Laihat vs lihavat

Kuuntelin aamulla radiosta keskustelua siitä, miten tänä päivänä yhä useampi pariskunta tekee sopimuksen pysyä ns. samoissa mitoissa ja saman näköisinä kuin ovat suhteen alussa olleet. Aiheeseen liittyen haastateltiin Tiina Jylhää, joka kiteytti ajatuksen niin, että on toisen ihmisen huomioon ottamista pitää itsestään huolta ja olla huoliteltu ulkonäöltään.
Hirveä myrskyhän siitä nousi.
Päästiin taas siihen laihat vs lihavat keskusteluun, jossa kukaan ei voita ja kaikille tulee paha mieli.

Tiina Jylhä sohaisi ampiaispesään kommentoimalla, että itsensä rupsahtaminen tai lihominen kuitataan monesti sillä, että "on itselle armollinen".
Olla itselle armollinen.. Niin. Miksi lähtökohtaisesti ylipäätään ajatellaan, että kuntoileva ja itsestään huolta pitävä ihminen on armoton itseään kohtaan ja elää takuulla kamalan askeettista elämää, jossa ei ole sijaa nautinnoille? Ja mitä armollista siinä on, että syö epäterveellisesti eikä pidä itsestään huolta? Eikö nimenomaan ole armollista hoitaa itseään? Ääripäät ovat tietenkin asia erikseen.
Toinen hyvä esimerkki on muuten pienten lasten äidit. Ne, joilla vauvakilot ovat kropassa vielä silloinkin kun lapsi on jo koulussa kommentoivat, että he "mieluummin keskittyvät perheeseen kuin itseensä ja että heillä on prioriteetit vähän muualla kuin omassa navassa". Okei. Eli siis äiti, joka karistaa vauvakilot nopeasti ja haluaa näyttää naiselta myös vauvan saamisen jälkeen on itsekäs ja itse asiassa huono äiti? Miksi ihmiset vertailevat itseään toisiin ja puolustelevat omia valintojaan toisia mollaamalla?

Minua on mietityttänyt "kehopositiivisuus" -kampanja, jota on nähty tämän vuoden aikana mm. sosiaalisessa mediassa. Suurinta äläkkää siellä pitävät aiheesta ylipainoiset ihmiset. Miten he ovat ylpeitä omista kiloistaan ja sinut sen kanssa. Ovatko tosiaan? Jos näin oikeasti on, niin sehän on hienoa.
On totta, että media ihannoi hoikkia, kauniita ja hyväkuntoisia ihmisiä ja sen äärimmäisyyksiin (esim. kuvamuokkaukset) vieminen luo varmasti esimerkiksi lapsille ja nuorille valtavia paineita. Eikö ole kuitenkin vanhempien vastuulla luoda lapsille vahva itsetunto, joka perustuu johonkin muuhun kuin ulkonäköön? Ulkonäkö on joka tapauksessa katoavaista ja muuttuvaista, vaikka kuinka huolehtisit itsestäsi.

Enemmän näissä kehopositiivisuus ym. kampanjoissa nostaisin puheenaiheeksi ihmisten kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin, niin henkisen kuin fyysisenkin. Ei ole väliä oletko laiha, lihava vai minkä näköinen kunhan VOI HYVIN. On vaikea uskoa, että ihminen joka on valtavan ylipainoinen voisi hyvin. Se nyt vaan on fakta, että ylipaino tuo monenlaisia fyysisiä ongelmia mukanaan ja sitä ei voi kukaan kiistää. Ja vastaavasti, jos ihminen on hoikka ei silti välttämättä tarkoita, että voi hyvin kokonaisvaltaisesti. Ihminen on kokonaisuus ja jos kaikki palaset ovat kohdallaan, niin silloin ihminen voi kokonaisvaltaisesti hyvin ja siihen pitäisi keskittyä sen sijaan, että huudetaan ulkonäön perään. Itsetunto-ongelmat tuntuvat olevan enemmänkin se nykypäivän vitsaus. Ja niitä esiintyy laajasti ikään, sukupuoleen, kokoon tai ulkonäköön katsomatta.

Kokonaisvaltaisen tasapainon löytäminen pitäisi olla kaikkien ihmisten päämäärä, koska silloin elämä soljuu eteenpäin huomattavasti mukavammin.

