Olen paljon ruotinut täällä blogissani parisuhteisiin liittyviä asioita. Myös yksinäisyydestä olen kirjoittanut jonkin verran. Kaikki jutut osuvat jollakin tavalla omakohtaisiin kokemuksiin, niin tämä helluntain juttukin.
Olen aina ollut aika itsenäinen. Aikanaan ajattelin, että lapset, perhe tai avioliitto eivät ole minua varten. Kaikki on onneksi tullut koettua. Varsinkin lapsistani olen joka päivä kiitollinen ja onnellinen.
Elämä harvoin menee niinkuin suunnittelee tai ajattelee sen menevän. En minäkään ajatellut olevani yksin 43-vuotiaana. Niin se elämä vaan on kuljettanut ja mikäs tässä ollessa, kaikki on hyvin kuitenkin.
Uskon, että kaikki mitä elämä tuo meille eteen opettaa tai koulii meitä johonkin suuntaan. Olen itse kasvanut ihmisenä hyvin paljon viimeisen viiden vuoden aikana, johon kuuluu paljon kaikenlaista turbulenssia henkilökohtaisen elämän puolella. Käännöksiä ja draamaa on ollut yhdelle ihmiselle aika paljon, mutta olen aika kovapäinen joten ehkäpä elämän on pitänyt tuoda elämääni kaikki se, jotta jonkinlainen pysähdys tapahtuu. Tiedä häntä.
Ainakin olen oppinut huomaamaan ja nauttimaan pienistä asioista elämässä. Ja arvostamaan niitä rakkaita, jotka elämässäni ovat. Ja ymmärtänyt myös sen, että onni ei ole kiinni toisesta ihmisestä.
Ei se toki poista sitä tosiasiaa, että kaipaan elämääni ihmistä, jonka kanssa voisin jakaa arkea, juhlaa ja ihan vaan elämää. Mutta tuon alussa mainitsemani epäsovinnaisen lausahduksen tyyliin; jos sitä ihmistä ei löydy, niin ei v***u sitten. :)
Aurinkoista helluntaita!
