Minä, joka en ole ehkä maailman positiivisimpia ihmisiä, olen päässyt huomaamaan, että myös hyvä kasaantuu. Ja sekin on lohduttavaa, että heikomman kauden jälkeen tulee yleensä jotain hyvää. Siis että "paistaa se aurinko risukasaankin" tai jotain. Mikähän siinä muuten on, että nuo niin raivostuttavat sanonnat pitävät usein paikkansa?
Aikaisemmin kirjoitin negatiivisesta kierteestä, mihin ihminen joutuu esimerkiksi kovassa stressissä. Positiivinen kierre on tietenkin paljon mukavampaa ja kestää yleensä lyhemmän aikaa. Ei muuten pidä paikkansa. Negatiiviset asiat vain saavat yleensä enemmän huomiota. Mikä järki siinä on? On niitäkin ihmisiä, jotka eivät edes huomaa niitä hyviä asioita, vaan elämä on täynnä epäkohtia. Tunnustan, kuulostaa tutulta! Onneksi siitä taudista voi parantua. Työtähän se vaatii, mutta se on mahdollista. Olen myös huomannut, että on vapauttavaa antaa "kaikkien kukkien kukkia". Mitä väliä, minkälainen joku toinen on. Eikö ole tärkeintä, että tulee toimeen sen kanssa, joka peilistä tuijottaa?
Tänä päivänä ihmisiä kiinnostaa oma hyvinvointi entistä enemmän. Myös tarjontaa löytyy. On elämäntaidonvalmentajia, hyvinvointivalmentajia ja jos vaikka minkälaista.. Onko ihmisten kiivas hyvän olon etsintä vastaus aina vain koveneviin elämän vaatimuksiin sekä työssä että vapaa-ajalla? Varsinkin naisilla tuntuu olevan suorittamistarvetta joka suunnalla. Painetta kasataan yltiöpäisesti ja omatunto soimaa heti, jos vähänkin ote lipsuu. Kuulun itse tähän samaan porukkaan. Ilokseni huomasin tässä taannoin, että olen ehkä hieman löytämässä rennompaa otetta. Lapsellani oli kevätjuhla, johon piti muistaa ottaa oma reppu mukaan. Monena päivänä sanoin miehelleni ja lapselleni että "pitää sitten muistaa se reppu, muistuttakaa jos en muista.." Vielä kyseisenä päivänä muistin reppuasian. Koitti kevätjuhla. Tytöt kauniissa vaatteissa, hiukset letitettynä, meillä kamera mukana ja kaikki hienosti. Pääsimme paikoillemme kun tyttöni tuli sanomaan että "äiti, se reppu.." Hetken kirpaisi, mutta tyttö sai lainarepun, joten ongelma ratkesi sillä. No, joskus jotain unohtuu parhaimmaltakin suorittajalta, ei se ole niin vakavaa. Mikähän syy siihen on, että tästä piti kirjoittaa?
Kuva: Terhi Valkeapää
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti