Voit katkeroitua tai kasvaa. Valinta on sinun.

Minulla on ollut elämässäni aika paljon haasteita. On ollut potkuja, työttömyyttä, avioero, pari uupumusta, epäterveitä ihmissuhteita.. Muun muuassa näitä.

Lisäksi minulla on aina ollut vahva oikeudenmukaisuuden taju. Ei ole ihan pari kertaa, kun olen ollut "barrikaadeilla", jos minua tai jotain kanssaihmistä kohtaan on toimittu epäoikeudenmukaisesti. Jo lähes 10 vuotta sitten eräs silloinen kollegani sanoi, että "kannattaa valita taistelut, jotka voi voittaa". Ajattelin jo silloin, että onpa hyvin sanottu, mutta valitettavasti en itse ymmärtänyt toimia sen mukaisesti vielä pitkään aikaan sen jälkeen. Olen siis hakannut päätäni seinään useasti asioiden ja ihmisten kanssa, jotka ovat toimineet ja menneet vastoin oikeustajuani. Ja vastoin ihan yleistäkin oikeustajua. 

Vasta ihan äskettäin olen ilmeisesti ylittänyt jonkinlaisen pisteen tässä asiassa ja tosissaan päässyt siihen tilanteeseen, että osaan valita taisteluni. Oikeastaan nykyään en enää valitse mitään taisteluita, vaan mieluummin käännyn ympäri ja annan asian olla, kun huomaan että ei vaan yksinkertaisesti kannata yrittää muuttaa mustaa valkoiseksi.

Olen käynyt läpi aikamoisen mankelin ja vielä monta kertaa. Minua on kohdeltu huonosti, rajojani on ylitetty uudelleen ja uudelleen ja minut on heitetty sivuun useasti ja monessa eri yhteydessä. Olen ollut vuosia todella kuormittunut, koska elämässäni on riittänyt omituisia käänteitä, joita en kertakaikkiaan ole ymmärtänyt. Tai oikeastaan en ole ymmärtänyt tehdä sitä ainoaa ja oikeaa, eli kääntyä kantapäilläni ja lähteä toiseen suuntaan. Ei, vaan minähän olen jäänyt jankuttamaan ja hakkaamaan päätäni seinään, koska "täytyyhän elämässä asioiden mennä reilusti ja oikeudenmukaisesti". Mutta kun ei valitettavasti mene.

Ehkä isoimpia valaistumisiani tässä matkallani on ollut se, että elämä ei ihan oikeasti ole reilua. Ja että kun joku kohtelee sinua huonosti tai koet elämässä epäreiluutta, se ei ole henkilökohtaista. Ja mitä sitten vaikka olisikin? Ainoa asia mihin voi vaikuttaa on se, miten asioihin suhtautuu.

Nämäkin lauseet olen lukenut satoja kertoja kaikista lukemistani self help -oppaista, niitä kuitenkaan sisäistämättä. Samoin nuo otsikon lauseet. Ja olen saanut itselleni vain lisää paineita, kun en ole kyennyt kasvamaan ja antamaan anteeksi itseeni kohdistuneita vääryyksiä. Olin vuosia katkera monista asioista ja toisinaan vieläkin ne tunteet nousevat pintaan. Sekin on ollut hyvä valaistuminen, että itseään ei voi hoputtaa näiden asioiden kanssa. Jos ei pysty antamaan anteeksi, niin kannattaa antaa itselleen anteeksi ettei siihen pysty. Ehkä sitten myöhemmin. On mielestäni vähän vaarallista, kun joka paikassa toitotetaan antamaan anteeksi toisille, koska muuten katkeroituu ja tekee pahaa vaan itselleen. Tottahan se on, mutta jos on saanut pahasti näpeilleen on ihan ok, ettei kykene antamaan anteeksi heti eikä ehkä vuosiin. Kannattaisi itsensä painostamisen sijaan antaa itselleen myötätuntoa ja ymmärrystä, että on ihan normaalia tuntea ihan kaikenlaisia tunteita. 

On ihan todella väsyttävää purkaa vuosikausien kuormaa ja käsitellä vaikeita tunteita. Tuntuu, että se työ ei lopu koskaan ja sitä tarpoo samassa suossa vaikka kuinka pitkään. Voin sanoa omasta kokemuksesta, että se työ kannattaa todellakin tehdä. Se on sitä ihmisenä kasvamista ja kun joskus vihdoin asioita on vatkannut riittävästi, olo kevenee ja elämässä alkaa ihan uudenlainen vaihe.

Valitettavan moni kuitenkin toimii automaattisesti sillä "helpommalla" tavalla. Eli syy kaikkeen löytyy aina muualta. Tämä on silti oikeasti hankala yhtälö ymmärtää. En ymmärtänyt sitä itsekään pitkään aikaan, vaan ihmettelin aina että mitä hittoa, ei kai sitä voi kaikesta itseäänkään syyttää?! Ja varsinkin, jos ihan oikeasti on kokenut vääryyttä tai epäoikeudenmukaisuutta toisten ihmisten taholta.

Mutta juttu ei olekaan se, että etsitään syyllisiä tapahtuneisiin asioihin..

Voit aina valita, jäätkö vaatimaan oikeutta tai vaikkapa anteeksipyyntöä taholta, josta tiedät ettet sitä tule saamaan. Vai ilmaisetko kantasi jämäkästi ja selkeästi ja sen jälkeen jatkat matkaasi, mikäli toinen osapuoli ei ole valmis tai kykenevä kohtaamaan asioita samalla tasolla sinun kanssasi.

Toisen ihmisen toiminta ei kerro mitään sinusta, se kertoo aina hänestä itsestään. Ja toisinpäin.

Rauhallista sunnuntaita just sulle. <3

Viha kylvää lisää vihaa

Minä olen tuntenut elämässäni tosi paljon vihaa. Olen ollut niin kertakaikkisen täynnä tuota äärimmäisen kuluttavaa tunnetta, etten ole tiennyt miten päin olla. 

Vihalleni on aina löytynyt osoite, syy, joka on oikeuttanut tunteeni. Epäreilu, jopa törkeä kohtelu ja  jatkuva ohittaminen ovat omiaan ruokkimaan vihaa, katkeruutta ja kostonhimoakin. Näistä tunteista harvemmin kovin suoraan puhutaan ja se voi olla osasyy siihen, että maailmassa tuntuu olevan koko ajan vihaisempia ihmisiä. Jos ei ole hyväksyttävää tuntea joitakin tunteita, niitä vastaan yrittää taistella tai vähintäänkin etsiä syyllisen niihin jotta voisi jatkaa vihaisena olemista eikä tarvitsisi ottaa vastuuta omista tunteistaan.

Olin itse pitkään hukassa näiden hankalien tunteideni kanssa. Tuntui, että pyörin vihassa enkä päässyt niistä yli enkä ympäri, vaikka kuinka kuvittelin käsitteleväni vihani alkuperäisiä syitä. Yritin antaa anteeksi ihmisille, joiden tekemisistä olin vihainen - en heidän vuokseen, vaan itseni. Niinkuin olin monesta opuksesta lukenut. "Anna anteeksi ja päästä irti vihasta, teet itsellesi palveluksen." Ei auttanut, ei yhtään.

Kuinka monta kertaa luinkaan erilaisista lähteistä myös siitä, että hankalien tunteiden "läpi pitäisi hengittää" ja "antaa niiden tulla ja mennä". Tuntui, että mitä enemmän yritin työstää ja päästä vihastani, sitä vihaisemmaksi ja turhautuneemmaksi tulin. 

Vuosien vihaamisen jälkeen huomasin yhtäkkiä saavuttaneeni pisteen, jossa en enää välittänyt. Hyvällä tavalla. Minulla ei ole reseptiä siihen, miten kaikki tapahtui mutta tuon pisteen jälkeen on ylleni laskeutunut rauha. Ensimmäisen kerran ehkäpä koko elämäni aikana. Ymmärrys siitä, että en voi muuttaa mitä on tapahtunut elämässäni ja etten koskaan saa vuosikausia kaipaamaani korvausta kaikesta kärsimyksestäni. Sillä sitähän se oli. Taistelin niitä asioita vastaan, mitä oli jo tapahtunut. Olin raivona ihmisille, jotka olivat kohdelleet minua huonosti ja epäoikeudenmukaisesti. Mutta elämä ei aina mene oikeudenmukaisesti. Ihmiset loukkaavat toisiaan, käyttäytyvät tökerösti jopa törkeästi toisiaan kohtaan, joko tarkoituksella tai tahattomasti. Minäkin olen loukannut toisia ihmisiä. Olen myös pyytänyt anteeksi, kuitenkaan anteeksi saamatta. Sillekään en voi mitään.