Peace & love, people! <3

Särkynyt sydän suistaa kehon hälytystilaan

Kaikkihan sen tietävät, että stressi vaikuttaa kokonaisvaltaisesti ihmisen hyvinvointiin. Olen sen itse joutunut kokemaan aiemminkin, mutta taas pääsi yllättämään se, miten nopeasti kaikki voikaan tapahtua.
Minäkin, joka näistä asioista aika paljon olen kartalla, joudun huomaamaan oman pienuuteni kun keho reagoi henkiseen stressiin.
En edes ole mennyt niihin tavallisimpiin ansoihin, joihin moni stressaantunut menee ja päätyy näin vain pahentamaan omaa tilannettaan. Stressaantuneena nimittäin juuri se oma hyvinvointi ja siihen panostaminen jää hyvin usein toissijaiseksi ja sitä painvastoin tulee syötyä vähän mitä sattuu ja miten sattuu, liikunta harvemmin kiinnostaa lainkaan tai päinvastoin sitä rääkkää itseään liikaakin. Tai sitten sitä laittaa itselle mahdollisimman tiukat aikataulut, ettei tarvitsisi olla oman päänsä kanssa.
Olen kuitenkin oppinut läksyni ja oppinut myös pitämään huolta itsestäni erityisen hyvin silloin, kun elämässä on vastoinkäymisiä.

Joskus elämä pääsee kuitenkin yllättämään eikä mitkään opit auta, kun keho reagoi mielen kuohuntaan. Kun samaan aikaan sydän särkyy, työstressi pukkaa päälle ja hyperaktiivinen arki pyörii on soppa valmis.
Yritä siinä sitten pitää paketti koossa, kun päinvastoin mieli tekisi painua peiton alle ja herätä joskus ensi keväänä.
Olen toki ennenkin päässyt yli kaikenlaisista elämän myllerryksistä, joten kokemus sentään hieman lohduttaa. Että kyllä tämä tästä taas ja aika parantaa haavat ja niin edelleen.

On silti mielenkiintoista, miten keho toimii. Ja eiväthän kaikki reagoi stressiin tai elämän mullistuksiin samalla tavalla. Itselläni ensimmäinen vihje on yleensä uniongelmat. Ennen ajattelin, että tunnistan ajoissa oman kehoni viestit, mutta ei se ihan niin taida mennäkään.
Olen kärsinyt nyt kuukauden verran uniongelmista. Herään joka yö klo 4. Lähes minuutilleen. Tämä lienee tuttua monelle muullekin stressaantuneelle.
Kun huomasin tämän ongelman nostavan päätään aloin kiinnittämään huomiota iltoihin ja rauhoittamaan niitä, jotta unelle olisi mahdollisimman hyvä pohja. Vaan eipä ole auttanut.
Nyt sitten ovat tulleet vatsaongelmat. Vaikka ravintoni ei ole muuttunut mihinkään! En ole alkanut syömään epäterveellisesti tai epäsäännöllisesti vaan kaikki on niin kuin ennenkin.
Paitsi ettei ole. Sydän särkyneenä, mieli apeana ja pää täynnä aikatauluja - ei siinä paljon hyvä ravinto auta. Tosin siinä mielessä auttaa, ettei se ainakaan pahenna tilannetta toisin kuin silloin, jos heittäytyisin yhtäkkiä mäkkärilinjalle. Tai lopettaisin syömisen kokonaan, joka sekin on monelle stressaantuneelle tuttu juttu.

Mikä sitten auttaa?
Koska huomaan oman kehoni käyvän nyt aika kovilla stressikierroksilla (mm. uni- ja vatsaongelmat, kohonnut leposyke..) olen päättänyt yksinkertaisesti rauhoittaa tilannetta niin paljon kuin mahdollista. Syön mahdollisimman hyvin ja terveellisesti, vaikka ruoka ei juuri maistu. Luen ajankohtaista kirjallisuutta, joka antaa voimaa ja ymmärrystä erinäisissä asioissa, harrastan sellaista liikuntaa mitä kehoni tarvitsee eli nyt ei ole aika ruoskia kroppaa yhä kovempiin suorituksiin vaan tehdä jotain, minkä huomaa tekevän hyvää. Jokainen kyllä huomaa itse, mihin ylikierroksilla käyvä keho pystyy ja mikä tuntuu hyvältä. Kun saa itsensä rauhoitettua, uniongelmatkin korjaantuvat pikkuhiljaa ja kun saa nukuttua, elämä on taas selkeämpää.
Ja loppujen lopuksihan elämän myrskyissä auttaa vain ja ainoastaan yksi asia: aika.
Akuuttivaiheessa on kuitenkin tärkeää olla lempeä itselle ja tehdä asioita, jotka helpottavat omaa oloa. Kannattaa silti olla varovainen, ettei lähde helpottamaan oloaan erilaisilla riippuvuuksilla tai liian tiukoilla aikatauluilla. Omia ajatuksiaan ei pääse karkuun, vaan ne tulevat kyllä päälle ennemmin tai myöhemmin. Asioiden ja oman stressin käsittely on tärkeää, jotta saa kierteen katkaistua ja elämän taas tasapainoon.

