla, kunnes jossain vaiheessa ymmärsin, että kaapit voi muuten siivota koska vaan.

Eilen illalla siivoilin kotona ihan normaalisti ja siinä samalla hymyilytti se hirveä siivousstressi, jota aiempina vuosina olen ennen joulua kokenut. Tänä vuonna minulla ei ole aiheesta minkäänlaista painetta. Tykkään, että kotonani on siistiä, mutta uskon, että minun ei tarvitse jynssätä lattioita pilkuntarkasti juuri ennen joulua.
Sama pätee joulun ruokasuunnitteluun ja toteutukseen. Vietämme tänä vuonna joulua rauhallisesti kotona lapsieni kanssa ja tykkäämme istua pitkään pöydässä sekä syödä hyviä ruokia. Yleensä saan tästäkin aiheesta paineita, koska kaikkihan pitää tehdä itse. Kaiken pitää olla myös mahdollisimman tuoretta, joka tarkoittaa sitä, että ruuat pitää valmistaa aikaisintaan aaton aattona, mieluiten aattona.
No, ei muuten tarvitse.

Tänäkin jouluna meillä nautitaan ihanista ruuista joulupöydässä, mutta tällä kertaa mietimme tyttöjeni kanssa tarkkaan, mitä ruokia oikeasti haluamme syödä. En aio tehdä lanttulaatikkoa äitini reseptillä vain, koska olen tehnyt niin "aina". Eikä niitä kalaruokiakaan tarvitse jonottaa aattoaamuna kaupan kalatiskillä. Ne voi hakea kyllä aiemminkin.
Lisäksi en myöskään aio yksin huhkia keittiössä aattona esiliina päällä, hiukset nutturalla ja kasvoilla tiukka ilme, koska "on niin jumalattomasti tekemistä". Sovimmekin lasten kanssa jo etukäteen, että valmistamme yhdessä joulupöydän antimia rennosti ja kiireettömästi, koska mihin ihmeeseen meillä on kiire?

Tärkeintä joulussa on yhteinen aika rakkaiden ihmisten kanssa. Nykyään on paljon esimerkiksi eroperheitä, niin tämäkään ei aina ole itsestäänselvyys vaan yksinäisyyttä on jouluna paljon.
Minä saan tänä jouluna olla lasteni kanssa ja se on parasta. Lisäksi uskon, että joulu tulee vaikka kaapit olisivat siivoamatta, eikä joulupöydässä olisi kymmeniä eri ruokia, joita sitten heitetään pois kun niitä ei jakseta, eikä oikein edes haluta syödä.

Suosittelen lämpimästi kaikkia miettimään, mitä jouluna oikeastaan "täytyy" tehdä? Paljon nimittäin tuntuu monella olevan pitkiä listoja kaikenlaisesta "täytymisestä", jotta joulu olisi oikeanlainen. Vain koska "niin on aina tehty".
Joulu tulee kuitenkin vähemmälläkin suorittamisella.

Rauhallista joulua ihan jokaiselle. <3

Elämää vuodenaikojen mukaan

Olen lukenut lähiaikoina useammankin jutun siitä, miten luonto vaikuttaa meihin ihmisiin. Kaikkihan sen varmaan myöntävät, että kesällä ihmiset tuntuvat yleisesti olevan aurinkoisempia, iloisempia ja noh.. enemmän elossa kuin talvella. Täällä pimeässä Suomessa talvet tuntuvat monen mielestä raastavan pitkiltä ja elo on tahmeaa.
Tarvitaan tuplamäärä tahdonvoimaa, että saa itsensä toimimaan normaaliin tapaan.

Mutta hetkinen, mikä onkaan se normaali tapa?
Voisiko olla normaalia, että syksyn ja pimeän saapuessa sitä voisikin hieman hidastaa tahtia? Moni varmaan ajattelee, että no joo olispa kiva mutta kun työt pitää tehdä, lapset hoitaa, on harrastuksia ja harrastuskuskauksia ja ja ja..
Ja niinhän se on, elämä ei pysähdy vaikka luonto ikäänkuin kääriytyy talviunille.

Mutta voisiko olla niin, että sitä kuuntelisi itseään ja kehoaan herkällä korvalla? Tietysti ihan muulloinkin kuin talvella. Mutta erityisesti pimeän aikaan voisi olla hyväksi, jos kaasun painamisen ja itsensä ruoskimisen sijaan antaisikin itselleen luvan ottaa hieman rauhallisemmin. Mitä se kenellekin tarkoittaakaan.
Vaikkapa rankan treenaamisen muuttamista ajoittain lempeämpään liikuntaan, jos olo on kovin väsynyt. Tai illalla aiemmin yöpuulle vetäytymistä, jotta keho saa riittävästi unta jota se tuntuu tarvitsevan enemmän pimeään aikaan.