Ensimmäistä kertaa ymmärrän oikeasti, että vaikka päästän irti vihastani, se ei ole luovutusvoitto. Se ei tarkoita, että nuo itselleni tapahtuneet asiat olisivat olleet oikein tai reiluja. Eivät ne olleet.

Jatkuva viha tekee hallaa ainoastaan sen tuntijalle itselleen. Se syövyttää hitaasti mutta varmasti ja luo ihmisen ympärille muurin, jonka sisälle jää helposti jumiin. Sisällä vellova viha vaikuttaa kaikkeen, sillä vihainen ihminen ei osaa olla onnellinen ja vapaa.

Viha kylvää lisää vihaa ympärilleen, jokainen voi miettiä mitä siitä syntyy. Yleensä kierre, jossa ihminen katkeroituu kaiken sen vihan keskellä, kun kokee tulleensa kohdelluksi epäreilusti elämässä. Mutta elämä on. Ja ihmiset on. 

On todellakin ok tuntea vihaa, kun kokee tulleensa kohdelluksi väärin. Vuosikausien vihaaminen tekee kuitenkin hallaa vain sinulle itsellesi. Työstä, työstä ja työstä aina uudelleen ja uudelleen, Niin kauan, että viha lopulta antaa periksi. Usko kun kerron, että se aika tulee. Tuli se minullekin. Ja miten upealta tuntuukaan, kun on aidosti vapaa tuosta kuluttavasti tunteesta ja rauha on laskeutunut sydämeen.

Anna itsellesi lupa olla onnellinen. <3 

Kesälomalla mietitään usein uramuutosta

Heinäkuu. Kesälomalla moni miettii, että onpa ihanaa kun ei tarvitse mennä töihin. Saa lomailla ja tehdä ihan mitä huvittaa.

Osalle ihmisistä ahdistus on kuitenkin isompi, vaativampi. Pyöritellään ajatuksia, että mitä jos ei oikeasti tarvitsisi palata lomalta takaisin samaan työpaikkaan. Näitä ajatuksia pyöritellään usein jopa vuosia. Leikitellään erilaisilla skenaarioilla elämänmuutoksesta. Riippumatossa pötkötellessä haaveillaan elämästä, jossa saisi tehdä sellaista työtä, josta pitää. Joka antaisi voimia sen sijaan, että jatkuvasti vaan vie niitä. Usein kuitenkin toinen puoli huutaa, että niin isot muutokset elämässä ovat mahdottomia. Mahdollista vaan ehkä joillekin muille, joillekin joilla on "paremmat" lähtökohdat (lue: riittävästi rahaa elämänmuutoksen tekemiseen), mutta ei itselle. Niinpä sen sijaan, että alkaisi tekemään asioita sen eteen, että muutos olisi mahdollinen, sitä jatkaa samaa rataa vuodesta toiseen. "Tämmöstä tää elämä on, tässä nyt mitään varaa ole lähteä haihattelemaan kun on iso asuntolaina, lapset, harrastukset, koirat, kissat ja pari autoa pihassa. Kyllä se on niin, että joka työpaikassa on haasteensa eikä se ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella..."

Niin.

Mutta entäpä, jos antaisitkin itsellesi luvan miettiä omia tuntemuksiasi vähän tarkemmin? Entä jos muutos olisikin mahdollista? Entäpä, jos tulevaisuudessa voisitkin tehdä työtä, joka on omien arvojesi mukaista, josta nautit ja saat energiaa? Minkälaista elämäsi silloin olisi?

Totta nimittäin on, että myös samaan jääminen on riski. Jos elät elämää, joka kuormittaa jatkuvasti liikaa, josta et nauti vaan jopa inhoat joka aamu nousta ylös ja aloittaa työt... Vietät joka arkipäivä (joskus ehkäpä vkonloppuisinkin) ison osan päivästä työyhteisössä, joka on jopa toksinen tai ainakaan ei anna sinulle mitään... "Työ on työtä, ei siellä tartte ystäviä tehdä" -ajatuksella ei kovin pitkään jaksa. Jos jatkuvasti, vuodesta toiseen elät ympäristössä, joka imee sinusta viimeisetkin rippeet, niin kauanko ajattelet että se kantaa? Jatkuva stressi, uupumuksen rajoilla keikkuminen sairastuttaa varmasti lopulta jokaisen. Se vaikuttaa ihmissuhteisiin, terveyteen ja elämänhallintaan. Se voi tuoda tullessaan uusia vaikeuksia, jos stressiä ja huonoa oloa alkaa lääkitsemään liialla liikunnalla, alkoholilla tai muilla addiktioilla. Oletko siis valmis ottamaan tämän riskin, sen sijaan että yrittäisit tehdä muutosta, joka voisi tuoda elämääsi lisää energiaa, iloa, valoa ja onnellisuutta?