Lempeyttä päivään. <3

Tankotanssi haastaa kokonaisvaltaisesti

Viikko sitten kirjoitin uudesta projektistani kokeilla uusia liikuntamuotoja.
Otin härkää sarvista ja ilmoittauduin ensi töikseni tankotanssitunnille. Ja tyylilleni uskollisena valitsin heti alkuun kahden tunnin setin, jotta pääsisin kunnolla kiinni tankotanssin saloihin.
Treeni oli lauantaina klo 11. Lähtökohtani eivät olleet ideaaliset, kun takana oli huonosti nukuttu yö ja muutaman päivän heikommin syöminen - johtuen henkilökohtaisista murheista.
Mieliala oli kaikkea muuta kuin innokas uuden oppimiselle, mutta jotenkin automaattiohjauksella sain itseni kammettua treeneihin. Onneksi!

Helsinkiläisen tanssikoulun Pole 4 Fitin Fresh Start! -tunnille (2h) oli osallistunut kirjava porukka, joka helpotti alun jännitystä siitä, että mihin minä 41 vuotias nainen olen itseni taas laittanut.
Kun tulin saliin, oli tilaa tietenkin enää edessä olevilla tangoilla joten sinne vaan eturiviin, mars!

Treenin aluksi tehtiin kunnon lämmittelyt ja venyttelyt, jotta keho olisi valmiimpi tangolla taiteiluun. Tunti eteni pikkuhiljaa haastavampiin liikkeisiin ja vajaan kahden tunnin jälkeen sitä roikuttiin jo pää alaspäin pystysuoralla tangolla. Kyllä, minä etunenässä!
Kertaakaan kahden tunnin aikana ei tullut oloa, että joko tämä kohta loppuu.
Haastavimmiksi liikkeiksi itselleni osoittautuivat tangolla seisominen ja istuminen - kyllä, luit aivan oikein. Istumista ja seisomista pystysuoralla tangolla. :)
Noissa liikkeissä ongelma ei ollut se, etteikö minulta olisi löytynyt voimaa istua tangolla vaan se, että reisien ihoon sattui niin kovaa, että silmissä sumeni. Kuulemma normaalia ja siihen tottuu kun tarpeeksi treenaa. Pakko kai se on uskoa, kun katsoi opettajaa, joka killui tangolla pelkkien jalkojen varassa helpon näköisesti kuin olisi istunut maailman mukavimmalla tuolilla. Tosin hän onkin ollut kyseisen lajin parissa 7 vuotta..

Kaiken kaikkiaan oli mahtavaa huomata, miten 41v keho edelleen taipuu vaikka mihin ja oppii uusia asioita nopeasti. Jei! Vanha tanssija-minä nosti päätään oikein kunnolla ja kun harjoittelimme ns. ballerinavenytystä tangolla, johon oma kehoni taipui hienosti molemmin puolin.. Ei sitä voittajafiilistä pysty sanoin kertomaan. :)
Niinhän siinä siis kävi, että jäin koukkuun tuohon huikean haastavaan lajiin ja ostin sarjakortin tunneille.

Kannattaa ehdottomasti kokeilla niin tätä hienoa lajia kuin muutenkin uusia juttuja. Treenin jälkeen olin innostunut ja aamun murheellinen olotila oli muisto vain. Liikunta tuo aina hyvää mieltä ja onnistuminen myös. Toki se saattaa tuoda myös pieniä kiputiloja (yläkroppa on muuten aika kipeänä..!) ja ruhjeita (kts. kuva alla). :)

Ihanaa ja rentoa sunnuntaita kaikille. <3

Yllättävän vähillä vammoilla selvisin ekoista treeneistä.. :)

Kahden tunnin treenin jälkeen. Väsynyt mutta onnellinen.