Tänä päivänä ihannoidaan täyttä kalenteria, kiireisiä ihmisiä ja yleisesti kovaa suorittamista. Miksi? Tekeekö se ikäänkuin ihmisen elosta jotenkin tärkeämpää? Onko hidastaminen, rauhallisuus ja vain oleminen edelleen "hihhulien hommaa", johon ei tavallisella kuolevaisella ole aikaa, kun on deadlineja ja kaikkea muutakin niin kamalasti?
Vai voisiko olla, että se kaikki muu onkin sen takia ettei tarvitsisi pysähtyä miettimään? Koska mitä silloin tapahtuisikaan, jos joutuisi hetken olemaan läsnä itsensä kanssa?

<3

Kannatko sinä vuosien kuormaa mukanasi?

Oletko koskaan tehnyt katsausta omaan elämääsi vaikkapa viimeisen viiden tai kymmenen vuoden osalta?

Itse havahduin tässä yhtenä päivänä miettimään, että elämässäni on tapahtunut hurjasti viimeisen kymmenen vuoden aikana asioita, jotka kuormittavat varsin pitkään. Jo yksikin tapahtuma sellaisenaan riittäisi kuormittamaan pitkäksi aikaa, puhumattakaan, että minulla niitä tapahtumia on ollut useita.

Jos mietin elämääni kymmenen vuotta sitten.. Olin äitiyden alussa, sillä esikoiseni oli vajaa 2-vuotias. Olin kärsinyt lähes 3v uniongelmista ja selkäsäryistä.. olin väsynyt, mutta onnellinen. Ja olin myös uudelleen raskaana. Kuopus syntyi keväällä 2010.
Viimeiseen kymmeneen vuoteen mahtuu siis yksi raskaus ja yksi synnytys (kun esikoinen oli 2v), työttömyys, yksi burnout, yrittäjäksi heittäytyminen, avioero, yrittäjyyden lopettaminen, kodin myynti, kaksi muuttoa.. Unohdinkohan jotakin?
Tämä kaikki, ja vielä vähän muutakin, mitä en välitä kertoa täällä julkisesti.
Ei siis liene ihme, että aika ajoin minusta tuntuu, etten oikein jaksa. Vaikka tuohon listaan nähden olen mielestäni jaksanut aika hyvin ja elämä on ihan mallillaan.

Eittämättä noin isot elämänmuutokset vaativat kuitenkin veronsa ja aikaa, jotta niistä toipuu.
Olen alkanut miettimään, että olenkohan toipunut vielä oikein mistään? Olenko antanut itselleni rauhaa, jotta olisin voinut toipua?
Hektinen elämä, arjen suorittaminen ja yksinkertaisesti liian kiireinen aikataulu vie mennessään, eikä omaa elämäänsä ehdi edes oikein pohtimaan. Sitä on jatkuvassa pikajunassa, eikä tajua hypätä välissä pois millään asemalla.

Jossain vaiheessa tulee kuitenkin piste, pysähdys.
Ihminen ei jaksa loputtomiin jatkuvaa hulabaloota, vaan sitä alkaa kyseenalaistamaan vähän kaikkea. Ja hyvä niin. Kerranhan täällä vaan ollaan. Kai sitä voisi elää niin, että pääsääntöisesti kuitenkin olisi mukavaa ja hyvä olla.. Vai voisiko?

Tietysti ihmisillä on erilaisia tapoja selviytyä ja elää elämäänsä. Toinen, varmasti suositumpi versio elämän kriisitilanteissa on jatkaa matkaa sen kummempia miettimättä. Pyyhkäistä vaikeat tunteet maton alle ja sulkea silmänsä peilin edessä. Niin pääsee vähän helpommalla.
Vai pääseekö sittenkään?
Käsittelemättömät asiat tunkevat pintaan jotain kautta aina. Sitkeät selkävaivat tai suolisto-ongelmat saattavatkin johtua erilaisten käsittelemättömien elämänkriisien painolastista. Masennus kielii usein vuosien kuormituksesta ja/tai vaikeiden asioiden käsittelemättömyydestä.
Ei ole uutinen, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus.