Omannäköisen elämän rakentaminen vaatii rohkeutta. Se vaatii työtä, eniten ehkä oman pään sisällä. Mutta se on mahdollista. 

Sinun elämäsi on sinun elämäsi.

Ihanaa ja rentouttavaa heinäkuuta ihan jokaiselle. 

Terhi V

Näkemättä ja kuulematta jääminen aiheuttaa kipeitä tunteita

Kirjoitin edellisessä postauksessani siitä, että elämässään isoja muutoksia ja mullistuksia kokeva voi jäädä todella yksin. Jatkan tällä kirjoituksella vähän syvemmälle..

Paljon on kirjoitettu tekstejä ja kirjojakin siitä, että nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ovat ihmisen perustarpeita. Jos ihmisen elää pitkään ilman nähdyksi ja kuulluksi tulemista, se vaikuttaa merkittävästi mielenterveyteen.

Kuvitelkaa ihminen, joka elää elämäänsä niin ettei tule nähdyksi työpaikalla, kotona tai parisuhteessa (tai jos hänellä ei ole parisuhdetta) eikä edes ystävien kesken. Joka suunnalta ohitetaan, jopa lytätään ja mitätöidään, ei kuunnella tai jos näennäisesti kuunnellaan niin ei oikeasti kuulla, mitä hänellä on sanottavaa. Työpaikalla osoitetaan toistuvasti, ettei hänen työllään ole merkitystä. Ei kuulu kiitosta, eikä kannustusta vaikka tämä ihminen olisi mennyt läpi harmaan kiven ja onnistunut miten hyvin. Ehkäpä tämä ihminen kärsii jo uupumuksesta, joka on muuten yksi seuraamus jatkuvasta ohittamisesta ja sitä kautta merkityksettömyyden tunteista. Parisuhteessaan tai kotona häntä kohdellaan kuin huonekalua. Osoitetaan toistuvasti, ettei hänen mielipiteillään ole merkitystä. Pahimmillaan hänelle ei edes vastata, koska miksi vastata jollekin jolla ei ole merkitystä?

Jos on pitkäaikaisesti jäänyt vaille nähdyksi ja kuulluksi tulemista, ajautuu masennukseen ja jopa epätoivoon. Miten voisi kuulla, nähdä tai edes arvostaa itseään jos sitä ei koe kanssaihmisiltäkään? Meillä on biologinen tarve tulla huomatuksi ja arvostetuksi. Me kaikki tarvitsemme tunteen siitä, että meillä on merkitystä. Se tunne ei synny tyhjiössä. Kaipuu yhteyteen on meillä kaikilla.

Usein ihminen, joka jätetään huomiotta pahentaa tilannettaan soimaamalla itseään. "Ei ihme, ettei kukaan huomaa kun olen niin surkea ihminen.." Negatiivinen sisäisen puhe valtaa ihmisen, joka jo muutenkin on ollut pitkään kovilla ja ulkopuolinen omassa elämässään. Tämä on seurausta itsetunnon olemattomuudesta, joka taas on seurausta näkemättä ja kuulematta tulemisesta. Negatiivinen sisäinen puhe kuitenkin syöksee ihmisen entistä syvemmälle epätoivoon ja ulkopuolisuuteen.

Tämän päivän kiireinen elämäntyyli, kasvava itsekkyys ja kovat arvot ruokkivat tätä ilmiötä. Ei enää nähdä eikä kuulla toista ihmistä. Ei ole aikaa tai oikeastaan edes kiinnostusta, kun on niin paljon kaikkea. Uppoudutaan esimerkiksi somen syövereihin, vaikka toinen ihminen on vieressä. Ei osata tai uskalleta elää hetkessä ja kohdata toista ihmistä, oikeasti.

Terhi V