Loppujen lopuksi meillä kaikilla lienee sama päämäärä elämässä. Onnellisuus ja tasapainoisuus. Se, millä tavalla kukin siihen pyrkii ja pyrkiikö, on tietysti jokaisen oma asia. Jokainen meistä elää elämänsä juuri niinkuin parhaaksi näkee, mutta se, mikä on sama meille kaikille: meillä on vain tämä yksi elämä ainakin tässä muodossa, eikä kukaan meistä myöskään tiedä sen kestosta.

Ehkä siitä kannattaa tehdä mahdollisimman hyvä juuri nyt.

Koulukiusaajat työpaikalla

Koulujen alkaessa on noussut taas puheisiin koulukiusaaminen. Tärkeä aihe, josta ei varmasti puhuta liikaa. Mm. opettajiin kohdistuu isoja paineita siitä, että kaikenlaiseen kiusaamiseen puututtaisiin ajoissa. Kun kyse on lapsista, niin jotenkin voisi ajatella, että siihen on helpompi aikuisen puuttua ja saada asiat oikealle tolalle... Aina eivät tietysti asiat mene niin helposti putkeen.

Mutta entä silloin, kun kiusaamista tapahtuu työpaikalla? Kyseessä kun ovat aikuiset ihmiset, joiden olettaisi osaavan käyttäytyä. Valitettavan paljon työpaikoilla kuulee ja näkee kuitenkin hyvin samantyyppistä toimintaa, kuin koulukiusaamisessa. Kuppikuntia, porukan ulkopuolelle jättämistä, juoruilua, mustamaalaamista, ohittamista jne.. Millä tavalla työyhteisössä voi pärjätä, jos kokee kiusaamista?

Onhan toki monessa työyhteisössä selvät sävelet, millä tavalla pitäisi toimia, jos kokee epäasiallista käytöstä. Mutta entä jos yhteisössä ei olla valmiita nostamaan kissaa pöydälle ja kiusattu saa vain kuulla olevansa herkkähipiäinen, heikko tai muuten vaan jotenkin liian sitä tai tätä? Monen kiusaajan sanat ja teot kuitataan sillä, että "no kun se nyt on vähän tuollainen, ei siitä kannata ottaa itseensä..".

Ihminen viettää työpaikalla aikaa elämästään todella paljon. Jos kokee jäävänsä porukan ulkopuolelle, eikä koe saavansa arvostusta työssään, voi elämä käydä varsin raskaaksi.

Liian monesti työelämässä kiusattu lähtee ja kiusaaja jää. Erityisesti, jos kiusaaja on ylemmässä positiossa kuin kiusattu.
Vaatii valtavia ponnisteluja nousta vastarintaan, mikäli vastassa on ylemmässä positiossa oleva tyyppi. Monesti ei riitä sekään, vaikka kiusaamisesta olisi todisteita. Jos vielä kuviossa on nais-/mies vastakkainasettelu, niin ilman mitään feminismiäkin voidaan todeta, että alemmassa positiossa oleva naisihminen on yleensä vahvasti alakynnessä.

Tänä päivänä puhutaan valtavasti sisäisen viestinnän tärkeydestä työpaikoilla, asiallisen palautteen tärkeydestä ja että toimiva tiimityöskentely sekä henkilöstön tyytyväisyys kasvattavat yrityksen tulosta parhaiten.
Silti tuntuu, että tänä päivänä entistä enemmän tulee vastaan työpaikkakiusaamista. En uskalla edes ajatella, paljonko on tapauksia, joista kukaan ei puhua pukahda vaan kärsii sen aikaa, kun jaksaa - eivätkä kaikki jaksa. Masennustilastot ovat Suomessa kovassa nousussa ja paljon toitotetaan sitä, että ihmiset eivät jaksa työelämässä. Pistää miettimään.
Ovatko ihmiset nykyään herkkähipiäisempiä kuin ennen (kiusatut), vaiko kenties välinpitämättömämpiä (kiusaajat)?

Lähtökohtaisesti voisi kuvitella, että jokaisella työntekijällä on organisaatiossa joku funktio. Kukaan ei toki ole korvaamaton, mutta uskallan väittää, että toimiva ja hyvä yhteishenki on.

Kenen vastuulla työyhteisössä on kitkeä kiusaaminen ja varmistaa, että jokainen työntekijä saa ansaitsemansa arvostuksen niin oman työnsä osaajana kuin ihmisenäkin?

Kenen vastuulla? Ihan oikeasti.